Merkillisiä teitä oli Osma tuotu Hålogalantiin. Neljä miestä oli
kuljettanut häntä päivän toisensa jälkeen sinne tänne, niin että
vihdoin, kun päästiin kuningas Torulvin komeaan taloon, ei Osmalla
ollut aavistustakaan, missä päin oli Karjala. Mutta Osma ymmärsi, että
tämä oli tehty vain siinä tarkoituksessa, että pakenemisajatuksetkin
katoaisivat hänestä. Muuten Osmalla oli sangen hyvä olla. Hänen pitkiä
kiharoitaan ei katkottu eikä orjantöihin häntä pantu. Päinvastoin
kaikki kohtelivat häntä ei ainoastaan vapaana miehenä, vaan vieläpä
tavallaan kuninkaan poikanakin. Torulvin pojan, nuoren Ulvin seurassa
sai hän aina olla tämän samoillessa metsiä ja maita.
Mutta tietää sen, miten ikävä, katkera kaipaus täytti koko Osman
olennon. Karjala, Karjala ja Osmala asukkaineen! Oli aivan kuin sydän
olisi rinnasta lähtenyt näitä sanoja lausuessa. "Oi isien maa ja
heimoni, jos en luoksenne pääse, niin kuolen", huokasi hän.
Ikävöimistä lisäsi vielä sekin, ettei hän ensi alussa ollenkaan
ymmärtänyt sitä kieltä, jota täällä puhuttiin. Vieläpä hänen
nimensäkin, Osma, täällä heti sai toisen kaiun, hänestä tuli Osmund.
Mutta olihan täällä sentään paljon ihmeellistä ja uutta, joka monasti
kiinnitti Osman huomion niin kokonaan, että kalvava ikäväkin hetkiseksi
unohtui. Jo itse kuningas Torulvin tupa! Onko kummempaa nähty: Kiuas
keskellä, jykevät pylväsrivit kahden puolen ja nuo sivustat! Suureksi
sanottiin Osmalan pirttiä, mutta mitä se oli tähän verrattuna. Toista
sataa henkeä kuului Torulvin perheeseen ja kuitenkin olisi vielä toinen
sen verta mahtunut pirttiin asumaan. Todentotta ei tiennyt, mitä pirtin
toisessa nurkassa tapahtui, vaikka itse oli saman pirtin toisessa
nurkassa.
Ja ajatteles, pyhää karsikkoa ei ollut missään, mutta sen sijaan näki
Osma ihmeellisen temppeli-aitan, jonka pyhyydelle ei vertaa.
Hiljalleen kuluivat syksyiset päivät. Usein oli Osma Ulvin kanssa
metsästämässä tai muissa töissä. Hän tunsi kuitenkin olevansa
alituisen silmälläpidon alaisena. Vain öisin antoi hän katkerien
kyyneleitten valua, mutta päivät hän kulki tyynenä ja hiljaisena tehden
tunnollisesti kaikki työnsä. Ja aina oli hänellä mielessä: Jospa vain
tietäisin, missä päin on Karjala, niin pian täältä pakenisin! --
Hiljaisuudessa hän pani merkille monta pientä seikkaa, jotka saattoivat
olla paetessa tarpeen.
Tuli talvi. Osma rupesi jo ymmärtämään kieltä ja hänelle aukeni
aivankuin uusi maailma, ihmeellinen maailma. Nyt hän vasta ymmärsi
senkin, kuka oli se merkillinen mies Torulvin perheessä, joka ei
milloinkaan ottanut osaa työhön, vaan kulki yksikseen salot ja saaret,
mutta jota aina kohdeltiin suurella kunnioituksella. Niin, sehän oli
suuri skald [skald = runoilija ja laulaja], nimeltään Orvar. Paljon
kerrottiin Torulvin nähneen vaivaa, ennenkuin sai tämän miehen jäämään
pysyväisesti luokseen. Mutta eihän hän olisi ollut kuningas eikä
mikään, ellei hänellä olisi ollut omaa runoilijaa ja laulajaa.
Ja ihmeen hupaisesti kuluivatkin illat Torulvin suuressa tuvassa.
Oluthaarikat kiertelivät, käyrätorvet raikuivat ja mahtavana kaikui
skaldin ääni. Sadat sankarilaulut hän lauloi, monet maineteot kertoili,
mutta viimeiseksi hän aina lauluissaan ylisti suurta Odinia, joka
Valhallan ukset aukoo kuolemattomille sankareille. Paljon sai Osma
kuulla muistakin jumalista eli isoista. Aivan kyyneliin hän suli sinä
iltana, jolloin Orvar-skald ensi kerran lauloi Balderista, viattomuuden
jumalasta, jota kaikki Valhallassa ja maan päällä rakastivat, mutta
jonka ilkeä Loke surmasi. Mutta saipa siitä Lokekin rangaistuksensa:
kallioon hänet kytkettiin ja käärmeen myrkkyä tippuu lakkaamatta
hänen kasvoilleen. Ja kun tulee maailmanpalo, ragnarök, silloin saa
Loke surmansa, eikä hän pääse siihen uuteen, ihanaan, täydelliseen
maailmaan, joka ikivihreänä kohoaa merestä, mutta Balder saapuu sinne
kaikkien hyvien ihmisten kanssa, ja uusi ihmissuku kansoittaa maan.
Niin, niin, ihmeellistä tämä kaikki oli Osmasta. Mutta kun hän oikein
ajatteli, niin melkein samanlaista oli Karjalassa, sankarilaulut
sielläkin kaikuivat talvi-iltojen iloksi ja kuolemattomat henget
liikkuivat kaikkialla, kuka tiesikään haltijoitten luvun. Usein kun
skaldin ääni soi kauneimpana, sulki Osma silmänsä ja oli olevinaan
kotona Karjalassa.
Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna kertoi Ulv Osmalle, että sinä
päivänä piti lappalaisten tulla verojaan maksamaan. Osma ei sanonut
mitään, mutta veret syöksähtivät hänen poskilleen. Kas nyt ei tarvinnut
muuta kuin pitää varansa, mistäpäin lappalaiset tulivat, ja silloin oli
pakotie valmiina. Sillä jos hän vain kerran pääsee lappalaisten luo,
niin kylläpä sieltä aina Karjalaan löytää.
Muuten oli Osma kovin ihmeissään, kun lappalaiset itse tulivat veroja
tuomaan. Ja niinpä hän siinä lappalaisia odotellessa virkkoi Ulville:
"Karjalan miehet kävivät aina Lappia verottamassa, eivät siellä
lappalaiset olisi verojaan tuoneet."
"Niin kyllä, Osmund", vastasi Ulv, "mutta teidän lappalaisenne
asuvatkin määrättömien matkojen päässä erämaissaan ja harjoittavat
vain metsästystä ja kalastusta. Meidän lappalaisemme ovat verrattain
lähellä. He paimentavat porokarjojaan meidän tuntureillamme ja
tarvitsevat merikalastuksessa apuamme. Yleensä he eivät tule toimeen
ilman meidän suojelustamme ja siksi he mielellään maksavat siitä
veroa"...
Jopa näkyi ensimäinen komea sarvipää laskeutuvan tunturilta ja sen
jälkeen heti toinen, kolmas, koko pororailo.
Kohta oli elämää ja liikettä kuninkaan kartanolla. Lappalaisia
kestittiin hyvin, mutta kylläpä he verojakin toivat. Osma oli vallan
ihmeissään. Karjalassa saatiin Lapista vain turkiksia, mutta täällä!
Tuossa toi rikas lappalainen veronsa: viisitoista näädännahkaa, viisi
porontaljaa, yhden karhuntaljan, kymmenen vasua höyheniä, yhden
saukonnahkaisen peskin ja kaksi laivaköyttä, kumpikin kuudenkymmenen
kyynärän pituisia, toinen tehty mursun-, toinen hylkeennahasta. Oli
siinä jo veroja, oli!
Seuraavana aamuna läksivät lappalaiset paluumatkalle, ja arvaa sen,
kuka pani heidän matkansa suunnan tarkoin mieleensä.
Kului päiviä muutamia. Torulvin tuvassa oltiin suuressa puuhassa, sillä
odotettiin korkeita vieraita: Tröndalagin kuuluisaa kuningasta ja
hänen urhojaan. Siinä jo puhallettiinkin torveen, ja odotettu kuningas
urhoineen ratsasti korskuen pihaan. Ja kylläpä nyt juhlittiin. Sima ja
olut juoksivat virtanaan. Karhunreidet, poronkyljet, linnut ja herkut
olivat pöydässä. Laulu ja soitto kaikuivat ja nuoret leikkivät iltojen
iloksi.
Mutta Torulv istui kuningasvieraansa ja muutamien suurimpien
sankareitten kanssa pirtin sivulla kunniaistuimella tammisen pöydän
ääressä. Ja tärkeistä asioista siinä puhuttiin. Nyt sai Torulv kuulla,
miten Etelä-Norjassa asiat kävivät aina huonommin. Tuo kavala Harald
Hårfagre kukisti kuninkaan toisensa jälkeen, otti heidän maansa ja
asetti läänimiehensä veroja kokoomaan. Tröndalag oli vielä vapaana,
mutta kohta tulee senkin vuoro ja sitten tietysti Hålogalannin. "Ja
Haraldilla on joukko sellainen, ettei sitä kukaan voi vastustaa",
päätti Tröndalagin kuningas puiden nyrkkiään. -- -- --
Kun leikki pirtissä oli ylimmillä ja keskustelu pöydän luona kiihkein,
läksi Osma hiljaa pirtistä. Aitan takana olivat sukset valmiina.
Kas noin, hän hiihti hurjasti yli lumisen laakson. Kohta hän katosi
sen tunturin taa, josta pororailo oli tullut. Eteenpäin, eteenpäin
yhä. Vasta monta tuntia hiihdettyään pysähtyi Osma erään tunturin
laelle kuuntelemaan. Ei kuulunut takaa-ajajia. Mahtavat revontulet
hulmusivat sinisinä, punaisina, valkeina pohjoisella taivaalla.
Hiljainen, salaperäinen humina täytti ilman. Osma joutui merkillisen,
käsittämättömän tunnelman valtaan. Kuinka ääretön olikaan erämaa ja
miten pieni, vähäpätöinen ihminen! Ja hän oli yksin, ypöyksin tämän
äärettömyyden keskellä. Kenties ei hän enää koskaan näe ihmisiä.
Kenties hänen elonsa täällä katkeaa ja hän saa henkenä kiitää
Karjalaan. Mitähän jos kääntyisi takaisin? -- Ei, ei, tuhannesti ei.
Kaukaa kuului suden ulvahdus, ja samassa hetkessä pääsi Osma luonnon
lumoista. Hän survaisi sauvansa lumeen ja kiiti alas tunturin rinnettä.
Näin hän hiihti yhtä mittaa koko yön, seuraavan päivän ja vielä yön.
Mutta kun aamu uudelleen valkeni, oli hän niin lopen väsynyt, että
tuskin pysyi pystyssä. Evästä, keihään, tapparan oli hän varannut
matkalle, mutta jotain oli unohtunut, -- tulukset. Jos hän paneutuisi
havuille maata, niin siihen hän kohmettuisi ja sudet söisivät hänet.
Silmäluomissa oli aivan kuin lyijypainot, ja pehmeä lumi houkutteli:
heittäydy vain hetkeksi syliini, vain hetkeksi syliini! Mutta Osma
muisti, miten isä monasti oli varottaen kertonut, että nukkuminen
pitkillä erämaanmatkoilla oli hyvin vaarallista, jollei voinut laittaa
tulta. Siksi hän ponnisti kaikki voimansa, jotta ei nukkuisi --
seisoalleen. Voimat olivat aivan lopussa, hän ei jaksanut enää. Osma
parka, pitikö hänen nääntyä yksin erämaahan? Hän kokosi vielä kerran
viimeiset voimansa ja pääsi äärettömin ponnistuksin korkean tunturin
laelle. Hän varjosti kädellään silmiään ja katseli kaikille ilmoille.
Ja voi! Etäältä taivaanrantaa vasten kohosi pehmeä sinervä savukierre.
"Lappalaiskota," huudahti Osma. Oli aivan kuin voimat äkkiä olisivat
palautuneet. Hän otti voimakkaan ponnahduksen, eikä aikaakaan niin oli
hän jo kodan luona.
Lappalais-ukko syöksähti ulos kodasta. Hänen silmänsä iskivät tulta
ja koko ruumis vapisi. Oli aivan kuin hän olisi katseellaan tahtonut
musertaa Osman. Mutta Osma hymyili nähdessään pikku miehen vimman.
Joskus on hymyllä vallan käsittämätön voima. Niin nytkin. Ukon jännitys
laukesi samassa hetkessä, kun hän näki Osman hymyilevän. Osma virkkoi:
"Älä minua pelkää! Olen vain eksynyt matkamies ja tahtoisin hetken
levätä kodassasi, jos siihen suostut."
"En ota sinua kotaani, pahat aikeet on kaikilla lapinkävijöillä",
vastasi ukko ja näytti taas vihaiselta.
Osma mietti, mitä keinoa käyttäisi, sillä vaikeata oli yleensä
lappalaisia hyvällä taivuttaa. Vihdoin hän sanoi: "Oletko kuullut
puhuttavan Karjalan Osmasta?"
"Tottahan nyt! Pienet lapsetkin meillä tietävät, kuka on kuningas
Osma", vastasi ukko. Mutta Osma jatkoi: "Olen kuningas Osman poika. Jos
nyt annat minun levätä kodassasi ja sitten opastat minut Karjalaan,
niin saat muuttaa Karjalan erämaille parhaaseen paikkaan, minne vain
haluat. Sinulta ei koskaan oteta veroa, ei vähääkään, ja Karjalan Osma
on aina sinua suojeleva kaikilta vainolaisilta."
Ilon välähdys näkyi ukon kasvoilla. "Tule kotaan!" sanoi hän. Kiireesti
pani nyt ukko parhaita nahkojaan lattialle. Osma heittäytyi niille ja
nukkui melkein samassa silmänräpäyksessä.
Mutta ukko ja akka istuivat hiipuvan hiiloksen luona ja puhelivat
riemuiten siitä uudesta onnenajasta, joka heille pian oli koittava.
"Niin, ajatteles", sanoi ukko lopuksi, "milloinkaan ei tarvitse meidän
pelätä verottajan tuloa, milloinkaan ei meitä lyödä, vaikkei olekaan
veroja, ja milloinkaan ei meiltä riistetä tytärtä!" Ja vaimon silmissä
kiilsi kirkas kyynel kaikkea tätä ihanuutta ajatellessa.
Kauan ei Osma ollut nukkunut, kun hän heräsi siihen, että häntä kovasti
ravistettiin. Vihdoinkin hän sai silmänsä auki ja siinä oli hänen
edessään -- Torulvin miehiä. Mikäs auttoi, takaisin Hålogalantiin nyt
lähdettiin. Ja Osmaan koski enemmän kuin voi kertoa.
Mutta kodan ovella katselivat lappalaiset lähteneitten jälkeen ja
samalla kun miesjoukko katosi tunturin taa, katosi myöskin lappalaisten
ihana onnen kuva. Niin, niin, sehän on lappalaisten kohtalo ollut
kautta aikain: he voivat vain kuvitella onnesta, ei sitä omistaa.
Osma pelkäsi kovasti, mitä hänelle tehdään, kun päästään Torulvin luo.
Mutta kumma kyllä, kukaan ei sanallakaan koskenut koko pakomatkaan.
Kuitenkin tapahtui muuta. Hän sai vain yön levätä Torulvin tutussa
tuvassa. Seuraavana aamuna piti hänen nousta rekeen ja side pantiin
silmille. Ja taaskin kierreltiin hirveästi, että Osman oli mahdoton
tietää, minne päin lopulta lähdettiin. Vasta kauan, kauan ajettua
pysähdyttiin. Side otettiin pois silmiltä, ja Osma huomasi olevansa
lumisen ulapan ympäröimällä saarella. He astuivat tupaan ja Ulv
virkkoi: "Tämä on myöskin isäni talo, vaikka hän tavallisesti täällä
asuukin vain kalanpyynnin aikana. Nyt jään minä tänne isännäksi ja usko
pois, hauskaa täällä vielä pidämme!"
Osma ei vastannut mitään, sillä hänen sydämensä täytti vain yksi
ajatus: "Karjala, Karjala, isien Karjala, muistojen maa, tännekö pitää
yhden poikasi ijäksi jäädä!"