Kainun ja Hålogalannin miehet olivat yhdessä samoilleet jo kauas
Karjalan alueelle. Illan tullen leiriydyttiin taas metsään. Oltiin
verrattain lähellä Päivölän seutuja ja päälliköt tuumivat, tehtäisiinkö
yöllä äkkiä hyökkäys, vai vastako aamulla rynnätään. Silloin ehdotti
Vaaraviitta, että hän lähtisi muutamien miesten kanssa vakoilemaan ja
sitten vasta päätettäisiin asiasta. Tämä neuvo oli kaikista hyvä, ja
Vaaraviitta valitsi kymmenen parasta miestään ja lähti.
Vaaraviitalla oli kuitenkin vallan muuta mielessä kuin vakoilu.
Hän oli päättänyt yllättäen vallata Päivölän, ottaa sieltä ihanan
Kaunohelman ja palata takaisin Kainuun. "Jatkakoon Torulv sitten
matkaansa Karjalaan. Kainun miehet saavat kyllä mennä mukaan. Niin,
kostakoot muut, mitä mä huolin, kunhan vain saan Kaunohelmani", puheli
Vaaraviitta itsekseen.
Hiljaa hiipien lähestyivät miehet Päivölää. He olivat kovasti
mielissään, ettei edes Halli herännyt. Lähemmäksi, lähemmäs yhä.
Vaan hiis vieköön, eihän täällä ollut elävää olentoa! Pirtistä oli
vain peruskivet jäljellä ja tyhjinä, uksettomina seisoivat aitat.
Tyrmistyneenä seisoi Vaaraviitta pihalla. Katkeruus ja sanomaton viha
paloi hänen silmissään. "Löydänpä sinut vielä kerran", virkkoi hän
hammastaan purren.
Mutta miehet sytyttivät aitat tuleen, ja kohta roihusivat liekit kohti
syysyön tummaa taivasta.
Liekit huomattiin kaukana ulapan saarella uudessa Päivölässä. Ja kun
vainolaiset seuraavana aamuna lähtivät etelään, oli pikaviesti jo
aikoja ennen heitä rientänyt kohti Osmalaa.
Hyökkäys pohjoisesta tuli vallan odottamatta. Keväällä ja kesällä oli
sitä pelätty, mutta nyt syksyn tullen oli pelko heitetty ja päätetty,
että vasta talven aikana ne sieltä tulevat. Siksipä nyt oltiinkin
vallan valmistumattomia. Osma miehineen jäi puolustamaan kotiaan, mutta
lähetti nuoren Osman, Joutin ja pari miestä viestinviejiksi etelään,
jos mahdollisesti siellä ennättäisivät saada niin paljon miehiä kokoon,
että voitaisiin käydä vihollista vastaan. Muussa tapauksessa piti joka
paikassa panna vain tavarat piiloon, vetäytyä pakolinnoihin ja jättää
pirtit armottoman vainolaisen poltettaviksi.
Ei aikaakaan kun jo lähestyi vankka miesjoukko Osmalaa. Mutta pian
he huomasivat, että mahdoton oli vallata Osmalaa näin kesäaikana.
Kapea niemen kaula oli niin hyvin varustettu, ettei siitä voinut
läpi murtautua, ja muulta puolen ympäröi Osmalaa syvä vesi ja lujat
rantavallit. Kun lisäksi hyökkääjät olivat tehneet sen havainnon,
että Osmalan puolustajajoukko oli harvalukuinen, jättivät he koko
hyökkäyksen ja samosivat edelleen etelään. Osmalan muutamat miehet
eivät heidän selkäänsä uskalla hyökätä, sen he tiesivät.
Mutta Karjalan miehet olivat tällä välin ennättäneet kokoontua. Kauas
ei vainojoukko päässyt, kun jo alkoi sataa nuolia vuoren rinteeltä.
Karjalaisia oli niin paljon, että he päättivät heti antautua taisteluun
ja ajaa vainolaiset maasta. He olivat valinneet taistelupaikaksi
vuoren juuren, niin että jyrkkä kallion kylki soi heille selkäsuojaa.
Eivätpä siinä epäröineet vainolaisetkaan. Vaaraviitta teki heti hurjan
hyökkäyksen. Se tosin torjuttiin, mutta karjalaiset näkivät kauhukseen,
että vainolaisia oli paljon enemmän kuin he olivat aavistaneetkaan.
Mutta mikäs auttoi, peräytyminen oli mahdoton, täytyi siis joko
voittaa tai kuolla. Yhä hurjemmin hyökkäsi Vaaraviitta miehineen, ja
yhä enemmän alkoivat karjalaisten rivit horjua. Vaaraviitta kokosi
joukkonsa, näkyi, että hän valmisti viimeistä, ratkaisevaa rynnäkköä.
Suljetuin rivein he lähestyivät joka puolelta. Karjalaiset olivat
vallan saarroksissa ja he näkivät jo kohtalonsa ratkaistuna. Ei siinä
auttanut, vaikka nuori Osma nosti uljaana päätään kehottaen pelkäämättä
taisteluun, ylivoiman edessä oli murtuminen. Mutta juuri kun hyökkääjät
valmistuivat loppuotteluun, pysähtyivät he äkkiä. Käsi, joka oli
ojentanut keihään tai tapparan, vaipui hitaasti alas ja hämmästyneinä
tuijottivat vainolaiset ylöspäin. Silloin vilkaisivat karjalaiset
taakseen. Ja mitä he näkivät! Ylhäällä kallion kielekkeellä seisoi
Kammo-Pirho, huitoi sauvallaan minkä jaksoi ja manasi kiljuvalla
äänellä, että metsä raikui. Karvaiset sääret ja paljaat käsivarret
näkyivät nahkariekaleitten seasta ja kun takkuinen tukkakin vielä
hurjasti hulmusi tuulessa, oli hän mitä kamalimman metsäkummituksen
näköinen. Ihmekös, jos se lamaannutti hyökkääjäin voiman. Mutta
karjalaiset tunsivat heti Kammo-Pirhon ja he käyttivät hyväkseen
vihollisen tyrmistymistä tehden äkkiä hyökkäyksen. Ja kumma! Viholliset
kiiruhtivat suinpäin pakoon. Karjalaiset läksivät perässä. Mutta
kauas ei ennätetty, ennenkuin Vaaraviitta malttoi mielensä, kokosi
joukkonsa ja asettui vastarintaan. Karjalaiset olivat takaa-ajaessaan
hajaantuneet, joten Vaaraviitta löi heidät vuorostaan pakosalle. Nuori
Osma ja Joutti olivat tunkeutuneet hyvin kauas. Äkkiä he huomasivat
olevansa saarroksissa, ja joku vainolaisista huusi: "Älkää surmatko,
ne ovat Osman poikia!" -- Osma ja Joutti otettiin vangeiksi. Kainun
ja Hålogalannin miehet olisivat voineet nyt uudestaan lähteä Karjalaa
hävittämään, mutta heiltä oli kaatunut niin paljon miehiä, että
he päättivät hiljaa vetäytyä kotiinsa. Olihan kuitenkin kostettu
Karjalalle, monta sen miestä maahan lyöty.
Kun päästiin Kainun ja Karjalan rajamaille, pitivät päälliköt
neuvottelun. Kohta sen jälkeen tulivat Torulv ja Vaaraviitta
vangittujen poikien luo. He päästivät Joutin siteistä ja Vaaraviitta
sanoi hänelle: "Mene nyt Osmalaan ja sano Karjalan kuninkaalle näin:
Turhaa on sinun etsiä poikaasi, Osmaa, ikänä et häntä löydä. Mutta
niinkauan kun et lähde vainoretkelle Kainuun etkä Hålogalantiin, on
pojallasi hyvä olla, vaan heti kun ensimäinen vainolainen ilmestyy
alueillemme, saa nuori Osma kärsiä mitä kamalimman kuoleman.
Kuunkierron häntä kidutamme." Ja Joutti läksi.
Karjalassa vallitsi nyt suuri suru. Vainolainen ei tosin ollut tehnyt
juuri nimeksikään aineellista vahinkoa, mutta paljon miehiä oli
kaatunut ja poissa oli nuori Osma, tietäjäsuvun ainoa perillinen,
Karjalan toivo.
Vaan Kammo-Pirhopa lähti vapaaehtoisesti Osmalaan höpisten yhä
itsekseen: "Nyt jään tänne. Nyt on kostettu, on kostettu. Yhden Osman
pitää kodittomana harhailla maailmaa, kuten Pirhon metsiä, Pirhon
metsiä. Niin määräävät metsien henget, metsien henget."