Oli mitä ihanin kevätpäivä. Vaaraviitta kalkutteli purressaan joen
rannalla. Vedet olivat vast'ikään vapautuneet jääpeitteestään, ja
Vaaraviitan mieli paloi taas kaukaisille maille. Siksipä hän nyt
innolla laitteli purttansa kuntoon. Niin hän oli kiinni työssään, ettei
ollenkaan huomannut, kuinka kolme miestä laskeutui vaaran rinnettä
rantaa kohti. Siinä jo pääsivät luo.
"Terve, Kaukomatka, Kainun kuningas", virkkoi yksi miehistä.
Vaaraviitta nosti ihmeissään päätään, suoristihe ja vastasi: "Terve!
Mitä mä näenkään, Hålogalannin miehiä!"
"Niin, kuninkaamme Torulv tervehtii sinua meidän kauttamme ja kysyy:
lähteekö Kainun Kaukomatka kanssamme kostamaan niille, jotka tulevat
kuin huuhkaimet yöllä, levittävät kamalaa kauhua ja katoavat kuin
tuulispäät tunturien taakse?"
"Enpä mä lähde nyt Karjalaan, pitemmät ovat matkat mielessäni", vastasi
Vaaraviitta.
"Mutta jos tämän kostomatkan nyt jätämme, ovat karjalaiset taas ensi
talvena niskassamme, ja sinun maasi on vielä suuremmassa vaarassa kuin
meidän", puhuivat miehet.
"Niinpä tulkoot, Kaukomatkan kartano kyllä kestää. Mitä mä huolin
tulevasta talvesta, tahdonpa nähdä vain Birkan ja Hedebyn", vastasi
Vaaraviitta.
"Torulv pyytää vielä sanomaan: Kaikki on valmiina Hålogalannissa,
aseita ja eväitä riittää Kainunkin miehille! Jos nyt vain sinä, joka
tunnet kaikki maat, lähdet mukaan, niin kohta laskemme uiskoinemme
tunturijokia Kainuun", jatkoivat miehet.
Mutta Vaaraviitta vastasi: "En lähde mä en, pitemmät ovat matkat
mielessäni. Ne terveiset viekää Torulville."
Eikä Vaaraviitta lähtenyt. Mutta kohta soljui hänen lohikäärmelaivansa
kotoisilta valkamoilta kohti etelää. Ja Vaaraviitta lauleli purressaan:
"Pian Mälarin rantoja katsella saan
ja Birkassa neitoja vierahan maan."?
* * * * *
Ihmeellinen on pohjolan keskikesän valo. Ei se himmene öisinkään,
hiukan vain vaalenee, mutta on sitä tenhovampi, pehmeämpi. Ja semmoinen
se on ollut jo tuhat vuotta sitten.
Vaalennut oli nytkin valo, keskikesän auvoinen ilta oli tullut. Päivön
vaimo Päivätär istui rannalla ja odotti miestään kotiin. Usein oli
hän tänä kesänä rannalla iltasin istunut, odottanut, sillä tuonne
kaukaiselle saarelle rakennutti Päivö nyt lujaa kartanoa, jonne koko
Päivölä muutetaan. Kainun hyökkäyksiä näet pelättiin.
Mutta ihmeen kauan viipyvät miehet tänä iltana. Ei ilmestynyt venettä
niemen takaa, ei kuulunut aironloisketta. Päivätär vaipui suruisiin
muistoihinsa, kuten usein ennenkin. Vaan kummaa! Päivättärestä
tuntui kuin kuuluisi askeleita metsästä. Niin, varmasti askeleita.
Päivättäreltä melkein hengitys salpautui, kun hän karkasi pystyyn.
Vaan silloinpa kuului ääni huokauksen lailla: "Äiti, äitikulta, äiti!"
Ja seuraavassa hetkessä vaipui Kaunohelma näännyksiin asti väsyneenä
äitinsä syliin. Hän ei saa sanaa suustaan, itkee, itkee vain. Oi, ja
ne kyyneleet kertoivat niin paljon, koko sielun sanomattoman tuskan,
sydämen äärettömän pettymyksen. Vaivoin sai äiti hänet senverran
tyyntymään, että lähdettiin pirttiin päin. Tuskin jaksoi Kaunohelma
nousta paasiportaita, tuskin astua yli kynnyksen. Hiukan hän söi, kun
äiti oikein tarjosi, mutta kohta hän vaipui lavitsalle ja oli samassa
jo sikeässä unessa.
Kuului ääniä pihalta. Äiti riensi vastaan. Ja voi sitä Päivön riemua!
Todellako Kaunohelma kotona! Ei, hän ei voinut uskoa. Mutta äiti veti
hänet mukanaan pirttiin. Siinä he nyt käsikädessä katselivat nukkuvaa
tytärtään, jolta entinen lapsenomainen kauneus oli kadonnut. Kalpea
oli poski ja tummat renkaat silmien alla. Mutta mitäpä siitä, olihan
siinä kuitenkin heidän oma Kaunohelmansa. Päivö istui vihdoin kiukaan
korvalle. Oi, nuo mustat kiuaskivet, miten hyviä ne olivat! Päivön
piti oikein silittää niitä pirtin hämärässä. Sitten hän lähti pihalle.
Kas, kuinka se Hallikin nyt on niin äärettömän kiltti. Kauan sitä
Päivö hyväili. Vene oli jäänyt rannalle vetämättä. Päivö meni sitä
vetämään. Mutta hän veti sen hyvin hellävaroin, ettei vain koskisi
vanhaan venerukkaan. Ikihonkakin rannalla näytti niin hyvin ymmärtävän,
että nyt oli juhlahetki; ja Päivö silitti hiljaa sen karkeata kaarnaa.
Taas hän tuli pirttiin, mutta ei vain käynyt nukkumaan. Uudestaan ja
uudestaan piti Päivättären kertoa, miten kaikki oli tapahtunut, miten
Kaunohelma oli tullut. Vihdoinkin läksi Päivö levolle. Mutta vielä
vuoteeltaan hän kysyi, oliko Kaunohelmalla kylliksi peittoa. Ja vaikka
äiti istui tyttärensä lavitsan reunalla, ei Päivö uskonut ennenkuin
tuli vielä kerran katsomaan ja itse peitteli tytärtään. Äitiä huvitti
sanomattomasti, kun Päivö kömpelösti, mutta sittenkin hellävaroin
asetteli peittoa, ja hän sanoi itsekseen Päivön lähdettyä: "Oi metsien
henget, kiivas on Päivö, mutta parempaa miestä ei ole sittenkään siinä
maassa, jota Noitapohjan revontulet valaisevat."
Äiti ei käynyt nukkumaan, sillä aivan mahdoton oli hänen erota
Kaunohelman vuoteen äärestä. Siinä hän istui yön hiljaiset hetket ja
muisteli menneitä aikoja. Kaunohelma nukkui niin rauhallisesti kuin
kehdossa ennen. Äiti vain mietti, oliko hän onnellisempi silloin, kun
hän heijaili lastaan tuohisessa kehdossa, joka riippui kevätkoivun
oksalla, vaiko nyt. Oi, nyt tietysti hän oli tuhat kertaa onnellisempi,
nyt, nyt!
Sydänyön aikana heräsi Kaunohelma. Uni oli paljon häntä virkistänyt.
Ihmeissään hän loi katseensa ylös ja sanoi: "Äiti!" Äiti kumartui
ja tunsi heti, miten pehmeät kädet kietoutuivat hänen kaulaansa. Ja
taaskin itki Kaunohelma, mutta ne olivat nyt onnen kyyneleitä. Äiti
ei tyynnytä, odottaa vain. Vihdoin irroittaakin Kaunohelma kätensä,
ja äiti pyyhkii kyyneleet hänen silmistään. Sitten hän pani kätensä
Kaunohelman pään alle ja suuteli häntä hellästi. Ja Kaunohelmasta
tuntui, että hän oli taaskin se pieni vallaton tyttö, joka äidin
sylissä unohti surunsa ja tuskansa.
Nyt hän kertoi äidille kaiken sen tuskan, minkä oli kantanut. Kaikki
tyyni hän puhui, miten oli omasta halustaan lähtenyt Vaaraviitan
kanssa, miten oli tätä rakastanut. Mutta sitten heti Kainussa oli
aivan kuin olisi jääkerros tullut sydämen ympärille. Hän sai nähdä
siellä monta vaimoa, jotka Vaaraviitta oli tuonut samoin kuin hänetkin,
mutta jotka sitten olivat saaneet väistyä aina uuden tieltä. Vallan
toinen pirttikin oli rakennettu, jossa nuo entiset vaimot lapsineen
asuivat. Kaunohelma pääsi kyllä komean pirtin emännäksi, mutta kaikki
oli kuitenkin särkynyt, ainaiseksi särkynyt. Sitten hän kertoi,
miten kauhea oli hänen tuskansa, kun Karjalan miehet piirittivät
linnakartanoa ja isäkin oli joukossa. Hän oli kauhusta kuolla. -- Mutta
Vaaraviitta oli hänelle hyvin hyvä, vähitellen kauhu talttui ja elämä
tuntui helpommalta. Vaan keväällä, kun Vaaraviitta oli lähtenyt noille
ainaisille matkoilleen, ei hän enää kestänyt. Hänestä oli kuolemaakin
kamalampi ajatus, että syksyn tullen Vaaraviitta palaa uusi emäntä
purressaan, ja hänet sysätään pieneen pirttiin, kuten monet muut ennen
häntä. Ja silloin, eräänä hiljaisena yönä, hän pakeni. Uskollinen
palvelija saattoi hänet kauaksi; mutta yksin hän kuitenkin kulki
suurimman osan matkasta. Oi sitä loppumatonta saloa ja niitä yksinäisiä
öitä taivasalla! Niin, niin, kyllä äiti ymmärsi, ymmärsi niin hyvin,
ja tuntui kuin ei hän olisi koskaan voinut kyllikseen hyväillä pientä
Kaunohelmaansa.
Kun Kaunohelma vihdoin nukkui uudestaan, meni äitikin levolle. Mutta
tietää sen, Päivö ei silloin voinut liikahtaa Kaunohelman lavitsan
luota.
* * * * *
Kun syys sirotteli ensimäisiä kultalehtiään koivumetsiin, halkoili
Vaaraviitan lohikäärmelaiva kotoisia kuohuja.
"Voimakkaampi soutu", sanoi hän, kun kuljettiin vastavirtaa kohti
kotirantaa.
"Kaukomatkalla tuntuu olevan aika kiire kotiin", kuiskasi yksi
soutajista kumppanilleen.
Ja niin hänellä olikin. "Ihana, kaunis Kaunohelma, kohta olen luonasi",
puheli hän itsekseen. "Minkä taikavoiman omistatkaan, lapsi? Kuinka
olen sinua kaivannut kaiken kesää! Mutta kohta olen luonasi, kohta."
Tuskin kosketti veneen kokka rantaa, kun Vaaraviitta jo hyppäsi maihin.
Notkeana rientää hän ylös vaaran rinnettä. Nyt katsoo hän pirtin yhden
kolkan, toisen, kolmannenkin. Jo kurkistaa pihalle. "Mitä, missä
Kaunohelma?" kysyy hän.
"Kaunohelma katosi eräänä kesäyönä jo kuunkierto sitten. Kertoivat
hänen lähteneen Karjalaan", vastasi eräs vanha vaimo viimein.
Vaaraviitta ei vastaa mitään, heittäytyy vain lavitsalle pirtin
perimmäiseen nurkkaan, ei syö eikä juo. Niin hän makasi sanatonna sen
päivän. Vasta seuraavana aamuna huutaa hän luokseen kolme luotettavinta
miestään. Näille hän sanoo: "Lähtekää Hålogalantiin ja sanokaa kuningas
Torulville: Laita miehesi aseisiin, uiskosi kuntoon! Kainun Kaukomatka
on miehineen valmiina lähtemään Karjalaan!"