On sydäntalvi ja ankara pakkanen. Metsä on paksussa huurteessa ja savu
Päivölän räppänästä nousee pehmeinä kierteinä kohti korkeutta. Päivölän
pihalla on elämää ja liikettä. Oli sovittu niin, että ne Karjalan
miehet, jotka tänä vuonna kävivät Lappia verottamassa, kokoontuvat
Päivön luo. Sinne sitten saapuvat samaan aikaan muut Karjalan miehet
ja yhdistynein joukoin sitten lähdetään Kainuun. Lapinverottajat
olivat saaneet pari päivää odottaa, sillä verotusmatka oli onnistunut
erinomaisen hyvin. Helposti löydettiin lappalaiskodat ja helposti
saatiin verot, sillä nyt oli hyvä turkisvuosi. Lapin verot olivat
yhteisenä ihailun esineenä. Noita valkonahkoja ja noita mustan revon
turkkeja!
Mutta kun etelän miehet saapuivat, jo unohtuivat nahat, kaikki. Nuoret
miehet olivat yhtenä intona. Vihdoinkin, vihdoin viimeinkin päästiin
sotaretkelle. Senkin kirottu Vaaraviitta, heimomaitten anastaja,
naisenryöstäjä! Saatpas nähdä, että Karjalassa on miehiä! Niin,
nuorissa kuohui sota-into, Päivössä viha, sammumaton viha.
Mutta tyyneenä ja komeana seisoi Osma lähtökäskyjä jaellen. Nuori
Osma ja Joutti seisoivat suksillaan hänen vieressään. Ensi kerran
pääsivät pojat mukaan tällaiselle retkelle. Mutta miten erilaisin
tuntein seisoivatkaan he siinä. Jouttiin oli pohjia myöten tarttunut
nuorten miesten innostus ja hän mietti vain, millä aseella antaa ensi
iskun Vaaraviitalle, keihäälläkö, vai tapparalla. Vaan nuori Osma on
aivan kuin ulkopuolella kaikkea tuota touhua. Hän ajattelee, miten
rajaton, rannaton onkaan Karjalan heimon maa. Ja näitä samoja teitä
ovat esi-isät samoilleet vuosisatoja sitten. Samat ovat maat, metsät,
vaarat, -- vain ihmiset toisia. Mitähän miettivät nyt isien henget
katsellessaan uuden polven touhua? Iloitsivatko, vai surivatko? Isä
Osma on niin vakava. -- -- --
Suksikeli oli erinomainen. Aseet välkkyivät ja rattoisa puhe täytti
ilman miesten liukuessa yli vaarojen kohti Kainua.
Kun viimeinen yö nukuttiin nuotiolla, tuumittiin vakavasti, mitä
tehdään, hyökätäänkö ensin Pohjois-Kainuun ja viimeksi etelään,
Vaaraviitan kimppuun. Mutta Päivö oli taipumaton: suorinta tietä
Vaaraviitan niskaan, oli hänen neuvonsa, ja se hyväksyttiin.
Yö oli verrattain pimeä, kun karjalaiset hiljaa hiipien lähestyivät
Vaaraviitan kartanoa. Se sijaitsi korkealla vuorella. Vuoren rinteet
olivat tavattoman äkkijyrkkiä ja missä oli vähänkin loivempi kohta,
siinä oli heti kivivalli vastassa. Osa karjalaisia oli päässyt
verrattain ylös, he kiipesivät jo ensimäisen suojavallin yli. Vaan
silloinpa kuului vuoren harjalta pitkä kaamea torven törähdys, jota
seurasi kohta toinen, kolmas. Koirat alkoivat hirveästi ulista, kuului
hälinää ja aseitten kalsketta, ja ennenkuin karjalaiset huomasivatkaan,
ryntäsi heitä vastaan miesjoukko. Syntyi taistelu. Mutta kun
kainulaisilla korkeammalla ollen oli edullisempi asema ja pimeyskin
oli esteenä, antoi Osma miehilleen käskyn peräytyä vuoren juurelle.
Yöllinen yllätys oli mennyt hukkaan, mutta karjalaisille se maksoi
yhden kelpo miehen hengen.
Eihän Osma oikeastaan kannattanutkaan tällaisia yöllisiä yrityksiä,
sillä selvä rehellinen taistelu oli hänestä parasta, mutta muitten
tahdosta oli hän tähän yritykseen suostunut. Nyt vasta alkaakin Osma
kaksin innoin suunnitella vuorikartanon valloitusta. Ja kun aamu
valkeni, oli vuori piiritetty ja karjalaiset alkoivat hitaasti rynnätä
yht'aikaa joka puolelta. Mutta mitä ylemmäs tultiin, sitä kiihkeämmäksi
kävi taistelu. Aseet kalskuivat, huudettiin, kiroiltiin ja lakkaamatta
soi hätätorvi vuoren harjalla. Verrattain helposti pääsivät karjalaiset
uloimman vallituksen yli, mutta nouseminen sisemmälle vallitukselle
näytti vallan mahdottomalta. Sillä vaikka puolustajia oli vähän,
olivat he sitä urhoollisempia, ja missä karjalaiset olivat juuri
pääsemäisillään vallituksen yli, sinne ilmestyi aina Vaaraviitta
punareunaisessa turkissaan, ja silloin olivat kaikki ponnistukset
turhia. Niin, niin, se vaarallinen punareunainen viitta tunnettiin
kyllä Karjalan mailla!
Keskipäivällä tekivät karjalaiset hurjan hyökkäyksen ja olisivat
kenties onnistuneet, mutta silloin tapahtui se, mitä Osma oli pelännyt:
hätätorvi toi Vaaraviitalle apua, alhaalla vuoren juurella näkyi
kainulaisia. Ei muu neuvoksi kuin piti kääntyä näitä vastaan. Onneksi
oli Vaaraviitalla niin vähän väkeä, ettei hän uskaltanut jättää vahvaa
linnaansa, joten karjalaiset säästyivät joutumasta kahden tulen
väliin. -- Pian ajoivat karjalaiset vihollisensa pakosalle, sillä
näillä ei ollut johtajaa. Osa kainulaisia pääsi kuitenkin vuorilinnaan
Vaaraviitan luo. Mutta vuoren juurella pohjolan hanki punerti, ja
kaatuneita oli monta.
Seuraavana päivänä alkoivat karjalaiset taas hyökkäyksen. Mutta
tuskin he olivat päässeet ensimäiselle vallitukselle, kun Vaaraviitta
purppurareunaturkissaan nousi sisimmälle vallitukselle ja huusi:
"Karjalan miehet, se päivä ei valkene, jolloin valloittaisitte
Kaukomatkan kartanon, vaikka jatkaisitte piiritystänne siksi, kunnes
partanne hopeana polvia tavottaa. Mitä kauemmin piiritätte, sitä
useampia miehiänne kellistyy vallieni eteen. Jättäkää mieletön
yrityksenne!"
Ennenkuin Osma ennätti mitään vastata, sähähti Päivö: "Suus kiinni,
rosvo, naisenryöstäjä!"
"Naisenryöstäjä! Ohoh! Taidat olla Päivö, Kaunohelman isä. Tiedä
sitten, etten ole tytärtäsi ryöstänyt, itse hän ilomielin läksi
mukaani."
Jotain jäätävää, kamalaa hiipi Päivön sydämeen, mutta hän huusi:
"Meillä Karjalassa pidetään naisenviettelijää vielä pahempana kuin
naisenryöstäjää. Konna, Vaaraviitta!"
Nuoli suhahti ilmassa, mutta Vaaraviitta tarttui siihen juuri, kun se
hipaisi hänen korvaansa ja viskasi sen pilkallisesti takaisin sanoen:
"Nuolenne eivät kaada Kainun Kaukomatkaa ja häväistyssanoihinne vastaan
miekallani." Sitten hän hyppäsi notkeasti alas vallilta.
Mutta karjalaisista oli valloitusinto kadonnut. Näön vuoksi he
hyökkäilivät sen päivän, mutta yön tullen hiipivät he hiljaa pois.
Lähdettiin ympäri Kainua ryöstämään, kostamaan. Mutta mitä ihmettä!
Pirtit olivat tyhjinä, ihmisolentoa ei ollut missään, eikä liioin
ryöstettävää tavaraa. Miehet olisivat panneet tulen joka nurkan alle,
mutta Osma esti sen vakavana. "Kaksinkertaista kostoa se vain herättää
kainulaisissa, ja meille ei se tuota mitään hyötyä", sanoi hän.
Osma ehdotti viimein, että käännyttäisiin takaisin Karjalaan, olihan
toki saatu vähän saalistakin. Vaan nuoret miehet panivat jyrkästi
vastaan. Ja kun Päivö yhtyi heihin, niin mitäs muuta kun päätettiin
hiihtää tunturien poikki Norjaan. Mutta nuoren Osman ja Joutin lähetti
Osma parin luotettavan miehen kanssa takaisin Karjalaan.
Miesmuistiin ei ollut vainolainen käynyt Hålogalannissa, siksipä
sitä ei siellä enää pelättykään. Tähystysvuoret olivat vartijatta,
pakolinnat rappiolla, vieläpä paikoin talojen portitkin salpaamatta.
Kamalana yllätyksenä tuli sentähden karjalaisten yöllinen hyökkäys. He
pääsivät ryöstellen aina Hålogalannin kuninkaan, Torulvin kartanolle
asti. Ja voi niitä aarteita, joita he sieltä saivat: kulta- ja
hopeakaluja, soljista ja juomasarvista aina hevosen kuolaimiin asti. --
Myrskynä olivat karjalaiset tulleet tunturien takaa, myrskyn lailla he
sinne katosivatkin.
Kauhulla kerrottiin kautta Norjan Hålogalannin onnettomuudesta. Mutta
Karjalan mailla kaikui laulu heimon miesten viimeisestä sotaretkestä
revontulien maahan.