Ei vastausta.
"Pelkäät isääsi; hän ei suostuisi. Mutta on mulla vaikka kuinka suuret
lunnaat antaa."
Ei vastausta.
"Veisin sinut nyt jo mukanani Kainuun."
Ei vastausta.
Kuuluu askeleita. Kaukomatka kuiskaa hätäisesti: "Saanko tulla
myöhemmin sinua noutamaan?"
"En tiedä", vastaa Kaunohelma, mutta hänen katseensa kertoi toista, ja
se ei jäänyt mieheltä huomaamatta.
Ratsujoukko lähti, mutta Päivölässä puhuttiin taas pitkän aikaa näistä
merkillisistä kauppiaista ja vieläkään ei tiedetty, keitä he oikeastaan
olivat. Sillä näes, Kaunohelma kätki salaisuuden sydämeensä. Kuin
unissaan kulki hän aamusta iltaan. Hän ei oikein itsekään ymmärtänyt,
mikä hänen oli. Jotain uutta ja ihmeellistä se vain oli. Vihdoin hän
muisti sadun, jonka oli lapsena kuullut. Äiti oli kertonut monta
kertaa, miten nuoren naisen sydämeen kerran lentää ihmeellinen
taikalintu, joka muuttaa hänet vallan toiseksi. Pahan se voi tehdä
hyväksi, hyvän pahaksi. Ja kerrottuaan oli äiti aina suudellut häntä ja
sanonut: "Kunpa se taikalintu muuttaisi minun Kaunohelmani hyväksi!" --
Olikohan se taikalintu nyt lentänyt? -- -- --
Kauniita pakkaspäiviä jatkui yhä. Kaunohelma kulki haaveillen rannalla,
kaukana kodistaan. Hän pysähtyy, kuuntelee. Niin, todella, kavioitten
kapse! Se lähenee. Siinä tulee Vaaraviitta! Mutta Kaunohelma ei
ihmettele, hänen täytyi tulla, hän tietää sen. Vaaraviitta kietoo
kätensä hänen ympärilleen, sanoo: "Nyt tulin sinua noutamaan!"
"Isä on hirvenajossa ja tulee vasta huomenna kotiin. Ja sitäpaitsi, ei
hän ikinä suostu antamaan minua sinulle, Vaaraviitta."
"Siinä tapauksessa nostan sinut heti ratsuni selkään ja ajan Kainuun."
"Oi, ei, ei! Tahdon vielä kerran nähdä äitini. Tahdon sanoa hyvästi
hänelle!"
"Sinä tulet siis", sanoo Vaaraviitta ja hänen silmänsä paloivat.
"Tulen", kuiskasi Kaunohelma. -- Äiti on kauhusta kuolla. Naisen
ryöstäjät täällä! Ja Vaaraviitta, anastaja! Ja Kaunohelma ei edes
vastusta! Oi, metsien haltijat, isien henget, tulkaa, rientäkää,
juoskaa, lentäkää, apua, apua!
Mutta oi! Tuohon pani Vaaraviitta tavattoman suuret lunnaansa, tästä
tytön otti äidin sylistä, tuonne katosi tunturin taa. -- -- --
Miehet palasivat seuraavana päivänä metsästämästä, ja äiti kertoi
kauhulla naisenryöstön. Mutta voi hirmua sitä Päivön vihaa! Hän löi
jalkaa ja pui nyrkkiä, että sormet natisivat. Jo lensivät lunnaat ulos
uksesta. Päivö aivan sähisi. Nyt hän lähestyy kiuasta. Silloin kaikki
riensivät kiireesti pois pirtistä, sillä he tiesivät, mitä tuleman
piti. Ja aivan oikein, pirtistä kuului kohta kauhistuttava kolina.
Päivö viskeli vihansa vimmassa kiukaan kiviä pirtin kaikille kulmille.
Ensin oli pirtti yhtenä ryskeenä, mutta vähitellen alkoivat kivet
putoilla yhä hitaammin. Vihdoin kolina lakkasi kokonaan. Äiti meni
pirttiin. Päivö istui kiukaan korvalla. Hän katsoi ensin vaimoaan,
sitten nokisia kiviä lattialla ja purskahti nauramaan. Äiti rupesi
myöskin nauramaan. Sitten tuli siihen koko Päivön väki ja kaikki
nauroivat katketakseen ja kokoilivat kiviä pitkin lattiaa. Eniten
kuitenkin nauroi Päivö itse, sillä hänestä tuntui niin hassunaikaiselta
tuo kiukkunsa tavaton purkaus. Vihdoin hän kuivasi naurusta vetiset
silmänsä ja sanoi: "Miehet, tuokaa paras hevoseni, ja vaimot, pankaa
evästä konttiin!"
"Mutta minne kummassa sitten lähdet?" kysyi äiti.
"Osmalaan! Naisenryöstäjä ei totisesti kostamatta kulje!"