Kun päivöläiset olivat kaukaa pohjoisesta, eivät he lähteneet
sudenajoon, vaan jäivät edelleen Osmalaa valmistamaan, samoinkuin monet
muutkin. Nyt oli Osmala valmiina, ja päivöläiset tekivät lähtöä. Vaan
silloinpa eräs Rongas-suvun nuorukainen vei Päivön vähän erikseen ja
sanoi:
"Paljonko lunnaita tahdot tyttärestäsi Kaunohelmasta, ottaisin hänet
niin mielelläni vaimokseni?"
"Kun Kaunohelma on ainoa lapseni, olen päättänyt, että hän saa olla
isänsä kodissa, kunnes hän itse haluaa miehelään, ja kihlat otan siltä
mieheltä, jonka Kaunohelma itse valitsee", vastasi Päivö.
Nuorukainen loi kysyvän, hämmästyneen katseen Päivöön. Nainen saa itse
valita miehen milloin tahtoo! Semmoista ei oltu ikinä kuultu Karjalan
mailla!
Mutta Päivö nyökäyttää hymyillen päätään, virkkoo: "Koeta onneasi,
koeta onneasi, poika!"
Sitten he erosivat. Nuorukainen oli syvästi alakuloinen. Mutta Päivö
mietti: "Tämä oli jo viides, joka minulta näillä uhrijuhlilla kysyi
tytärtäni. Mutta minäpä en Kaunohelmaani myy. Kuitenkin, jos nuori Osma
joskus haluaa emäntää, niin sitten, sitten --"
Kotiin päästyään oli Päivöllä paljon puuhaa. Niin monta päivää oli oltu
poissa, eikä kukaan ollut sillä aikaa huolehtinut vainajien hengistä.
Ja kaikkihan kuitenkin tiesivät, että vaikka Päivön suku oli pieni, ei
millään Karjalan suvulla kuitenkaan ollut niin suuria haltijoita kuin
Päivöllä. Olihan suvun tuhatvuotinen kanta-isä, suuri Päivö, melkein
enemmän kuin haltija. Hän oli jumala, ilmojen kuningas, jonka hallussa
oli tuo ihmeellinen talviöitten taikatuli. Sitä nimitettiinkin täällä
revontuleksi, s.o. kuninkaantuleksi. Monet uhrit ja menot Päivö nyt
toimitti.
Toista kuunkiertoa oli kulunut. Martaitten kuu oli tänä vuonna ihmeen
kaunis. Oli kirkkaita, kuulakkaita pakkaspäiviä. Jäätynyt tanner tömisi
jalkain alla ja järvien jää kantoi, mutta lumihiutalettakaan ei ollut
tullut.
Eräänä tällaisena päivänä kuului outoa töminää metsästä pirtin läheltä.
Päivö tarttui miehineen aseisiin ja hänen silmänsä salamoivat.
Vainolainenko tulossa?
Ja aivan oikein, tuossa jo näkyi ratsujoukko. Mutta ennenkuin Päivö
ennätti edes joustaan jännittää, karautti yksi kartanolle ja huusi:
"Olemme rauhallisia kauppiaita ja matkalla Perman markkinoille.
Aseettomana tulen luoksenne pyytämään apuanne. Komea ratsuni, jonka
olen hankkinut aina Särklannista asti, nyrjäytti jalkansa. En voi
jättää sitä metsään kuolemaan. Ottaisitko sen hoitoosi, siksi kun
palaan?"
Niin, tietysti Päivö otti, otti jo ilostakin, kun ei joutunut
vainolaisen kanssa tekemisiin. Kohta talutti vieras kaunista, mutta
pahoin ontuvaa hevosta pihaan, jonne kaikki päivöläiset olivat
tulleet katsomaan ja ihmettelemään. Vieras selitti, miten hevosta oli
hoidettava, mutta vähän-väliä pysähtyi hänen katseensa Kaunohelmaan,
ja joka kerta kun heidän katseensa yhtyivät, punastui neito ja katsoi
poispäin. Vieras oli pitkä, solakka ja notkealiikkeinen. Kasvoja olisi
voinut sanoa kauniiksi, elleivät tumma suippoparta, kihara tukka ja
palavat silmät olisi antaneet niille omituista kulkijaleimaa.
Lähtiessään pisti vieras kultarahan Päivön käteen, loi vielä kerran
ihmeellisen hehkuvan katseensa Kaunohelmaan ja ratsasti pois. -- Mutta
Päivölässä ei moneen päivään puhuttu muusta kuin näistä ihmeellisistä
vieraista. Keitähän ne olivat?
Kauppamatkue kulki nopeasti kohti Taikalahtea. Parahiksi päästiinkin
markkinoitten alkuun Permaan. Ja aivan oikein, täällä olikin kaupan,
kuten viesti oli kertonut, kuuluisia arapialaisia aseita, joihin miehet
vaihtoivat kalliit turkiksensa. Ennen paluumatkalle lähtöä pistäytyivät
miehet vielä Perman kuulussa kalmistossa, joka oli metsässä Taikalahden
rannalla. Kalmistoa ympäröi korkea aita, mutta hyvin aseistetut
vartijat laskivat miehet portista sisään, koska he tulivat aseettomina.
Keskellä kalmistoa oli mahtava jumalankuva, jonka kaulassa kultavitjat
välkkyivät ja joka polvillaan piti suurta hopeamaljaa. Maljaan panivat
miehet muutamia hopearahoja ja poistuivat hiljaa kalmistosta. Suotuisa
paluumatka oli nyt varma, kun Perman suuri jumala oli uhrilahjoin
lepytetty.
Nopeasti kuljettiin taaskin halki erämaan. Miehet vain ihmettelivät
keskenään, miksi heidän nuori, verevä johtajansa oli nyt niin hiljainen
ja hajamielinen. Sillä eiväthän miehet aavistaneet, että johtajan
edessä alituisesti oli nuori, ihana nainen ja nuo ihmeelliset syvät
silmät. -- -- --
Kaunohelma asteli aikansa kuluksi pihamaalla pirtin takana ja muisteli
notkeata matkustajaa ja sen kummallista katsetta. Mutta mitä! Siinähän
oli vieras hänen edessään.
"Terveisiä Perman markkinoilta! Miten on oriini laita?" sanoi vieras
iloisesti.
"Isä sanoo, että jalka on parempi, mutta käy itse katsomaan", vastasi
Kaunohelma ja meni vieraan edellä aukaisemaan vajan ovea.
Vieras hyppäsi ratsunsa selästä ja meni vajaan. Kaunohelma nojasi
ovenpieleen. Vieras tarkasteli jalkaa. Molemmat olivat ääneti.
Vihdoin vieras oikaisihe, katsoi Kaunohelmaan ja sanoi: "Etkö tahtoisi
lähteä kanssani kaukaiselle maalle, pääsisit emännäksi komeaan
kartanooni."
Kaunohelma säpsähtää, punastuu, mutta äkkiä nostaa hän painuneen päänsä
ja vastaa: "Karjalan impi ei koskaan lähde tuntemattoman miehen mukana."
Nyt hämmästyy vieras vuorostaan: "Tuntemattoman miehen mukana! Niin
tosiaan, et tunne minua. Olen Kaukomatka, Kainun kuningas, mutta täällä
Karjalassa taidatte kutsua minua Vaaraviitaksi."
"Vaaraviitta! Sinä! Heimoni alueen ainainen hätyyttäjä!" sanoo
Kaunohelma rajattoman hämmästyksen vallassa ja peräytyy askeleen.
Mutta Kaukomatka-Vaaraviitta vastaa tyynesti: "Niin, miten sen asian
ottaa. Silloin kun ei edes Karjalan heimon nimeä mainittu näillä
pohjan mailla, hallitsivat esi-isäni maata Ruijasta Taikalahteen
ja Pimeydenmeren rantamilta Kymmenenvirran maahan. Kun karkoitan
karjalaiset pohjoisesta, puolustan silloin vain Kainun kansan
vuossataisia oikeuksia. Niin, kukahan siinä oikeastaan on hätyyttäjä?"
Kaunohelma ei vastaa mitään, luo vain katseensa maahan. Tätä hän ei
ollut koskaan ajatellut. Ettäkö kuuluisa peikkojen maa, Noitapohja,
onkin Kainun kansan ikivanhaa aluetta! -- Ja tuon miehen pehmeä ääni ja
lämmin katse!
Vaaraviitta läheni, mutta Kaunohelma ei liikahda paikaltaan. Nyt hän
kuuli aivan läheltään saman houkuttelevan, pehmeän äänen: "Etkö tule
emännäksi talooni, komea on Kaukomatkan kartano?"
Taas nostaa Kaunohelma päänsä, vastaa: "Kuinka voisin tulla heimoni
vihollisen luo!"
Mutta miehen ääni on niin kiehtovan pehmeä, kun hän puhuu: "Olen
kulkenut kaukaiset maat, nähnyt Särklannin, Kiovan, Miklagårdin, mutta
olen myöskin nähnyt useammin kuin kerran, kuinka naisen sisimmässä on
jotain, joka ei kysy heimoa, ei maata, ei kansaa -- -- --"