Tuomas kulki yksin samaa tietä. Kun rupesi pääsemään lähemmä kotoa,
niin alkoi häntä taas arveluttamaan, kuinkahan siellä kotona on ilman
häntä toimeen tultu. Paljon sitä ehtii vuodessa vettä virrata. Kodon ja
konnun kokoamiseen menee koko ikä, mutta pianpa sen talon voi hävittää.
Kuinkapa se poika lie poissa ollessani asiat toimittanut kevään
kuluttua; mitenkä karjakin lie yli talven päässyt, niinköhän ne ovat
sen tuvan kattaneet? Niin joutui Tuomas siihen paikkaan, jossa
edellisenä vuonna oli eronnut Eliaksesta. Eipä enää ollut tuntea koko
paikkakuntaa. Siinä, missä viime vuonna kansa oli puutteesen menehtyä,
nyt kaikki elivät varallisesti. Oli tullut hyvä vuosi. Kansa oli
tointunut ja unhottanut menneet huolensa. Illan suussa Tuomas lähestyy
sitä kirkonkylää, jossa Elias viime vuonna oli hänestä eronnut. Tuskin
oli hän ehtinyt saapua kylään, niin tuvan takaa hypähtää esiin tyttönen
valkoisessa paidassa.
-- Setä hoi, setä hoi! Poikkea meille.
Tuomas tahtoi mennä ohi, mutta tyttö ei päästänyt, otti liepeestä ja
kiskoi nauraen tupaan.
Vaimokin poikineen tuli portaille; nekin kehottivat tulemaan: tulehan
nyt, isoseni, syömään illallista ja lepää yösi meillä. Tuomas
poikkesikin taloon. -- "Samalla tiedustan vähän Eliaksesta; kun ei vaan
hän olisi poikennut juuri tähän taloon juomaan".
Tuomas tuli tupaan; vaimo riisui häneltä laukun, toi pesuvettä ja
asetti hänet pöytään ruoalle. Hän kantoi pöytään maitoa, piirakaisia ja
puuroa. Tuomas kiitti ja ylisti heitä, kun niin hyvin ottivat
matkalaisia vastaan. Silloin vaimo nyökäyttäen päätään lausui:
-- Meidän tulee olla ystävällisiä hurskaille matkalaisille. Sellainen
neuvoi meille oikean elämän. Me elimme vaan ja olimme unhottaneet
Jumalan ja Herra rankaisiki meitä niin, että kaikin vaan kuolemaa
odotimme. Suven tullen kaikki vaan makasimme sairaina ilman leipämurua.
Siihen olisimme kuolleetkin, jollei Jumala olisi luoksemme lähettänyt
samanlaista vanhusta kuin sinäkin. Hän poikkesi keskellä päivää juomaan
ja, nähtyään meidät, sääli ja jäi luoksemme. Hän meidät juotti ja
syötti ja toimitti jalkeille, lunasti maan ja osti hevosen ja rattaat
ja jätti ne meille. --
Mummo astui tupaan ja keskeytti emännän puheen.
-- Emmepä itsekään tiedä, sanoi hän, oliko se ihminen vai Herran
enkeli, kaikkia hän rakasti ja sääli ja meni pois, ilmoittamatta, kuka
oli, niin ettemme tiedä hänen nimeänsäkään rukouksissamme mainita.
Aivan selvään muistan kaikki: minä makaan tuossa ja odotan kuolemaa;
silloin astuu tupaan yksinkertainen pieni paljaspää ukko ja pyytää
vettä. Minä syntisparka vielä ajattelin itsekseni: mikähän maankulkija
tuokin lienee? Mutta mitäs hän teki! Nähtyään meidät heti heitti
laukkunsa tuohon paikkaan ja aukaisi sen.
Tyttökin kävi nyt puheesen.
-- Ei mummo! Hän ensin asetti laukkunsa keskelle tupaa ja sitten vasta
nosti sen penkille. Ja niin he rupesivat kiistelemään ja muistelemaan
jokaista hänen sanaansa ja tekoansa: missä hän istui, missä makasi,
mitä hän teki ja mitä kullekin sanoi.
Yöksi saapui isäntäkin hevosella kotiin ja hänkin alkoi kertoa
Eliaksesta ja hänen olostaan heidän luonaan.
-- Jollei hän oisi tullut luoksemme, niin me kaikki olisimme synnissä
kuolleet. Me olimme nääntymäisillämme epätoivoon ja nuruimme Jumalaa ja
ihmisiä. Mutta hän saattoi meidät elämään; hänen kauttansa me opimme
tuntemaan Jumalaa ja luottamaan ihmisten hyvyyteen. Jumala palkitkoon
hänen työnsä. Ennen häntä me elimme kuin eläimet; hän teki meidät
ihmisiksi.
Talonväki syötti ja juotti Tuomaan; laittoivat hänelle yösijan ja
laskeusivat itsekin levolle.
Tuomas makaa vuoteellaan, saamatta unta; Elias yhä on hänen mielessään,
eikä hän voi unhottaa, että hän näki hänet Jerusalemissa etumaisimmassa
sijassa.
-- Tässä näin hän siis pääsi minun edelleni. Tietämätöntä on,
hyväksyykö Jumala minun vaivani vai ei, mutta hänen työnsä ovat
kelvanneet Herralle.
Aamulla talonväki sanoi jäähyväiset Tuomaalle, evästi hänet
piirakaisilla ja meni askareillensa; Tuomas taasen lähti kulkemaan
tietänsä kotiaan.