Tasan vuoden viipyi Tuomas matkallaan. Kevääksi palasi hän kotia.
Kotiansa hän saapui illansuussa. Poika ei ollut kotona, kuului olevan
viinakaupassa. Kun hän sitten päihtyneenä tuli kotia, alkoi Tuomas
häneltä tiedustella asioita. Kaikesta huomasi poikansa toimettomesti
tuhlanneen; kaikki rahat oli menettänyt ja toimet laiminlyönyt. Isä
alkoi häntä nuhdella; poika vastaili suurisuisesti.
-- Oisitpa edes itse työt toimittanut, sen sijaan kuin menit maita
kiertämään; sillä tiellä rahatkin tyyni tuhlasit ja nyt niitä minulta
kyselet.
Ukko suuttui ja antoi poikaa selkään.
Aamulla Tuomas lähti kylänvanhimman luo puhumaan pojastaan; tiellä hän
tuli käymään Eliaksen talon ohi. Eliaksen ämmä seisoo tuvan portailla
ja tervehtii.
-- Hyvää päivää, naapuri; terveenäkö sieltä, veli armas, kotia pääsit?
-- Jumalan kiitos, terveenä tultiin; sinun ukkosi tiellä hukkasin,
mutta kuuluuhan se jo palaneen kotia.
Ja ämmä alkoi juttuamaan asioita, mielellään kun muutoinkin puheli.
-- Kyllä se palasi, veliseni, aikoja sitten palasi. Tuossa se taisi
olla kohta syys-Maarian jälkeen. Kylläpä me olimmekin iloissamme, että
Jumala hänet meille takaisin toimitti. Ikävä meidän oli hänettä. Eihän
sen työstä enää sanottavaa ole, -- johan hänen työvuotensa ovat olleet
ja menneet. Mutta talon päämies hän on ja silloin meidän on hauskempi
olla. Poikakin oli ylen iloinen. Talo ilman häntä on kuin silmä ilman
valoa, sanoo hän. Ikävä meidän on hänettä, hyvä isäntä; kovin me häntä
rakastamme, kovin hänestä arkoja olemme.
-- Onkos hän nyt siis kotona?
-- Kotona on, veliseni, kotona! Hän on nyt mehiläistarhassa, pesiä
korjaamassa. Hyvin sanoo mehiläisten karttuvan. Niin suuresti sanoo
Jumalan mehiläisiä lisänneen, ettei sellaista sano koskaan muistavansa
ennen olleen. Jumala ei anna syntiemme mukaan, sanoo hän. Käy nyt
katsomaan häntä, naapurini; kovin hän siitä ihastuu.
Tuomas meni porstuan läpi ja pihan yli Eliaksen luo mehiläistarhaan.
Tultuaan tarhaan, näkee hän -- Elias seisoo ilman silmikkoa, ilman
kintahia, harmaassa kauhtanassa koivun juurella; kätensä hän oli
levittänyt ja katseli ylöspäin, jolloin paljas pää paistoi
kauttaaltaan, aivan kun silloin, kuin hän seisoi Jerusalmissa
Vapahtajan haudalla; ja hänen päälaeltaan, koivun lehtien lomitse,
kimaltelee aurinko kuin tuli ikään ja hänen päänsä ympäri
kullankarvaiset mehiläiset liidellen kiertyvät seppeleeksi, lentelevät,
liehuvat, pistämättä häntä. Tuomas pysähtyi.
Eliaksen ämmä huusi miestään.
-- Naapurimme on tullut, sanoi hän.
Elias vilkasi taakseen, ihastui ja lähti Tuomasta vastaan, hiljakseen
ravistellen mehiläisiä parrastaan.
-- Terve veliseni, terve rakas veli.... Kävikö matkasi hyvin?
-- Kyllähän jalat veivät ja toivat; sinulle toin vettä Jordanin
virrasta. Poikkea meille hakemaan. Lieneekö sitten Jumalalle vaivani
otolliset.
-- Kas niin. Jumalan kiitos ja kunnia; hyvinhän kaikki kävi.
Tuomas oli vaiti.
-- Kyllähän jalkani minut sinne saattoivat, mutta olikohan minun
sydämeni siellä, tai joku muu...
-- Se on Herran huoli, veliseni. Jätä se Herran haltuun.
-- Paluumatkallani poikkesin myös siihen mökkiin, jossa sinä erosit
minusta, kun...
Elias säikähti, hätääntyi.
-- Se oli Jumalan sallimus, veliseni, Jumalan sallimus. Etkös käy
tupaan? Tule toki, minä tuon simaa.
Ja Elias sekoitti pois koko jutun ja rupesi puhumaan kotioloista.
Tuomas huokasi vaan eikä ruvennut sen pitemmältä puhumaan mökinväestä;
eikä hän virkannut mitään siitäkään, että oli hänet nähnyt
Jerusalmissa. Ja hän käsitti, että Jumala on käskenyt jokaista
vähentämään maailmassa velkaansa -- rakkaudella ja hyvillä töillä.