Maatessaan joutui Tuomas kiusaukseen. -- Ei kukaan toiviolaiselta
vienyt rahoja, arvelee hän; niitä ei hänellä ollutkaan. Missäkään hän
ei antanut mitään. Minun kyllä käski antaa, mutta itse ei koskaan
antanut, ja lainasihan hän minultakin vielä ruplan.
Niin arveli Tuomas hetkisen ja sitten alkoi nuhdella itseään: "Mitäpä
minun tarvitsee tuomita toista? -- syntiähän minä siten teen. Heitän
pois mielestäni koko asian". Mutta unhottaen, alkaa hän taas muistella,
kuinka kärkäs toiviolainen oli rahalle ja kuinka tavattomia hän puhuu,
väittäessään, että häneltä rahat varastettiin. Eihän hänellä mitä
rahoja ollut. Turhaa puhetta vaan.
Ennen iltaa noustiin ylös ja lähdettiin varhaiseen jumalanpalvelukseen
ylösnousemuksen kirkkoon, -- Vapahtajan haudalle. Toiviolainen ei eroo
Tuomaasta, aina vaan pysytteleikse hänen sivullaan.
Saavuttiin kirkkoon. Kansaa -- Jumalaa palvelevia toiviolaisia,
Venäläisiä, Kreikkalaisia, Armeenialaisia. Turkkilaisia, Syyrialaisia,
ynnä muita monenlaisia kansoja, oli kokoontunut suuri joukko. Tuomas
tuli kansajoukossa pyhälle portille. Munkki johti heitä; vei heidät
turkkilaisen vahdin ohi siihen paikkaan, jossa Vapahtaja otettiin alas
rististä ja voideltiin ja jossa palaa yhdeksän suurta kynttiläjalkaa.
Kaikki hän näytti ja selitti. Tuomas asetti sinne kynttilän. Sitten
veivät munkit Tuomaan portaita myöten oikealle Golgataan, siihen
paikkaan, jossa risti seisoi, siellä Tuomas rukoili; sitten hänelle
osoitettiin se rako, joka maan haljetessa oli syntynyt ja joka ulottui
helvettiin asti; sitten näytettiin se paikka, jossa Kristuksen kädet ja
jalat naulittiin ristiin; sitten näytettiin Aatamin hauta, johon
Kristuksen veri oli valunut hänen luilleen. Sen jälkeen tultiin
sille kivelle, jossa Kristus istui, kun Hänen päähänsä pantiin
orjantappurakruunu; sitten näytettiin se patsas, johon Kristus oli
sidottu, kun Häntä ruoskittiin. Sitten Tuomas näki kiven, jossa oli
kaksia läpeä Kristuksen jalkoja varten. Tahdottiin vielä jotakin
näyttää, mutta kansa rupesi hätiköimään: kaikki kiirehtivät siihen
luolaan, jossa Vapahtajan hauta oli. Vieras jumalanpalvelus siellä oli
loppunut ja oikeauskoisten alkoi. Tuomas meni kansan seurassa luolaan.
Hän tahtoi päästä irti toiviolaisesta, koska hän ajatuksissaan yhä teki
syntiä häntä vastaan, mutta toiviolainen ei eronnut hänestä; Kristuksen
haudallekin seurasi häntä. He tahtoivat asettua lähemmäksi, mutta
myöhästyivät. Kansan tungos oli niin suuri, ettei päässyt edes eikä
takaisin. Tuomas seisoo, katsoo eteenpäin ja rukoilee; mutta ei saata
olla tuon tuostakin kouraisematta kukkaroaan, oliko se vielä tallella.
Hänen ajatuksensa käyvät kahtaalle: ensinnäkin arvelee toiviolaisen
valhetelleen; toiseksi "jollei hän valhetellutkaan, vaan jos todellakin
häneltä vietiin rahat, niin tulee minun katsoa, ettei minullekin samoin
kävisi."