Mies söi vähän ja ämmäkin söi, mutta poika ja tyttö söivät kaikki tyyni
ja nuolivat astiankin puti puhtaaksi, jonka jälkeen kaulatusten
vaipuivat vuoteelle.
Talonpoika ja mummo alkoivat nyt kertoa, kuinka kaikki oli näin käynyt.
-- Ennenkään emme suinkaan varallisia olleet, kertoivat he, mutta viime
vuonna ei saatu mitään pelloista, syksystä jo kaikki varat syötiin. Kun
kaikki oli loppunut, rupesimme pyytämään naapureilta ja hyviltä
ihmisiltä. Alussa antoivat, mutta sitten alkoivat kieltää. Toiset
olisivat vielä antaneetkin, mutta kun ei niillä ollut. Ja hävettihän
sitä pyytääkin, kun kaikille oli velkaa, mille jauhoja, mille rahaa,
mille leipää. Hainhan minä työtäkin, kertoi mies, mutta ei sitä ollut.
Kaikkialla tarjoutui väkeä työhön leipäpalkoista. Päivän jos teit
työtä, niin kaksi olit jouten ja sen haussa. Mummo ja tyttö alkoivat
kulkea loitomma leivän hakuun; mutta huonoa sen saanti oli, kun ei
kelläkään itselläänkään ollut. Kuitenkin tulimme niin ja näin toimeen,
arvellen tavalla tai toisella keväimeen ja uutiseen kestävämme. Mutta
kevään tullen lakkasivat kaikki antamasta ja siihen sitten tautikin
pakkasi päälle. Asia kävi aivan arveluttavaksi. Päivän syömme ja kaksi
ollaan ilman. Aloimme syödä ruohoa. Siitäkö sitten vai muutenko lienee
vaimoni sairastunut. Hän kääntyi vuoteen omaksi ja perin voimaton sitä
minäi olen. Ja milläpä sitä tästä paranisikaan.
-- Minä tässä yksin ponnistelin, sanoi ämmä, mutta eihän sitä syömättä
kauan pystyssä pysy; pian minäkin kävin heikoksi. Tyttökin kävi
heikoksi ja araksi. Ei enää mennyt kylään, kun lähetimme. Kätkeytyi
vaan nurkkaan eikä lähde. Naapurin eukko pistäysi täällä toissa
päivänä, mutta kun näki meidät nälkäisinä ja sairaina, kääntyi ja meni
tiehensä. Hänenkin miehensä on mennyt maailmaan eikä hän itsekään
tiedä, millä pienet lapsensa ruokkisi. -- Tässä nyt olemme maanneet ja
kuolemaa odotelleet.
Elias kuunteli heidän puheensa loppuun ja jäikin taloon yöksi,
päätettyään vasta seuraavana päivänä lähteä saavuttamaan toveriaan.
Aamulla Elias noustuaan tarttui talon töihin, aivan kuin olisi ollut
sen talon isäntä. Alusti ämmän kanssa taikinan ja lämmitti uunin.
Sitten läksi hän tytön kanssa naapuriin hakemaan talontarpeita. Ei
mitään ollut, vaikka mitä olisi tarvinnut -- kaikki talon kapineet ja
vaatteet oli myöty ja syöty. Ja Elias alkoi hankkia, mitä tarvittiin:
väliin teki itse, väliin osti. Siten hän viipyi päivän, viipyi toisen,
jopa kolmannenkin. Poikanen voimistui, alkoi kävellä pitkin rahia ja
mielistellen lähennellä Eliasta. Tyttö oli käynyt jo aivan iloiseksi ja
autteli kaikkialla askareissa. Aina vaan seurasi Eliasta, lausuen:
setä! setä hoi! Mummokin pääsi jalkeille ja läksi naapuriin. Mieskin
rupesi kulkemaan seinää pitkin. Vaimo vaan yhä venyi, mutta sekin
kolmantena päivänä tuli tuntoonsa ja pyysi ruokaa. -- Noh, arveli
Elias, enpä suinkaan aikonut näin äijä aikoa hukata; nyt minä lähden.