Ukot kulkivat viisi viikkoa, kotoiset virsunsa kuluttivat, uusiakin jo
ostelivat ja saapuivat siten "töyhtötukkaisten" [Vähänvenäjän eli
Ukrainin asukkaiden pilkkanimi. Suom. muist.] maahan. Kotoaan asti
tähän saakka olivat he maksaneet yösijastaan ja ruoastaan, mutta
töyhtötukkain maassa pyytelivät asukkaat heitä kilvan ja kiistellen
asuntoihinsa. Ne veivät heidän huoneisiinsa ja syöttivät ja juottivat
eivätkä huolineet maksusta, ajoivatpa vielä leipää laukut täyteen,
väliin kakkujakin niihin kasaten. Siten ukot mukavasti kulkivat
seitsemisen sataa virstaa; samosivat vielä yhden läänin läpi ja
saapuivat viljattomaan ja puuttomaan seutuun. -- Hyvin siinäkin
pääsivät kulkemaan ja aina yösijankin saivat, mutta ruokaa ei enää
annettu. Eipä edes leipääkään kaikkialla annettu, väliin ei sitä
rahallakaan ollut saatavissa. Viime vuonna, kertoi kansa, ei saatu
mitään viljanpuolta pelloista. Rikkaammat möivät kaikki, mitä oli, ja
joutuivat häviöön; vähävaraiset joutuivat puulle paljaalle, köyhimmät
häipyivät mikä minnekin, mikä mieroa kiertää, mikä kotoisalla
koikkelehtii. Talven söivät akanakakkuja ja olkileipää.
Kerranki ukot olivat yötä muutamassa kauppalassa, ostivat leipää toista
leiviskää ja, yönsä maattuaan, lähtivät liikkeelle ennen auringon
nousua, ehtiäksensä kauemmaksi ennenkuin päivä paahtaisi täydeltä
terältään, Kuljettuaan kymmenkunta virstaa, saapuivat he joen
partaalle, istuivat, ammensivat vettä kuppiinsa, kostuttivat siinä
leipänsä, syödä nutustivat ja, muutettuaan jalkineitaan, istahtivat
lepäämään. Elias sai nuuska-sarvensa esiin. Tuomas pudisti päätään,
sanoen:
-- Ettes jo heitä tuota ruokotonta tapaasi!
Elias viittasi kädellään.
-- Minkä sen tekee, kun paha kerran saa valtaansa.
Noustiin siitä ja lähdettiin eteenpäin. Kulkivat vielä kymmenisen
virstaa. Saapuivat suureen kirkonkylään ja kulkivat sen halki. Kuumakin
jo alkoi ahdistaa. Elias oli jo nääntynyt; hän halusi juoda ja
levähtää, mutta Tuomas ei ota pysähtyäkseen. Tuomas oli vahvempi
käymään ja Eliaksen oli vaikea pysytellä hänen rinnallaan.
-- Eikös käydä juomaan, sanoo hän.
-- Juo vaan, minä en pidä väliä.
Elias pysähtyi.
-- Sinä älä odota minua, sanoi hän. Minä vaan kiireimmiten poikkean
tuohon mökkiin juomaan. Kyllä sinut heti taasen saavutan.
-- Tee niin, sanoi Tuomas ja lähti yksin tallustamaan eteenpäin; Elias
taasen kääntyi taloa kohti.
Elias lähestyi taloa. Se oli vähäinen, savisila talo, jonka ylinen oli
musta, alinen valkoinen. Savikin oli jo lohkeillut pois -- arvattavasti
sitä ei oltu pitkiin aikoihin silattu -- ja kattokin ammotti toisesta
syrjästä. Ovi oli pihanpuolla. Elias astui pihaan. Tanhualla makasi
parratoin, laiha mies, paita kaatioissa -- töyhtötukkain tapaan.
[Venäläiset pitävät paitansa liepeet housujen päällä.] Hän oli
arvatenkin asettunut katveeseen, mutta päivä cli siirtynyt hänen
päälleen. Se makasi siinä nukkumatta. Elias huusi hänelle, pyysi
juomista -- mies ei virka mitään. "Joko se on sairas tai vihainen",
arveli Elias ja lähestyi ovea. Tuvasta kuuluu lapsen itku. Elias
rämisti oven rengasta. "Väki hoi!" Ei kuulu mitään. Elias löi sauvansa
kärjellä muutamasti oveen. "Ristiveljet!" Ei mitään vastausta. "Jumalan
luomat!" Tuvasta ei kuulu mitään liikettä. Elias oli jo menemäisillään
tiehensä, kun samassa on kuulevinaan jonkun voihkavan oven takaa. "Kun
vaan ei olisi joku tapaturma kohdannut talonväkeä. Pitää ottaa asiasta
selko!" Ja Elias astui tupaan.