Vaimo kävi puheliaaksi ja alkoi kertoa:
"Noin kuusi vuotta takaperin, sanoi hän, joutuivat nämä lapset orvoiksi
sekä isästään että äidistään; isä haudattiin tiistaina ja äiti kuoli
perjantaina. Nämä raukat syntyivät kolme päivää jälkeen isänsä kuolon,
äiti ei elänyt päivääkään. Minä asuin mieheni kanssa siihen aikaan
maalla, jossa pidimme taloa. Heidän isänsä oli yksinäinen talonpoika ja
eli metsätyöllä. Vahingossa kaatui puu hänen päälleen ja osui
vyötäisten kohdalle, likistäen sisukset pahanpäiväisesti. Kotia saatiin
tosin hengissä, mutta siellä sitten heitti henkensä; vaimo taasen
samalla viikolla synnytti nämä kaksoset, juuri nämä samaset tytöt.
Siinä vielä köyhyys, yksinäisyys; vaimo oli ypö yksin, ei ollut ämmää,
ei edes mitään tyttöäkään läsnä.
"Yksin synnytti, yksin kuolikin."
"Kävin siis aamulla katsomaan naapuria, tulen tupaan, tuo raukka olikin
jo jäykkänä. Mutta kuollessaan oli hän vierähtänyt tämän tytön päälle
ja nurjahduttanut siten sen jalan sijoiltaan. Naapuria tuli kokoon, --
ruumis pestiin, puettiin, laitettiin arkkuun ja haudattiin. Hyvät
ihmiset toimittivat kaiken tuon. Lapset jäivät jälkeen. Mitäs niiden
tehdä? Vaimoista olin minä ainoa, jolla oli vakainen lapsi. Ensimmäistä
poikaani imetin, se oli kahdeksannella viikolla. Otin nämäkin
toistaiseksi luokseni. Kylän miehet tulivat kokoon, neuvottelivat, mitä
niiden piti tehdä, viimein sanoivat minulle: 'pidä sinä, Mari, näitä
tyttöriepuja luonasi vähän aikaa, kunnes me pääsemme asiasta selville.'
Minä imetin kerran suorajalkaisen, mutta tätä likistettyä en
ruvennutkaan imettämään. En luullut sen kuitenkaan jäävän eloon. Sitten
kuitenkin rupesin arvelemaan: miksipä viattoman lapsiparan pitäisi
kärsimän ja menehtymän. Imetin sitäkin ja niin sekä omani että nämät
kumpaisetkin ruokin rinnoillani. Minä olin nuori, väkevä ja maito oli
voimakasta. Ja Jumalakin antoi niin paljon maitoa, että rinnoista yhä
ulos pyrki. Kahta kerrassaan ruokin ja kolmas odotti. Kun toinen
rinnasta hellitti, otin kolmannen. Jumala soi minun nämä isoiksi
imettää, mutta omani laskin hautaan, kun se kävi toista vuotta. Eikä
Herra sen enempää minulle lapsia suonutkaan. Varallisuus kasvoi
kasvamistaan. Nyt asumme täällä myllyllä, kauppiaan luona. Palkka on
iso, elämämme mukava. Lapsia vaan ei ole. Kuinkapa yksin tulisinkaan
toimeen, jollei näitä lapsosia olisi! Täytyyhän minun niitä rakastaa!
Nehän ovatkin elämäni ainoa ilo ja valo."
Vaimo painoi toisella kädellään ontuvan tytön rintaansa ja toisella
pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan.
Martta huokasi ja lausui:
-- Oikeinpa näyttää sananlasku sanovan: "ilman isoa, ilman emoa on
kyllä eloa, vaan ilman Jumalata ei ole elämätä."
Heidän puhellessaan siinä keskenään, lähti valo siitä nurkasta, jossa
Mikaeli istui, ja valaisi huoneen ikäänkuin aamunkoite. Kaikki
katsahtivat häneen ja näkivät Mikaelin istuvan kädet polvillaan,
katsovan ylös ja hymyilevän.