Kului siitä vuosi, kaksi. Mikaeli asuu jo kuudetta vuotta Simolla, asuu
ja on kuin ennenkin: ei käy missään, liikoja ei puhu; kaiken sen aikaa
hän on kahdesti vaan hymyillyt, ensikerran, kun emäntä asetti hänelle
illallista ja toisen kerran, kun herra tilasi saappaita. Simo ei voi
kyllin kiitellä työmiestään. Eikä hän enää häneltä utele, mistä hän on;
sitä vaan pelkää, ettei Mikaeli menisi heiltä pois.
Niinpä istuvat kerran kotona. Emäntä työntää kattiloita uuniin ja
lapset juoksevat penkeillä ja katselevat ikkunoista ulos. Simo neuloo
toisessa ikkunassa ja Mikaeli kiinnittää korkoa toisessa.
Poikanen juoksi pitkin penkkiä Mikaelin luo, nojasi hänen olkaansa ja
kurkisti ikkunaan.
-- Katsoppas setä Mikaeli, katsos, tuolta tulee kauppiaanrouva
tyttöineen meille. Toinen tytöistä ontuu.
Heti kun Mikaeli sen kuuli, heitti hän työnsä pois, ja, kääntyen
ikkunaan, alkoi katsella ulos.
Simon kävi kummaksi. Eihän Mikaeli ennen koskaan katsonut kadulle ja
nyt, lyhmistyen akkunaan, kurkistelee hän ulos. Simokin katsoi ulos:
sieltä todellakin näkyy vaimo lähestyvän hänen taloaan; se oli
puhtaasti puettu ja talutti kädestä kahta turkkiin ja kirjaviin
villahuiviin puettua pientä tyttöä. Tyttöset ovat niin toisensa
kaltaiset, ettei niitä voi eroittaa. Toisen jalka vaan on vähän
viallinen -- se ontuu vähän kulkiessaan.
Vaimo astui portaita porstuaan, haparoi ovea, vetäisi säpistä ja
aukaisi oven. Laski sitte edellään tyttöset tulemaan tupaan ja itse
tuli perässä.
-- Hyvää päivää, talonväki!
-- Jumala antakoon! Terve tuloa! Mitäs vierailla olisi asiaa?
Vaimo istahti pöydän ääreen, tyttöset painuivat hänen syliinsä,
vierastaen oudossa paikassa.
-- Tarvitsisi ommella näille tytöille kevääksi nahkakengät.
-- Laitetaan vaan. Eihän noita noin pieniä meillä tosin ole ommeltu,
mutta kyllä ne silti saadaan tehdyksi. Joko sitten haluatte
reunuspohjaisia tai neulekenkiä, aluskankaalla ilman reunusta. Tämä
työmies minulla on aika taituri.
Simo katsahti Mikaeliin: tämä on heittänyt työnsä pois ja katselee
tyttösiä.
Simon kävi Mikaeli kummaksi. Tosin tyttöset ovat sangen sieviä:
mustasilmäisiä, pullea- ja punaposkisia, sievissä turkeissa ja
liinasissa: mutta kuitenkaan Simo ei voi käsittää, mitä hän niistä niin
kovin tarkastelee, ikäänkuin ne ennalta olisi tuntenut.
Simo kummasteli ja alkoi sitten puhutella vaimoa ja sopimaan kengistä.
Sovittiin hinnasta, ruvettiin mitanottoon. Vaimo nosti polvilleen
ontuvan tyttösen ja sanoo:
-- Tästä tulee sinun ottaa kaksi mittaa; väärään jalkaan neulo yksi
kenkä ja suoraan kolme. Niillä kummallakin on yhtäläiset jalat. Ne ovat
kaksosia.
Simo otti mitan ja sanoi ontuvasta: Kuinka sen tyttöpahan on käynyt?
Vai onko se syntyjään jo ollut sellainen?
-- Ei ole. Äiti likisti sellaiseksi.
Martta tarttui siinä puheeseen, haluten tietää, kuka vaimo oli ja kenen
lapsia ne olivat; kysyi siis:
-- Etkö sinä olekkaan niiden äiti?
-- En minä ole niiden äiti enkä sukulainenkaan edes, aivan ne minulle
ovat vieraita -- ottolapsia.
-- Kuitenkin niitä niin hellit, vaikka vieraitakin ovat.
-- Kuinkapa minä voisin olla niitä säälimättä; itsehän olen ne
rinnoillani imettänyt. Olihan sitä omakin lapsi, mutta Herra otti pois;
sitä en niin säälinyt kuin näitä.
-- Kenen lapsia ne ovat?