Päivä liittyi päivään, viikko viikkoon, täyttyi jo vuosiakin umpeen.
Mikaeli elää elämistään Simolla ja tekee työtä. Levisipä ympäriinsä
maine, ettei kukaan tee niin puhdasta ja vahvaa työtä kuin Simon
työmies. Ja ylenympäri tienoilta ruvettiin tilaamaan Simolta jalkineita
ja varallisuus kasvoi Simon kodossa.
Niinpä kerran, kun Simo ja Mikaeli istuivat talvisaikaan työnsä
ääressä, karahutti tuvalle komea reki, kolme hevosta edessä ja monet
kellot aisoissa. Katsotaan ikkunasta, reki pysähtyi tuvan eteen, reipas
renkipoika hyppäsi etulaudalta aukaisemaan kuomin ovea. Kuomista kömpi
turkkiin puettu herra. Päästyään reestä, astui hän Simon taloon ja tuli
porstuaan. Martta hyppäsi ja tempasi oven selko seljälleen. Herra
kumartui, tuli tupaan, oikaisihe, oli koskea päällään kattoon,
valtasipa yksin koko tuvan nurkan.
Simo nousi seisomaan, kumarsi herraa ja ihmetteli. Simo itse oli
näivettynyt, Mikaeli laiha ja Martta taasen tuima ja laiha kuin lastu;
mutta tämä herra oli aivan kuin toisen maailman miehiä: turpa punainen
ja verevä, kaula kuin härän ja koko ruumis kuin tukista veistetty.
Herra henkäisi, riisui turkit, istui penkille ja sanoi;
-- Kuka tässä on mestari?
Simo astui esiin ja sanoi:
-- Minä, teidän armonne.
Herra huusi rengilleen: Pekka, tuos tavara tänne.
Renkipoika juoksi tupaan ja toi kääreen. Herra otti kääreen ja asetti
sen tuolille.
-- Aukaise se, sanoi herra. Renki aukaisi.
Herra tokkasi sormellaan nahkaan ja sanoi Simolle:
-- Kuules suutari, näetkös nahan?
-- Näen kyllä, teidän ylhäisyytenne, sanoo suutari.
-- Mutta ymmärrätkö sinä myös, mimmoinen tämä nahka on?
Simo tunnusteli sormin nahkaa ja sanoi:
-- Hyvää on nahka.
-- Sitä minäkin! Sinä pöllö et sellaista nahkaa ole nähnytkään. Se on
Saksan nahkaa, maksaa kaksikymmentä ruplaa.
Simo kävi araksi ja sanoi:
-- Missäpä meikäläinen sellaista saisi nähdä.
-- Niin juuri. Osaatkos sinä tästä nahasta neuloa minulle sopivat
saappaat?
-- Osaan, teidän armonne.
Herra sanoi, huutaen hänelle:
-- Osaat vai! Käsitätkö, kenelle sinun tulee neuloa ja minkälaisista
aineksista? Sinun pitää laittaa minulle sellaiset saappaat, jotka
kestävät vuoden ratkeumatta ja vääristymättä. Jos kykenet, niin ota
sitten työ ja leikkaa nahka, mutta, jollet pysty, niin älä sitten
otakkaan äläkä leikkaa nahkaa. Sen sanon sinulle ennalta: jos saappaat
ratkeavat tai vääristyvät ennen vuotta -- niin toimitan sinut linnaan;
jolleivät ratkea eivätkä vääristy ennen vuotta, maksan minä kymmenen
ruplaa.
Simo säikähti eikä tiedä, mitä pitää tehdä. Katsahti Mikaeliin, tokkasi
häntä kyynärpäällään kylkeen ja kuistasi:
-- Otetaanko vai ei?
Mikaeli nyökkäsi päällään: otetaan vaan.
Simo totteli Mikaelia, otti tehdäkseen sellaiset saappaat, jotka
vuoteen eivät ratkeaisi eivätkä vääristyisi.
Herra huusi renkipoikaansa, käski riisumaan vasemman saappaan ja ojensi
jalkansa. "Ota mitta".
Simo neuloi kymmenvaaksaisen paperin mitaksi, silitti sen, asettui
polvilleen, pyyhkäisi hyvin kätensä esiliinaansa, ettei olisi tahrannut
herrassukkaa, ja rupesi ottamaan mittaa. Mittasi pohjan, sitten rinnan,
rupesi pohjetta mittaamaan, eipä paperi ulettunutkaan. Jalka on pohkeen
kohdalta kuin pölkky. "Varo vaan, ettei varresta ahdista". Simo rupesi
jatkamaan paperia. Herra istuu ja kaivelee peukaloillaan sukkansa
vartta ja katselee tuvassa olijoita. Näkipä Mikaelinkin.
-- Mikä mies se tuo on, kysyi hän.
-- Sepä se mestari itse onkin; hänpä juuri ne neulookin.
-- Muista siis, sanoo herra Mikaelille, ettäs neulot niin, että vuoden
pitävät. Simo katsahti Mikaeliin ja huomasi, ettei tämä edes katsokkaan
herraan, vaan oli asettunut nurkkaan herran taa, ikäänkuin tarkastelisi
jotakin. Siellä hän katsoi katsomistaan; äkkiä ilmestyi hymy hänen
kasvoillensa, jotka kokonaan kirkastuivat.
-- Mitä sinä hassu irvistelet; parasta olisi, ettäs pitäisit varasi ja
laittaisit saappaat aikoinaan valmiiksi, sanoi herra.
Ja Mikaeli sanoi:
-- Kyllä ne siksi valmistuvat, kun niitä tarvitaan.
-- Hyvä vaan.
Herra veti saappaan jalkaansa, kääriytyi turkkiinsa ja meni ovelle;
mutta unhottikin kumartua ja löi päänsä kamanaan.
Herra torui ankarasti, hieroi päätänsä, istui rekeen ja ajoi tiehensä.
Herran lähdettyä sanoi Simo:
-- Olipa sen pää oikein piistä. Eipä siitä moukarillakaan saisi henkeä
lähtemään. Kamanan siirsi kallollaan, vähääkään vammaa saamatta.
Mutta Martta taasen sanoi:
-- Mikäpä sen on voidessa sellaisessa elämässä. Eihän moiseen
syöttilässonniin kuolemakaan tohdi käydä käsiksi.