Aamulla Simo herasi. Lapset makaavat; vaimo oli lähtenyt kylään
leivänlainaan. Eilinen vieras istuu yksin penkillä vanhassa paidassa ja
kantioissa ja katselee ylöspäin. Hänen kasvonsa olivat paljon
kirkkaammat kuin eilen.
Ja Simo sanoi:
-- Kuinkas nyt, ystäväni: vatsa vaikeroi leipää ja alaston anoo
vaatetta. Kunkin täytyy elättää itse itsensä. Mitä sinä osaat tehdä?
-- En minä osaa mitään.
Simo kummastui ja sanoi:
-- Kyllä kaikkeen oppii, kun vaan on halua.
-- Kun muut tekevät työtä, niin teen minäkin.
-- Mikä sinun nimesi on?
-- Mikaeli.
-- Niin aina Mikaeli; sinä et tahdo ilmoittaa asioitasi; se olkoon
sinun oma asiasi; mutta elää täytyy jokaisen. Jos suostut tekemään,
mitä käsken, niin minä ruokin sinua.
-- Jumala sinua palkitkoon; kyllä minä teen työtä. Sano, mitä tulee
tehdä.
-- Työ on mitä yksinkertaisinta. Katso...
Mikaeli tarkasteli, otti rihman sormiinsa, heti ymmärsi asian ja teki
langanpään.
Simo osoitti, kuinka lanka oli pidettävä. Senkin hän heti käsitti.
Mestari neuvoi, kuinka harjas oli kiinnitettävä, kuinka neulottava;
kaikki tämä heti käsitti.
Näytti Simo hänelle mitä työtä tahansa, heti hän sen ymmärsi, ja
kolmantena päivänä hän jo teki työtä niin kuin hän koko ikänsä olisi
sitä harjoittanut. Hän tekee työtä pysähtymättä, syö vähän; jos työ
loppuu, hän on vaan vaiti ja katselee ylös. Kadulle hän ei käy, liikoja
ei puhu, ei laske leikkiä eikä naurahtele.
Yhden ainoan kerran nähtiin hänen hymyilevän; se oli sinä ensimmäisenä
iltana, jolloin emäntä oli asettanut hänelle illallista.