Martta siis pysähtyi ja sanoi:
-- Jos se olisi kunnon ihminen, niin ei se suinkaan alaston olisi ollut
hyvillä retkillä, niin kyllä voisit sanoa, mistä sellaisen keikarin
käsitit.
-- Johan minä sen sanoin sinulle: minä kävin tietäni ja hän istui
alastomana ja kohmettuneena vilusta kappelin seinämällä. Eihän nyt ole
kesä alastomana oltavaksi. Jumala varmaan ohjasi tieni hänen luoksensa,
muutoin hän olisi ollut hukassa. Mitäs tässä muuta saatoin tehdä.
Tapahtuuhan sitä ihmiselle kaikenlaista. Minä puin hänet ja toin tänne.
Hallitse sinä mielesi. Tämä on synti, Marttaseni! Kaikkihan olemme
kuolevaisia.
Martta halusi torata sydammensä tyhjäksi, mutta katsahti vieraaseen ja
vaikeni. Vieras istuu penkin kulmalla liikahtamatta; kätensä hän oli
laskenut polvilleen, päänsä rinnalleen ja, sulkien silmänsä, käpristeli
ikäänkuin hengenahdingossa. Martta vaikeni. Simo sanoi hänelle.
-- Martta hoi! Eikö sinulla Jumalaa enää olekkaan!
Martta kuuli nämät sanat, katsahti vieraaseen ja heltyi. Hän lähti
ovensuusta, meni uuninpuoliseen nurkkaan ja sai sieltä illallista.
Ruokakupin asetti pöydälle, kaatoi kaljaa ja asetti viereen viimeisen
kyrsänkannikan. Toipa veitsen ja lusikankin.
-- Särppikää nyt, jos maistaa, sanoi hän.
Simo siirsi vieraan.
-- Käänny nyt pöytään, poikaseni, sanoi hän.
Simo leikkasi leipää, murensi sen kaljaan, ja sitten miehet rupesivat
syömään. Mutta Martta istui pöydän nurkkaan, nojasi käteensä ja katseli
vierasta.
Ja Martan tuli sääli vierasta ja hän mieltyi häneen. Ja äkkiä vieras
kävi iloisen näköiseksi, lakkasi rypistelemästä kasvojaan, loi silmänsä
Marttaan ja hymyili.
Saivat siitä syöneeksi; eukko korjasi ruuan ja rupesi kuulustelemaan
vierasta:
-- Mistä kaukaa vieras on?
-- En minä ole näiltä tienoilta.
-- Kuinkas sinä tielle jouduit?
-- Minä en saa sanoa.
-- Kukas sinut ryöväsi?
-- Minua on Jumala rangaissut.
-- Noin alastiko sinä istuit?
-- Näin alasti vaan istuin ja palelin; Simo näki minut ja armahti:
riisui päältään kauhtanan, puki sen päälleni ja käski tulla mukanaan.
Täällä taasen sinä minut syötit, juotit ja säälit. Jumala teitä siitä
palkitkoon.
Martta nousi, otti akkunasta Simon vanhan paidan, juuri sen, jota oli
paikkaellut, ja ojensi sen vieraalle. Sai vielä housutkin ja ojensi ne
miehelle.
-- Otas tuo; eihän sinulla näy olevan paitaakaan. Pue se päällesi ja
asetu makaamaan, mihin mielesi tekee, laudoille tai uunille.
Vieras riisui kauhtanan, pukeutui paitaan ja meni laudoille maata.
Martta sammutti kynttilän, otti kauhtanan ja kiipesi ukkonsa viereen.
Peitti sitten itsensä kauhtanan liepeellä, makaa, vaan ei nuku; vieras
pyörii vaan hänen ajatuksissaan.
Surulliseksi käypi hänen mielensä, muistellessaan, että vieras söi
viimeisen kyrsän ja ettei huomenna ole leivänmurua; muistellessaan
antaneensa pois paidan ja housut; mutta kun samalla muistaa hänen
hymyilynsä, käy hänen sydämmensä niin riemuisaksi.
Kaukaa Martta ei maannut, kun jo kuuleekin, ettei Simokaan nuku, kuinka
se kiskoo kauhtanaa päälleen.
-- Simo kuuleppas!
-- Häh!
-- Leipä on aivan lopussa, enkä minä tullut uutta alustaneeksi. Kuinka
sitä huomenna tullaan toimeen? Lainaisinko Liisa-tätiltä?
-- Kyllä Herra pitää huolen huomisesta.
Akka vaikeni vähäksi aikaa.
-- Kyllä se näyttää kunnon ihmiseltä, mutta miksi se ei puhu mitään
itsestään?
-- Varmaankaan ei saata.
-- Simo hoi!
-- Mitä nyt?
-- Me kyllä annamme, mutta miksi meille ei kukaan mitään anna.
Simo ei osannut siihen mitään vastata. Sanoi siis: "Kyllä sitä jo on
puhuttu kylliksi." kääntyi toiselle kupeelleen ja nukkui.