Simon vaimo toimitti varhain kaikki aamuaskareensa: hakkasi puut,
kantoi veden, ruokki lapset. Sitte otti itsekin jonkun suupalan ja
alkoi arvella, milloin panisi taikinan, huomennako vai tänään? Olihan
iso kyrsänkannikka vielä jälellä.
"Jos, arvelee hän, Simo siellä syö päivällisensä eikä sitten syö paljon
illalla, niin huomisen päivää leipä kyllä riittää."
Siinä Martta käänteli ja katseli kyrsää ja päätti: "en teekkään tänään
vielä taikinaa. Jauhojakaan ei ole enää muuta kuin yhteen taikinaan.
Perjantaihin päästään tavalla tai toisella."
Martta pisti leivän talteen ja istui pöydän ääreen paikkaamaan miehensä
mekkoa; neuloessaan muistelee miestään ja ajattelee, kuinka se nyt
turkiksia ostelee.
"Kunhan vaan turkkuri ei sitä pettäisi. Kovin se meidän äijämme on
yksinkertainen. Itse ei se ketään petä, mutta pieni lapsikin voi hänet
pettää. Kahdeksan ruplaa on suuri raha. Sillä saa jo hyvätkin
turkinainekset. Turkki on aina turkki, vaikka se ei olisikaan
parkkinahoista. Mikä leikki oli viimekin talvena ilman turkkia! Ei
päässyt avannolle eikä muuannekaan. Kun ukko meni kylään, niin pani se
kaikki vaatteet päälleen, minä jäin aivan ilman. Kylläpä oli jo aikakin
mennä. Pitäisipä sen jo palata. Kunhan vaan ukkoseni ei olisi jäänyt
kyläilemään!"
Juuri näitä miettiessään, kuuleekin Martta-muori askeleita portailta;
joku astui porstuaan. Hän pisti neulansa kankaaseen ja lähti porstuaan.
Näkeepä kaksin tultavan: Simo seisoo porstuassa ja hänen takanaan
vieras, hatuton mies huovikkaissa.
Martta tunsi heti miehessään viinan hajun. Aivan oikein, arvelee hän,
nyt se on ollut omilla teillään. Oikein sydäntä kouristi, kun näki
miehensä, ilman kauhtanaa, mekko vaan yllä ja kädet tyhjillään,
vaikenevan ja kainostelevan. Joi kun joikin rahat, arvelee hän, tuhlasi
kaikki jonkun maankulkijan keralla ja vielä päälle päätteeksi senkin
raahasi mukaansa kotia.
Martta päästi heidät edellään tupaan, meni itse perässä ja,
tarkastellessaan vierasta, huomasikin sen olevan tuntemattoman, laihan
nuorukaisen, puetun heidän kauhtanaansa. Ei paitaa eikä takkia sillä
ollut ollenkaan. Tultuaan sisään, jäi se liikkumatonna seisoa
tuijottamaan, luoden silmänsä maahan. Martta arveli: ei se suinkaan ole
mikään hyvä ihminen -- kun on niin peloissaan.
Nyreänä meni Martta uunin ääreen ja katselee, mitä siitä nyt tulee.
Simo otti lakin päästään ja istui hyvänpäiväisesti penkille.
-- Noh, Martta, sanoi hän, etkös toimita syötävää illalliseksi?
Martta mutisi jotain itsekseen; seisoo vaan pankon vieressä
liikahtamatta, katsellen milloin toista, milloin toista ja pudistellen
päätään. Simo kyllä huomaa, ettei eukko suinkaan ole tyytyväinen, mutta
minkäs sille voi; ei ole mitään huomaavinaan ja tarttuu vierasta
käteen.
-- Käydäänpäs veliseni syömään, sanoo hän hänelle.
Vieras istui penkille.
-- Mitäs nyt! Etkös ole mitään keittänyt?
Martta vimmastui.
-- Kyllä keitin, mutta en sinulle. Johan sinä olet järkesikin juonut.
Menit turkin hakuun ja kadotit kauhtanasikin ja lisäksi toit kotiasi
alastoman maankulkijan. En minä ole juopoille illallista laittanut.
-- Riittää jo, Martta. Mitäs järjettömästi suutasi soitat?
Tiedustelisit ensin, mikä mies vieras on...
-- Sano sinä, mihin rahat olet hukannut?
Simo hakemaan kauhtanaa, sai sieltä setelin ja levitti sen.
-- Tuossa on rahat; naapuri ei maksanutkaan velkaansa, huomenna lupasi
toimittaa.
Martta suuttui kahta kauheammin: turkkia ei ostanut ja talon ainoan
kauhtanankin antoi alastomalle, oudolle miehelle, ja senkin sitten
kuljetti kotiansa.
Tempasi rahan pöydältä, kävi kätkemään sen ja samalla sanoo:
-- Ei minulla ole illallista. Mikä sitä kaikkia alastomia juoppoja
jaksaisi ruokkia.
-- Voi Martta! Hallitseppa kielesi. Kuule ensin, mitä sinulle sanotaan,
-- Eipä humalaisen hullun puheista kuitenkaan viisastuisi. Enpä syyttä
estellyt sinun vaimoksesi ruvetessani. Äitini antoi minulle ison joukon
palttinakääryjä myötäjäisiksi -- sinä joit ne; menit ostamaan turkkia
-- joit senkin.
Simo kylläkin tahtoi selittää vaimolleen juoneensa vaan kaksikymmentä
kopeekkaa ja kertoa, missä ja kuinka tuon vieraan kohtasi; mutta Martta
ei suo hänelle sananvuoroa, sanat tulvailevat parittain hänen
suustansa. Mitä jo kymmenen vuotta sitten tapahtui, senkin nyt laulaa
kuuluville.
Martta toimitti ja puhui puhumistaan; viimein kohahti Simon luo ja
tempasi häntä hihasta.
-- Anna pois minun mekkoni. Yksi vaan minulla onkin ja senkin riistit
päältäni ja kiskoit yllesi. Anna pois sinä kylänkoira. Jospa siihen
paikkaan pakahtuisit.
Simo alkoi riisua mekkoa, käänsi hihan nurin, akka nykäisi siitä, niin
että neulokset rasahtivat. Sitten eukko tempasi mekkonsa, heitti sen
päähänsä ja tarttui kääkään. Oli jo lähteä tuvasta, mutta pysähtyi
vielä: sydän rupesi sulamaan -- halusi päästä mielipahasta ja saada
tietää, kuka tuo vieras oli.