Simo lähestyy miestä, katselee sitä ja näkee sen olevan nuoren,
täysivoimaisen miehen; mitään lyönnin merkkejä sen ruumiissa ei näy;
sen vaan huomaa, että se on vilusta jähmettynyt ja peljästynyt; istuu
vaan kyyryssä eikä katsokkaan edes Simoon; ikäänkuin olisi aivan
uuvuksissa, niin ettei silmiänsäkään saa ylös käännetyksi. Simo astui
aivan viereen: silloin se vasta ikäänkuin heräsi, käänsi päänsä,
aukaisi silmänsä ja katsahti Simoon. Tuo silmäys saattoi Simon
mieltymään mieheen. Simo heitti huovikkaansa maahan, päästi vyönsä
irti, asetti sen huovikkaiden päälle ja riisui kauhtanansa.
-- Mitäpä tässä pitkistä puheista, sanoo hän. Paneppa tuo päällesi.
Kuuletkos.
Simo otti miestä käsivarresta ja alkoi sitä nostaa pystyyn. Mies nousi.
Simo näkee, että sen iho on puhdas ja hieno, kädet ja jalat hennot ja
kasvot lempeät. Simo heitti kauhtanan hänen hartiolleen. Mutta eihän se
saa käsiään hihoihin. Simo sovitti kädet hihoihin, vetäisi kauhtanan
selkään, kääri sen kaksinkerroin ja sitoi sen sitten vyöllään kiinni.
Ottipa Simo repaleisen lakkinsakin päästään, aikoi sen pistää hänen
päähänsä, mutta kun omaa päätä alkoi palella, arveli itsekseen: "minun
on pääni kalju kauttaaltaan, mutta hänellä on pitkät kiharat
suortuvat." Niinpä pani lakin taas omaan päähänsä. "Parempi on, että
annan hänelle saappaat."
Asetti sen siihen istumaan ja pani huovikkaat jalkaan.
Puettuaan siten hänet, sanoi suutari hänelle:
Kas niin veljeni, lähdeppä nyt liikkeelle, ettäs lämpiät. Kyllä tässä
ilman meitäkin toimeen tullaan. Voitko sinä käydä?
Mies seisoo vaan, katsoo lempeästi Simoon eikä sano mitään.
-- Miksi sinä et vastaa? Emme tähän aijo jäädä talvea pitämään. Täytyy
mennä ihmisasunnoille. Tuossa on sauvani; nojaa siihen, jos olet
heikko. Lähtään nyt vaan.
Ja mies lähtikin, astui kepeästi, jäämättä jälkeen.
Käyden tietä, kysyy Simo häneltä:
-- Mistä kaukaa olet?
-- En minä täältä päin ole.
-- Kyllähän minä täkäläiset tunnen. Mutta kuinka sinä jouduit tänne
kappelin seinämälle?
-- Sitä ei ole minun lupa sanoa.
-- Ihmiset arvatenkin ovat olleet ilkeitä?
-- Ei minulle kukaan ole ollut paha. Jumala on minua rangaissut.
-- Jumala kai; mutta johonkin sitä täytyy päänsä pistää. Minne sinun on
mentävä?
-- Sama se minusta.
Simo kummastui. Mies ei ollenkaan näyttänyt irvihampaalta; hänen
puheensa oli lempeä, mutta ei vaan ilmaise mitään itsestään. Simo
arveli itsekseen, saattaahan sitä ihmisellä olla kaikenlaista
elämässään. Ja hän sanoi miehelle:
-- Käy sitten minun luokseni; lämpenethän edes vähän.
Simo lähestyi kotoaan; vieras kulkee vaan vieressä eikä jää jälkeen.
Alkoipa tuulikin puhaltaa, tunkien Simon paidan sisään. Siitä rupesi
hän selviämään, kun pakkanen alkoi palella. Kulkee nokkaansa
nipistellen ja akkansa mekkoa tiukemmasti ympärilleen käärien ja
arvelee itsekseen: "Näinkö se turkki saatiinkin; menin turkin hakuun ja
kadotin kauhtanankin ja kaupan päällisiksi tuon alastoman miehen kotia.
Tästä muija ei suinkaan kiittele!" Muistellessaan eukkoansa, tuli Simon
ikävä. Mutta kun sai katsahtaneeksi vieraaseen ja kun muisti, kuinka
tämä silmäsi häntä kappelin kohdalla, niin tuntui sydämmessä niin
sanomaton ilo.