Asuipa kerran muuan suutari vaimoineen ja lapsineen hyyryläisenä
talonpojan talossa. Eipä hänellä ollut omaa kotoa eikä kontua;
suutarintyöllään vaan elätti itsensä ja perheensä. Leipä on kallista,
mutta työ halpaa, niin että sen, minkä työllään sai, sen söikin
suuhunsa. Hänellä vaimoineen oli yhteinen turkki ja sekin oli jo
pahanpäiväiseksi kulunut; jo toista vuotta oli hän hommassa saada
lampaan nahkoja uudeksi turkiksi.
Syksyksi saikin suutarimme vähän rahoja kokoon: kolmen ruplan seteli
oli akalla arkun pohjalla ja viisi ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa
oli lainattu kylän talonpojille.
Niinpä eräänä aamuna lähteekin suutarimme kirkonkylään turkin
hankintaan. Paitansa päälle puki akkansa liinaisen, pumpulilla
alustetun mekon ja sen ylle verkakauhtanan; kolmiruplaisen pisti
taskuunsa, taittoi matkasauvan ja niin lähti suuruksen jälkeen.
Mennessään arvelee: "miehiltä saan viisi ruplaa, siihen lisäksi nämä
kolme, sillä saankin turkikset".
Tuli siitä suutari kirkonkylään ja poikkesi yhden talonpojan taloon, --
eipä ollutkaan kotona, akka lupasi viikolla lähettää äijän tuomaan
rahoja, mutta nyt ei antanut rahaa; kävi siitä toisen luo -- mies
vannoo, ettei ole rahaa; kaksikymmentä kopeekkaa oli kaikkiaan rahaa,
ne nyt vaan pisti kouraan saappaittensa korjuusta. Silloin suutari
arveli ottaa turkikset velaksi. Mutta turkkuripa ei velkaa uskonutkaan.
-- Tuo ensin rahat, sanoi hän; sitten saat valita mieleisesi nahat;
kyllä me tiedämme kuinka niitä mekkoja saa hakea.
Niinpä suutari ei saanutkaan asiatansa aikaan; saihan vaan
kaksikymmentä kopeekkaa saappaitten korjuusta ja samalla otti mieheltä
vanhat huovikkaat nahalla päällystettäväksi.
Suutari kävi alakuloiseksi, joi nuo kaksikymmentä kopeekkaa viinassa ja
lähti turkitoinna kotia. Aamulla oli häntä hieman palellutkin, mutta
nyt, ryypättyään, oli hänen turkittakin lämmin. Kulkee siitä tietään,
toisella kädellään kopahuttelee sauvallaan jäätikköjä ja toisella taas
huovikkaillaan hosuu, puhellen itsekseen.
-- Onpa minun, sanoo hän, turkittakin lämmin. Tuo viinatilkka suolissa
oikein luikertelee. Mitäpä minä turkilla teenkään. Näin sitä mennään ja
huoletkin ovat haihtuneet. Semmoinen mies minä olen! Mitäs minä? Elänpä
minä turkittakin. En minä ikänäni tarvitse sitä. Se vaan on paha --
akka sitä kaipaa. Ja onhan se katkeraakin -- minun täytyy tuolle
miehelle tehdä työtä ja hän pitää minua pilkkanaan. Malta, malta:
jollet tuo rahoja, niin minä riistän lakinkin päästäs, totta maar
riistänkin. Mitä tämä tämmöinen on? Maksaa parikymmentä kopekkaa
kerrassaan! Mitäs sitä sillä rahalla saa! Ei muuta kuin -- juo suuhusi.
"Puute on kova", sanoo hän. Sinulla on puute; eikös sitä minulla sitten
olekkaan puutetta. Sinulla on talo ja karjaa ja kaikkea muuta, mutta
mitäs minulla; sinulla on oma leipä, mutta minä olen ostoleivässä;
kolme ruplaa viikossa saa leipään, vaikka mistä. Kun tulen kotiin, on
leipäkin lopussa. Taaskin pane puolitoista ruplaa liikkeelle. Niinpä
annakkin minulle omani.
Siten saapui suutari tienristeyksessä olevan kuvakappelin luo. Sen
takaa kiiltää jotain valkoista. Suutari tähystää eikä saa selville,
mikä se on; hämärä oli jo päivän vallannut. Eihän tässä mitään
kiveäkään ennen ole ollut, arvelee itsekseen. Oisiko joku eläin? Ei se
siltä ainakaan näytä. Näyttää siltä, kuin sillä olisi ihmisen pää;
mutta kun se on valkoinen. Ja mitäs ihminen siinä seisoisi?
Kävi lähemmäksi -- jo näkyy aivan selvään. Mikä ihme: tosiaankin se on
ihminen; kuollut vai elävä hän lienee, alasti istuu liikkumatonna,
nojaten kappelin seinään. Suutaria rupesi hirvittämään; arvelee
itsekseen: "ovat kai tappaneet ihmisen, riisuneet ja heittäneet sitten
siihen. Jos tuota lähestyisi, ei siitä sitten vähällä irti pääsisi".
Ja niin suutari meni ohi; kun pääsi siitä kappelin taa, niin katosi
ihminenkin näkyvistä. Päästyään kappaleen matkaa kappelista, hän
katsahti taakseen ja näkikin silloin, että tuo ihminen oli hiukan
siirtynyt ulommaksi kappelista, liikahdellen ja kurkistellen
ympärilleen. Suutari säikähti kahta kauheammin, arvellen mielessään:
"käynköhän sen luo vai menenköhän vaan tieheni. Kun vaan ei kävisi
pahoin, jos sitä lähestyn: kuka sen tietää, mikä mies se on. Saattaapa
se äkkiä karata kurkkuun kiinni ja kuristaa, eikä siitä sitten hyvällä
irti pääse; ja vaikkei tuo kuristaisikaan, kyllä sen kanssa sittenkin
olisi pääsemättömissä. Mitä minä alastoman ihmisen teen? Enhän saata
ainoita vaatteitani päältäni riisua ja sille antaa. Mennään vaan pois
Jumalan nimeen!"
Suutari kiirehti kulkuaan. Kappeli alkoi jäädä jälkeen; silloin
omatunto rupesi häntä soimaamaan.
Ja suutari seisahtui maantiellä.
-- Mitäs sinä Simeoni teet, lausui hän nuhdellen itseään. Lähimmäisesi
on nääntymäisillään ja sinä pelkuri menet tiehesi. Vai oletko jo tullut
upporikkaaksi? Pelkäät kai aarteesi ryöstettävän? Nyt, Simoseni, et tee
kauniisti.
Simo kääntyi takaisin ja meni tuon ihmisen luo.