*Audotja, Andrei.*
_Andrei._ Sinä tahdot minua puhutella, vaimo. Mutta pian, sillä en tahdo
nyt tavata tämän talon väkeä.
_Audotja._ Niin! Minä tahdon sinua puhutella... Nähdessäni kuinka nuo
talonpojat sinua äsken pilkkasivat ja kuullessani heidän katkeroita
soimaussanojaan kävi minun sääliksi sinua.
_Andrei._ Löytyykö edes yksi ihminen maailmassa, joka minua säälii?
_Audotja._ Eikö sinulla ole vanhempia lainkaan, jotka sinua säälivät?
_Andrei._ Isästäni en tiedä mitään, äidistäni on minulla hämärä muisto
jälellä.
_Audotja._ Mitä muistat?
_Andrei._ Muistan erään illan, jolloinka istuin äitini sylissä, ja hän
lauloi minulle tuon laulun, mitä en elämässäni unohda... Äkkiä astui
huoneeseen musta, hirmuisen näköinen mies. Hän puhuu jotakin, ja
jokainen sana tuntuu minusta ukkosen jyrinältä... Mies menee pois...
Äitini rupeaa itkemään ... ja vielä par'aikaa muistan kuinka katkeralta
minusta tuntui, nähdessäni hänen silmistään suurten, kirkkaitten
kyynelhelmien vierivän hänen vaaleille poskilleen... Muuta en muista...
_Audotja._ Mitä ajattelet sinä äidistäsi? Tunnetko sinä ikävää, onko
sinussa helliä tunteita häntä kohtaan, vai oletko välinpitämätön tuon
vaimon kohtalosta, joka sinut niin armottomasti hylkäsi?
_Andrei._ Äitiänikö, tuota ihanaa, kaukaisessa, saavuttamattomassa
hämärässä olevaa olentoako minä en ikävöisi?... Voi, vaimo! Ei se voi
rakkahintaan unohtaa, joka on syösty tänne maailmaan vieraitten ihmisten
sekaan hyljättynä, yksinäisenä kulkemaan. Äitini kuva on kuni
suojelusenkeli minua aina seurannut. Sentähden luulenkin hänen jo aikaa
sitten tämän kurjan maailman vaivoista päässeen ja nyt seuraavan minun
askeleitani.
_Audotja._ Ei suinkaan!
_Andrei_ Mitä sanot? Elääköhän?
_Audotja._ Hän on löydettävissä.
_Andrei._ Onko? Sano, mistä hänet löydän? Vaikkapa hän olisi Venäjän
äärimmäisestä sopukasta etsittävä, linnun siivillä hänen luokseen
liitäisin. Näiltä käsivarsillani tekisin työtä hänen vaivojaan
lieventääkseni. Niin, häntä palvelisin, kunnes hän väsyneenä päivän
vaivoista, siunaten minua, laskeutuisi levolle. Enkä hänestä luopuisi,
ennenkuin olisin hänet hautaan laskenut ja hautakumpunsa kukilla
koristanut!----Mutta minulle kurjalle ei ole sallittu sitä onnea,
minulla ei ole äitiä.
_Audotja._ Usko minua, poikani! Sinä löydät hänet.
_Andrei._ Mistä? Puhu!
_Audotja._ Tuntisitko hänet, jos hän eteesi tulisi?
_Andrei._ Aina hänen kuvansa edessäni hämärtää. Ensi silmäyksellä minä
armaan äitini tuntisin: ääni vieno, silmät kyyneleisiin tottuneet, mutta
samassa niin kirkkaat, kasvot ihanat kuin Jumalan äidillä kirkkomme
alttarilla!
_Audotja._ Voi, kuinka suuresti, rakas poikani erehdyt! Tämmöiseksi on
sinun kaivattu äitisi muuttunut, tämmöiseksi sinun ihana kuvasi
rumentunut.
_Andrei._ Mitä sillä tarkoitat!
_Audotja._ Minä olen äitisi!
_Andrei._ Mitä, sinäkö?
_Audotja._ Minä se olen sinulle tuon rakkaan laulusi opettanut, minun
syliini sinä, poikaseni, nukuit silloin, kun epätoivossani tähtesi
kyyneleitä vuodatin.
_Andrei._ Sinäkö äitini?
_Audotja._ Eikö sinulle ole jäänyt mitään muistoa jostakin pimeästä,
kylmästä yöstä, jolloin sinä unestasi havahtaen sanoit: »äiti, minulla
on kylmä!»
_Andrei._ Muistan, minä muistan!--Tuntien kylmän väristyksen käyvän
läpi ruumiini heräsin unestani. Luulin olevani vuoteella ja pyysin
sentähden peitettä enemmän. Äitini syleili minua, vastaten: »Ole ääneti!
Musta mies tulee!» Minä vaikenin pelosta ... enkä sen enempää, en sen
enempää muista... Sinun sylissäsi, armas äitini, silloin makasin.
_Audotja._ Oma poikani! _(Syleilevät)._ Nyt saan sinua taasen syleillä.
Siitä on jo 15 vuotta, kun sen viimeksi tein, ja se oli juuri silloin
yöllä maantietä pitkin kulkiessamme, joka sinunkin muistiisi on jäänyt.
Sinä kamalana yönä juuri sinut hylkäsin. Rakkaudesta sinut hylkäsin!
_Andrei._ Mihinkä veit sinä silloin minua?
_Audotja._ Ensin on sinun tiedettävä paljoa tärkeämpää... _(Käyvät
istumaan, äiti lesankalle, poika penkille sen viereen)._ Viisi vuotta
ennen tuota tapausta oli haltijanamme vanha, virasta eronnut kenraali.
Hänellä oli kaksi poikaa, Jegor ja Nikolai, niin erilaiset kuin päivä ja
yö. Kasvoin orjana heidän talossaan Kolja-herran kanssa, joka oli vaan
paria vuotta minua vanhempi. Jo lapsina olimme toinen toisillemme
rakkaammat kuin koko muu maailma. Mutta vanhemman veljen himot yltyivät
myöskin samassa kuin minä lapsesta ihanaksi neitoseksi vartuin. Mutta
nuoremman, Kolja-herran, tunteet minua kohtaan olivat rehellisiä.
Saatoinko minä olla hänen jaloon rakkauteensa vastaamatta?--Minä
rupesin häntä lempimään kaikesta sydämmestäni. Silloin tapasi meidät
kerran Jegor-herra istuessamme hovin puutarhan lehtimajassa. Hän
ilmoitti salaisuutemme vanhukselle, joka siitä julmistui. Kolja sanoi
isällensä, ettei hän tunnustaisi ketään toista vaimokseen kuin minut, ja
että sinä, äsken syntynyt, olit hänen laillinen poikansa. Isänsä silloin
kirosi ja lähetti hänet kauas, kauas Kaukaasiaan. Kun nyt jäin
turvattomaksi, rupesi Jegor-herra minua häijyllä rakkaudellaan
ahdistamaan, mutta minä pysyin Koljalleni uskollisena. Niinkauan kuin
vanha herra eli, ei hän kuitenkaan uskaltanut pahinta. Mutta tämä kuoli
viisi vuotta senjälkeen, ja nyt koitti onnettomuuteni päivä. Muutama
päivä vasta oli kulunut ukon hautajaisista, kun tapahtui se, mikä
sinunkin muistiisi on tarttunut. Minä istuin kanssasi, ajatellen
onnetonta Kolja-herraa, joka niin kauan oli maanpaossa saanut olla.
Toivoessani hänen nyt isänsä kuoltua pääsevän kotiin, hyrisin tuota
hänen lempilauluaan. Silloin astui sisään Jegor, tuo musta mies, ja
uhkasi pieksättää sinut kuoliaaksi, joll'en myöntyisi hänen oikkuihinsa.
Hän meni pois--mitä oli minun tehtävä? Suostua häneen, tulla Koljalle
uskottomaksi, sitä en voinut, mutta antaa hänet julmasti sinut surmata
... ei, ei, en sitäkään. Parempi oli sinusta erota. Minua saisivat
sitten rääkätä kuinka tahtoisivat. Tein päätökseni. Kun olit vaipunut
uneen, läksin yön pimeydessä tänne kylään liitämään. Sinä heräsit
matkalla, niinkuin muistat, mutta nukuit taasen uudestaan... Minä tunsin
Roposen Jaakon ja hänen vaimonsa lempeän luonteen ja vein sinut heidän
lämpimään lääväänsä. Sinne ruumenpuruun sinut jätin ja menin matkoihini.
----Sinut pelastin siten, mutta itseni... Voi, voi, kumminkin!----
Mitä hirmuja minulle tapahtui, sitä en sinulle tahdo enkä voikaan
kertoa. Kun Jegor-herra näki, ett'ei mikään auttanut lujuuttani vastaan,
möi hän minut kauas Etelä-Venäjälle, jossa sain mitä kauheimmassa
ikävässä, tuskallisimmassa epätoivossa neljätoista vuotta kovaa työtä
tehdä.
_Andrei._ Äiti parka! Paljon olet sinä kärsinyt. Sen todistaa kuihtunut
ulkomuotosi.
_Audotja._ Niin, poikaseni! Tämmöiseksi on sinun ihana kuvasi muuttunut.
_Andrei._ Nyt loppuvat vaivasi, äiti kulta! Minä pidän kyllä huolta
sinusta. Mutta sano, missä, kuka on syypää kärsimyksiisi? Minä voin
kostaa puolestasi. Onko hän nykyinen herramme?
_Audotja._ Se mies lepää jo haudassa... Nykyinen herrasi on juuri se,
joka minun tähteni Kaukaasiaan ajettiin.
_Andrei._ Olisiko hän...
_Audotja._ Isäsi!
_Andrei._ Kosmin! Meidän hallitsijamme olisi minun isäni!
_Audotja._ Niin! Hän se on!
_Andrei._ Kuinka, eikö hän ole sinua ja minua etsinyt?
_Audotja._ Hän luulee minun varmaan kuolleeksi, eikä tiedä, mistä sinua
etsiä.
_Andrei._ Mutta luuletko hänen pitävän lukua meistä, jos ilmoitamme
itsemme hänelle?
_Audotja._ Aivan varmaan!
_Andrei._ Mutta mitenkä saamme hänet uskomaan itseämme?
_Audotja._ Siihenkin on minulla keino. Lähtiessään Kaukaasiaan antoi
isäsi minulle muistoksi pienen hopearistin, johon hänen nimensä »Nikolai
Kosmin» oli piirretty. Kun minulla sitten oli odotettavissa kaikkein
pahinta Jegor-herralta, kätkin tuon ristin varmaan piilopaikkaan.--
Tule sydän-yön aikana Kosminin hovin puutarhaan, tuon vanhan
kivikellarin viereen, niin näytän sinulle paikan.
_Andrei._ Hyvä!... Mutta, äitini, olethan sinä oikeauskoinen?
_Audotja._ Tietysti!
_Andrei._ Ja hän luonnollisesti myöskin... Minä olen siis puhdas
venäläinen. Eikä pisaratakaan noitten pilkkaajoitten verta juokse
suonissani...
_Audotja._ Ei pisaraakaan.
_Andrei._ Vaan venäläistä.
_Audotja._ Aatelisverta.
_Andrei._ Aatelisverta!
_Audotja._ Niin!
_Andrei._ Nyt alkaa minulle aueta toimiala maailmassa!
_Audotja._ Mitä aiot?
_Andrei._ Minä tahdon näyttää noille raukoille, ketä he ovat polkeneet.
_Audotja._ Et suinkaan...?
_Andrei._ Minä riennän uuteen elämään! Hyvästi. _(Menee nopeaan)._
_Audotja._ Andrei!
Kolmas näytös.
_(Vasemmalla herrastalo, oikealla puutarha, perällä vanha kivinen
kellari, jossa on suuri rautaovi)._