*Edelliset, Audotja.*
_Audotja._ _(Tallustaa tupaan)._ Hyvä ilta!
_Matti._ Jumal' antakoon!
_Audotja._ Näin valkean ikkunasta, niin luulin paraaksi pistäytyä tänne
yösijaa etsimään.
_Matti._ Etäältäkö tullaan?
_Audotja._ Etäältä, poikaseni, etäältä! Pietarista----ja paljoa
kauempaakin.
_Juhana._ Millä asioilla kuljet?
_Audotja._ Minä olen kadottanut, mikä minulle on kalliinta, ja etsin nyt
sitä.
_Andrei._ Oletko jo paljon maata mitellyt?
_Audotja._ Paljon, paljon, poikaseni, enemmän kuin te kaikki yhteensä.
_(Astuu lähemmäs pöytää)._ Täälläkös nuoria paljon! Olen minäkin ollut
nuori, kaunis ja iloinen--mutta siitä on jo pitkä, pitkä aika.
_Mari._ Oletko ensi kertaa täällä meidän puolella?
_Audotja._ En suinkaan. Tässä tuvassakin olen ennen muinoin ollut...
Kenenkä tupa tämä nyt on?
_Juhana._ Pietari Roposen!
_Audotja._ Vai niin!----Eikö Jaakko-äijä ole enää elossa?... Niin se
aika muuttuu.
_Mari._ Kuka olet sinä? Minä en tunne sinua.
_Audotja._ En minä enää olekaan se, mikä olin viime kerran täällä
ollessani.
_Mari._ Mitenkä niin?
_Audotja._ Aika, huolet, kärsimykset ovat minussa muuttaneet sen, mistä
te minut tuntea voisitte. »Aika muuttuvi moneksi, ihmiset ajan keralla.»
_Mari._ Sanohan edes nimesi! Se ei toki liene muuttunut.
_Audotja._ Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi oikean nimeni kuulin,
että tuskin sitä enää muistankaan.
_Matti._ Mitä juttelee hän?
_Juhana._ En minäkään ymmärrä, mikä häntä vaivaa.
_Audotja._ Kuka on nykyään haltijanne?
_Andrei._ Kosmin.
_Audotja._ Jegor Kosminko?
_Mari._ Jegor Kosmin! Hän on maannut haudassaan jo viisi ajast'aikaa.
Hänen nuorempi veljensä Nikolai nyt tätä tilaa hallitsee.
_Audotja._ _(Mielenliikutuksella)._ Hänkö siis! Sinä Kolja, olet siis
viisi vuotta täällä isäntänä ollut, etkä ole etsinyt sitä, joka tähtesi
niin paljon kärsiä on saanut.
_Juhana._ Mitä puhelet sinä, vaimo?
_Audotja._ Onko hän nainut?
_Mari._ Ei ole ollutkaan.
_Audotja._ Eikö hänellä ole millaistakaan poikaa?
_Mari._ Johan sanoin, ett'ei hän ole ollutkaan naimisissa.--Tämä vaimo
taitaa olla takaraivolleen tärähtänyt.
_Audotja._ Siis on hän muualla. Kuollut hän ei voi olla, sen sanoo ääni
rinnassani... Voi, poikani, poikani! Mistä, miten sinut löydän? Jospa
se, joka askeleeni on tänne johtanut, ohjaisi minut päämaaliini asti!
_Mari._ Onneton vaimo! Aivosi näkyvät olevan sekaisin, jonkun suuren
murheen tähden. Käy tänne levähtämään! _(Herättää uunilla nukkujaa)._
Paavo, nouse pois sieltä, Paavo! _(Paavo kämpii haukotellen kiukaalta
alas)._
_Audotja._ _(Katselee pöydän ääressä istuvia)._ Voi, te onnelliset,
jotka saatte kotikaton alla nuoruutenne päivät viettää! Minulle ei
sallittu sitä onnea. _(Nousee kiukaalle)._
_Andrei._ Minä näen sinussa yhden tuollaisen onnenhylkäämän, jollaisia
niin paljon maailmassa löytyy. Rupean osaa ottamaan kohtaloosi. Lienetkö
paennut orja vai vapauden kirjalla varustettu maankiertäjä; minä pyydän
sinua kertomaan tarkemmin meille elämänvaiheesi.
_Audotja._ Pitkäksi kävisi minun kertoa, kuinka minä kukoistavimmalla
ijällä näiltä seuduin jouduin kauas Etelä-Venäjälle, kuinka siellä
neljätoista pitkää kamalaa vuotta tein työtä julman herran hovissa, ja
kuinka sitten viime kesänä jouduin Pietariin. Herrani kuoli, ja
isännäkseni tuli hänen nuorin tyttärensä. Kun tämä sai kuulla, että oli
päätetty päästää kaikkialla orjat vapaiksi, vapautti hän minut jo ennen
manifestin julistusta, ja niin olen nyt kulettanut luuni tänne.
_Matti._ Onko orjuuden lakkautus jo päätetty?
_Audotja._ Niinkuin sanoin. Ettekö te sitä vielä tiedä?
_(Yleinen riemu)._
_Andrei._ Ei siitä täällä vielä mitään tiedetä.
_Juhana._ Kyllä olen kuullut isäni siitä puhuvan, mutta ei hänkään
luullut sen niin pian käyvän.
_Matti._ Vai päätetty! Voi kumminkin sitä riemun päivää, jolloin
vapaiksi herran vallan alta pääsemme!
_Andrei._ Silloin ei herra saisi meiltä veroa kiskoa eikä päivätöitä
vaatia.
_Matti._ Veroa me kyllä silloinkin maksaa saamme, mutta eikö ole
kymmenen kertaa suloisempaa maksaa veronsa rakkaan hallitsijamme omaan
kukkaroon, kuin mokomille nälkäkurjille, jotka aarteensa aitoissaan
homehtua antavat. Voi, voi, kuinka suloiselta se tulee tuntumaan!
_Juhana._ Erittäin nyt, kun olemme tämän uuden inhottavan voudin
saaneet. Hän tulee olemaan meille oikeana vitsauksena.
_Matti._ Silloin saisimme naimisiinkin mennä kenen kanssa vain
tahtoisimme. Ei tarvitsisi enää herralta lupaa pokkuroida.
_Liisa._ Minäkin pääsisin erilleni voudin kiusattavista.
_Anni._ Kiusaako hän sitten sinua kovasti!
_Liisa._ En minä tohdi illalla liikkua ulkonakaan yksin. Jos hänen
kynsiinsä joutuisin, niin...
_Juhana._ Senkin koiransikiö! No, kyllä hänestä pian irti jo pääsemme.
_Mari._ Jumala sen onnen meille suokoon!
_(Ulkoa kuuluu soittoa ja laulua)._