*Edelliset, Wasjka ja Mischka.*
_Wasjka._ _(Töytää tupaan Mischkan kanssa, laulaa)._
Donin mailta ma oon,
Kasakoilta nyt tuon
Tervehyisiä näin
Aromailtamme päin.
Hei! Kotimaani on Don,
Ilokas, suruton;
Sulonurmia sen
Min' en unhota, en!
Hei! Kotimaanipa tuon
Minä muistoja juon;
Läpi maailmojen
Sodin sen etehen.
Tuo syntymämaa
Ikilempeni saa;
Sitä ain' ikävöin
Minä päivin ja öin.
_Juhana._ Siinä on iloisia poikia!
_Mischka._ Starova rebjata!
_Juhana._ Terve tulleita, terve tulleita!
_Wasjka._ Mitkä pidot teillä täällä on?
_Matti._ Illanistujaiset.
_Mischka._ Sto takkoi? _(Lähestyy tyttöjä)._
_Wasjka._ Mitkä ne ovat?
_Matti._ Tytöt ovat kokoontuneet tänne morsiamelle myötäjäisvaatteita
ompelemaan ja me, pojat, teemme heille seuraa.
_Wasjka._ Aa! Vetscherinka.
_Matti._ No, niin justiin!
_Juhana._ Niin se on kuin sanotaan: »suomeks' on susi reessä, venäjäks'
ikenet irvellään.»
_Mischka._ _(Erästä tyttöä tavoittaen)._ Hih! Tchoova tjyytjä!
_Wasjka._ _(Lähestyy Liisaa)._ No, sinäkin täällä, pikku sirkku! _(Aikoo
taputtaa poskelle)._
_Liisa._ _(Pistää neulalla)._ Tuoss'on sulle, vääräsääri!
_Wasjka._ Ohhoh, kuinka äkäisiä teillä tytöt ovatkin! Näin somia
lintusia olen minä ennenkin polvellani körötellyt. _(Käy istumaan Liisan
viereen)._ Jos meillä näin käyt tytön viereen istumaan, niin kaulaan ne
heti kätösensä kiertävät, vieläpä... _(Tavoittaa Liisaa)._
_Liisa._ _(Juoksee pois)._ Mene matkoihisi, senkin--jok' mie sanon?
_Wasjka._ No, miksi pakenit? Enhän minä mitään pahaa tee. Jospa
näkisitte meidän impiämme. Ne, ne poikia hyvästi pitelevät. _(Laulaa)._
Kyllä, suomalainen impi,
Olet kaunis tosiaan,
Mutta vielä kaunihimpi
On kasakan morsian.
Jospa meidän impiämme
Nähdä saisitte te vaan,
Kylläp' ette enää tänne
Tahtois' tulla laisinkaan.
Donille jos tulisitten
Heitä kerran katsomaan,
Saisittepa nähdä sitten,
Että totta laulan vaan.
Siell' on impyemme, joitten
Sulous on verraton?
Laisia ei löydä noitten
Täältä; se se varma on.
No, tytöt, kuka teistä morsian on? _(Annille)._ Sinäkö, kyyhkyseni?
_Andrei._ Tuo tuossa morsian on?
_Wasjka._ Vai sinä olet morsian. No, onko sulhasesi kaunis, hä? Onko
niin pulska kuin minä edes?
_Juhana._ Onhan se jotakuinkin kaunis: nenä on silmien välissä kuin
koiralla, suu nenän alla kuin apinalla.
_Morsian._ Suus' kiinni sinä, Jussi! Itse olet apina, eikä minun
sulhoni.
_Juhana._ Mistä sen tiedät? Tiedätkö sinä, minkä näköinen hän on? Vaikka
olisi nenä suun alla.
_Wasjka._ Eikö hän tiedä, minkä näköinen hänen oma sulhonsa on?
_Matti._ Ei se täällä mitään ihmeellistä ole. Hyvin usein käy niin, että
morsian vasta vihkimisen jälkeen tohtii katsoa sulhastaan kasvoihin.
_Liisa._ Se on olevinaan myös häveliäisyyttä. Anni varmaankin niin
tekisi, jos häntä muualta kosimaan tultaisiin.
_Anni._ Olisiko se ihme? Niin tekee jokainen hävelikkö morsian.
_Wasjka._ Todellako? Eikö ole vielä nähnyt sen miehen kasvoja, jonka
vaimoksi hän aikoo ruveta? Tuo on todellakin kummallista?--Voisihan
sulhanen nyt edes olla täällä, niin silloinhan morsiamella olisi edes
tilaisuus häntä nähdä. Meillä on tämmöisessä ilossa sulhanen ensimäinen
----Miks' ei hän ole täällä?
_Juhana._ Siks' että on muualla?
_Wasjka._ Niin, niin! Mutta miksi hän on muualla?
_Juhana._ Siks' ettei hän tullut. _(Nauraa)._
_Wasjka._ Kyll' olet viisas olevinasi. Vähän sulla sentään näkyy älyä
olevan, sekin vetelää.
_Juhana._ Ei hätiä mitiä, pannaan heiniä etiä; kyllä hevonen vetiä, jos
maa pitiä.
_Matti (Wasjkalle)._ Kuinka hän tänne olisi voinut tulla? _(Muihin
kääntyen)._ Hän on kotoisin toisesta seurakunnasta. Mistä kylästä se
taas olikaan?
_Juhana._ Kintaan kyläst, peukalon talost, sielt tulless, täält mennes,
oikeall puolell, vasemmall käell, keskikyläst reunimmainen talo,
äyrämöis-ikkunat, savakon salvamet.
_Wasjka._ Mitä se on: äyrämöis-ikkunat, savakon salvamet?
_Matti._ Etkö sitä tiedä? Meillä on täällä kaksi heimoa: äyrämöiset ja
savakot. Äyrämöiset...
_Mari._ Mitä te siellä äyrämöisistä juttelette?
_Juhana._ Minä vaan täällä sanon, että viimeiset äyrämöiset »pannaan
virstanpatsaiksi».
_Mari._ Poika! Kuinka tohdit sillä tavalla puhua! Etkö muista, että itse
olet puhdas äyrämöinen?
_Juhana._ Vaikka olenkin sukuani äyrämöinen, miellyttävät minua savakot
paljon enemmän. Heidän ryhtinsä, pukunsa, kaikki on paljon
miellyttävämpää, hauskempaa.
_Mari._ Kas vaan tuota nulikkaa! Hän pitää savakkojen puolta.
_Juhana._ Mitä syytä olisi minulla äyrämöisiä ylistellä? Sentähdenkö
ainoastaan, että olen sukuani äyrämöinen?
_Mari._ On siihen paljon painavampiakin syitä.
_Juhana._ Niitä olisi hauska kuulla.
_Mari._ Äyrämöiset ovat aina huolimatta venäläisten pilkasta pitäneet
kaikki pyhänä, mitä esi-isiltään ovat perineet; yksinkertaiset tapansa,
kielensä, pukunsa, kun sitä vastoin savakot ovat aina olleet valmiit
niistä luopumaan. Katso savakoita! He koettavat matkia kaikessa
venäläisiä; puku alkaa tulla yhä enemmän venäläisten mukaiseksi, heidän
joukossaan on löytynyt semmoisia tyttöjä, jotka ovat menneet
venäläisille vaimoiksikin. Joll'ei vakaat, järkähtämättömät äyrämöiset
olisi olleet estämässä, olisi, Herra ties, kuinka käynyt meidän pienen
kansakuntamme.
_Juhana._ Ohhoh, kuinka viisas se Mari täti onkin! Ei se ole sanottu,
että kaikki, mikä on esi-isiltä perittyä, on hyvää. Maailmassa käy usein
niin, että kun vanha huomataan kelvottomaksi, keksitään uutta
ajanmukaisempaa. Että äyrämöisten puku on selvästi epämukava ja
epäterveellinenkin, sitä ei kukaan voi kieltää. Ja heidän
itsepintaisuutensa on ollut monen uuden, hyödyllisen asian edistymiselle
vahingoksi.
_Andrei._ Heittäkää tuo ijänikuinen riita!
_Mari._ Puhukaa mitä tahansa! Sen minä vaan sanon, ett'eivät savakot
vedä missään vertoja äyrämöisille. Sadan vuoden päästä ovat kaikki
savakot muuttuneet venakoiksi, mutta äyrämöiset ovat ja pysyvät
suomalaisina.
_Wasjka._ No, olisiko siitä vahinkoa, jos te muuttuisitte venäläisiksi?
Olisihan se paljon parempi.
_Juhana._ Sinä et ymmärrä sitä asiata. Jos tuopillisen maitoa, joka
voisi olla hyödyksi, kaadat lampeen, niin joutuu se ehdottomasti
hukkaan. Samoin kävisi meidän pienen kansakuntamme, jos se venäläisiin
sulaisi.
_Matti._ Heitetään tämä riita äyrämösistä ja savakoista! Se on kumminkin
surkuteltavaa, että kaksi suomalaista heimoa, jotka rinnatusten ovat
kaikki elämänvaiheet kokea saaneet, että ne yhäti jatkavat riitaa, minkä
alku varmaankin olisi etsittävä satojen vuosien takaa.
_Andrei._ Sovitaan, kuulkaa, ystävät, siihen, ettei koskaan enää aloteta
kinaa tästä asiasta!
_Juhana._ Todellakin! Mutta mikä pannaan rangaistukseksi?
_Matti._ Se eroitetaan joukosta pois.
_Kaikki._ Se on oikein.
_Juhana._ _(Kasakoille)._ Nyt tanssitte te, kasakat, meille trippatkaa!
_Mischka._ Aa, trippakkaa! Davai!
_Audotja._ _(Marille)._ Kuka tuo poika on, joka pyysi riitaa heittämään.
_Mari._ Se on eräs, niinkuin luullaan, isättömänä syntynyt, jo lapsena
äidittä jäänyt nuorukainen, kasvatettu tässä talossa. Viisitoista
vuotta takaperin löydettiin hän läävästämme.
_Audotja._ Viisitoista vuotta sitten, läävästä! Se on hän! Voi, jospa
olisi!
_(Yksi joukosta soittaa kirjapelillä, kasakat tanssivat, muutamat
laulavat:)_
Tule meille tanssimaan!
Kenen kanssa tanssimaan?--
Meillä vanha akka on,
Vanha akka hampaaton.
Enpä tanssi, enkä taida,
Enkä huoli, enkä voi,
Vilu käsi, vilu jalka.
Vilu kaikki katsanto.
Tule meille tanssimaan!
Kenen kanssa tanssimaan?--
Meill' on nuori neitonen,
Nuori neito suloinen,
Sekä tanssin, jotta taidan,
Kyllä huolin, kyllä voin,
Lämmin käsi, lämmin jalka,
Lämmin kaikki katsanto.
Hyvä ilta, lintuseni,
Hyvä ilta, armahain,
Hyvä ilta, kultaseni,
Hyvä ilta, sanon vain.
Anna kättä, lintuseni,
Anna kättä, armahain,
Anna kättä, kultaseni,
Anna kättä mulle vain!
Tanssi, tanssi, lintuseni,
Tanssi, tanssi, armahain,
Tanssi, tanssi, kultaseni,
Tanssi kanssani nyt vain!
Suuta, suuta, lintuseni,
Suuta, suuta, armahain,
Suuta, suuta, kultaseni!
Anna suuta mulle vain!
Halausta, lintuseni,
Halausta, armahain,
Halausta, kultaseni,
Halausta anna vain!
Käsi kaulaan, lintuseni,
Käsi kaulaan, armahain,
Käsi kaulaan, kultaseni,
Käsi kaulaan pane vain!
Hyvästi jää, lintuseni,
Hyvästi jää, armahain,
Hyvästi jää, kultaseni,
Hyvästi nyt sanon vain!
_Wasjka._ Nyt laulatte te, tytöt, meille!
_Liisa._ Me emme osaa sellaisia lauluja, mitä teikäläisille lauletaan.
_Juhana._ Miks'ette osaa? Liisa, laulahan sinä!
_Liisa._ Johan minä lauloin. Laulakoon nyt Anni!
_Anni._ Enpä rupeakaan. _(Andreille)._ Laula sinä, Andrei, se surullinen
laulusi! _(Hiljempaa)._ Minä kuuntelen sitä niin mielelläni.
_Andrei._ Sinun pyynnöstäsi. _(Laulaa)._
Voi, voi, kuinka elämäni jylhä on,
Kylmä, kolkko ompi tieni, lohduton.
Olenhan ma halpa orja, mitätön.
Yksinäinen orpo raukka, äiditön.
Armahainen lempi yksin saapi vaan
Sydämeni katkeruutta lauhtumaan.
_Audotja. _(On laskeunut alas kiukaalta, tarkasti seuraten laulua)._ Se
on hän! Se on hän! Taivaan Jumala! Minä tunnen tämän säveleen! Mistä
olet sinä tuon laulun oppinut?
_Andrei._ Se on ainoa, mitä olen oppinut äidiltäni.
_Juhana._ Äidiltäsi! Oletko sinäkin jotain äidiltäsi oppinut? Sitä en
olisi uskonut!
_Audotja._ Jumalan kiitos! Nyt minä löysin sen, ketä tulin etsimään.
_(Laskeutuu polvilleen)._ Laupias Luojani! Minä kiitän sinua
johdatuksestasi! Näin pian en olisi luullut perille pääseväni. _(Kaikki
tuijottavat häneen kummastuneina)._ Älkää luulko, että minä hourailen,
minä...
_Eräs poika._ Vouti tulee! _(Kaikki säikähtävät)._
_Liisa._ _(Juhanalle)._ Kunhan ei huomaisi, että minä olen täällä. Minun
ei olisi hyvä joutua yhteen nyt hänen kanssaan, sillä herra ei ole
kotona.
_Juhana._ Ole tuolla piilossa muitten takana!