venäläiselle sadunkertojalle.
Sä eläintarhassasi kerran norsun näit,
laiskana vuoteellas kun tapoit täit,
niin ymmärsit myös velton kansas vaiheet,
sait torakoiltas tarkat satu-aiheet.
Puhtautta rakastava »Aisopos».
Hautakirjoitus.
»Hän ei tanssinut ruusujen päällä!»
Niin miehestä mainitaan,
mut miehellä riemussa täällä
ei jalkoja ollutkaan.
Metamorfosi.
Voi vanhaa naarasjalopeuraa,
miks teeskentelet intohimoisuutta,
sun kyntes kului, kissaksi jo muutuit?
Et tunne taiteen suuntaa uutta,
sun taitees on vain vanhaa taitoa,
nyt janoot nuorten liehijöiden seuraa
kuin vanha kissa nuorta maitoa.
Veli Markkus.
Oi, veli Markkus Markkanen,
miks on sun muotos murheinen?
Sä moitit uutta kuosia
ja luet vain virkavuosia,
sun aivos kuluu, vuodet jää,
on vatsas täysi, tyhjä pää,
kun sull' on vihdoin paljon lampaita
ja oma pappila, — ei sull' oo hampaita.
Tuhlari.
Joppi, sä tuhlari oot,
sinä tuhlasit pois monet markat,
kun kera ystävien
kävi kiertäen kuohuvat sarkat.
Joppi, sä tuhlari oot,
sanatulvia tuhlasit illoin,
yhtä et tuhlannut vain:
järkeä, järkeä, oi,
sitä sulla ei ollut milloin!
Kompa.
Sä ennen lauloit iantalaulujas
ja niillä laakereita veroitit,
nyt merilaulaja sä koitat olla,
taas tuhman hanhenkynäs teroitit.
Kas varis ei oo kotka kalliolla,
se taitaa rääkyä vain tunkiolla.
Nurja käänne.
Kun Heiskan Janne syntyi maailmaan,
löys eukot ristinmerkin luoman koivestaan,
kas siitäkös nyt kieli kiireen sai,
ja saunapuoskarit ne kuiski kummissaan:
»se poika kerran on piispa kai!»
— Nyt Janne asuu kirkkorinteen alla
ja leivän saa hän hautaa kaivamalla.
»Vesi vanhin voitehista».
Ja vedelle ja senkin semmoiselle
se suutar-Jussi nauraa mahtavasti,
kun salaa eukoltansa naukkaa viinaa.
Mut ihme, huomenis jo vettä juo kuin hevonen
ja voihkii iltaan asti,
kun pohmeloinen riena häntä piinaa.
Antti ja Liisa.
Poika pimeässä Liisaa muiskas:
— »Armas Antti, joku voisi luulla...»
— »Liisa, eihän kukaan mitään luule,
tahdon tunnustaa, oi, Liisa, kuule...»
— »Iske tulta!» Liisa hiljaa kuiskas,
»niin voin paremmin ma — kuulla».
Hidas Kippo.
Hän panee tupakan ja on niin kauan vait
kuin ei ois kiirettä, jo istui tiiman kait
ja imee piippuaan ja katsoo salaa,
kun väki pirtinpäässä illastaa.
— »No, mitäs Hippoon kuuluu?»
— »Siinä keikkuu!»
— »Kai teidän maill' on kohta ohranleikkuu?»
— »Hä — — mitäs meillä!»
— »Kylvöt kai jo itää?»
— »He, itää ne! Ei oisi hätää mitään...
mut meidän mökki parast'aikaa palaa!»
Arvka asia.
— »Sit' ei Luoja anteeks anna,
— on asia niin arka —
kas Santtusjallin Sanna
viim' yönä syöksyi veteen!»
Kuoro:
— »Voi, Sanna, Sanna-parka!»
— »Mut Luoja toisin sääsi:
— on asia niin arka —
kas Sanna rantaan pääsi,
nyt mitä tulee eteen?»
Kuoro:
— »Voi, Santtu, Santtu-parka!»
Runoa pyytävälle.
Sä pyysit mun itsestäs laatimaan
runokompaa, sä maitokuono,
jos pieneen pyyntöösi suostuisin,
tulis kommasta pitkä ja huono.
Narrin lauluja.
1.
On sukkeluuteni totta puoli,
lie lehtolapsi se tuhmuuden,
mut suuri yleisö siit' ei huoli,
se nauraa — omille vioillen.
2.
Narrissa on narrin leima,
siksi hän hupsuna kulkea saa,
moni viisas on narrin kaima,
vaikka hän tiukunsa piiloittaa.
Narri on viisas piloillaan,
kaikki kai ollaan narreja vaan.