Jalopeura ja aasit.
Kun jalopeura kerran karjui,
vain äänellään se aasit kaasi,
kun kurja pelko pakoon pakoittaa,
ei sitä kestä mikään aasi.
Kun aasit taasen pystyyn pääsi,
ne häntähaavojansa nuoli,
ne kiersi kumarrellen leijonaa.
Kun kerran vanhana se kuoli,
sen saartaen ne potki, huusi:
»vae victis! näin sun aasi kaasi!»
niin kiljui kaikista nyt kiivaimmin
maan pienin sekä tyhmin aasi.
Jos leijonat ei koskaan kuolis,
ei aasit enään elää voisi,
jos meidän maass' ei oisi aaseja,
ei tätä taruakaan oisi.
Piru ja akka.
Ja oli akka, joll' ei maassa missään vertaa,
hän ukon hirteen oli saattaa monta kertaa,
mut ukko keinon keksi, mairi akkaa,
vei hiidensuolle, mikä kasvoi lakkaa
ja aukolle, min salasammal peitti
ja missä asui itse irnu, iso piru.
Hän sinne herjan valtaan häijyn heitti
ja virkkoi: »viime päiviin siellä viru!»
Ja piru suostui saaliin saatuaan:
»ei täältä paha pääse milloinkaan,
siks, ettes akkas sieluparkaa säästä,
saat arkun kultaa kolmen päivän päästä!»
Ei oltu päästy päivän päähänkään,
kun ukko aukkoon laski köydenpään
ja kiskoi, kiskoi, kiskoi iltaan saakka,
kuin raskas synti painoi kallis taakka;
niin hiljaa nousi pahan pohjasakka,
sen kanssa ponnahti nyt maalle akka
ja kiljui: »kuolemakses kiusan tein mä
ja itse pirultakin sisun vein mä!»
Huus ukko: »sielua on sulla siru vaan,
ei kanssas tullut toimeen pirukaan!»
Pormestarin pula.
»Kaupunginportit kiinni jälkeen yhdentoista!»
Korkea oikeus, pormestari ja raati
tään määräyksen porvareille laati,
päänvaivaa siitä koitui kaikenmoista.
Pormestaripa yöpyi kerran juominkihin,
löi nyrkillään ja vanha portti paukkui,
kun piski vieressänsä vimmoin haukkui,
hän vannoi vahdin alimpahan helvettihin.
— »Pormestari ma oon, hoi, avaa portinvahti,
ei kukaan huomaa, tääll' ei ole keitaan muita!»
— »En avaa, vaikk' ois suurempikin mahti,
sen laki kieltää... nouskaa pitkin tikapuita!»
Pormestari nyt kiipes yli vanhan muurin:
— »Hiis vieköön, koira jäi, sen sudet voivat niellä!»
— »On apu läsnä, kun on hätä suurin,
portista koira käyköön, sit' ei laki kiellä!»
Professori.
Hän makaa vielä nahkasohvallansa,
kun ovikello soi — ja luona oven
hän huomaa kainon, kalpeen nuorukaisen,
mi kiskoo runovihkon alta poven.
Ja kuulu dekanus nyt nousee vihdoin,
ei yöllä nukkunut hän moneen tuntiin,
on paljon pohtimista osingoista,
kun kuuluu moniin pankinjohtokuntiin.
Hän tarttuu runovihkoon, tuhrii, tuumii
kuin korkolippujaan hän tutkis tarkkaan,
hän, taiteen tuomari, on taksoitettu
kuin arvo vaatii moneen tuhatmarkkaan.
»Mies nuori, runoja vain rustailette,
ne öitten unen ehkä teiltä veivät,
mut laulupuu ei kasva aina kultaa,
taivaasta harvoin putoo mesileivät.
Kas ensin virka, pieni varma oksa,
siin' ylistää te voitte runotarta,
mut teill' ei vielä ole kokemusta,
se kasvaa kai, kun kasvaa kerran parta.
Mä myöskin tuhrin ennen runonpäitä
ja merkkihenkilöille niitä näytin,
mut huomasin sen alan ahtahaksi,
luin tutkintoni, virkatoimet täytin.
On aika käytännön ja numeroiden,
ei tunteiden, ei turhain haaveiluiden,
ja niinpä järki, hyvä hännystakki
voi miehen viedä viimein eelle muiden.
Mua ymmärtäkää, kultakeskitieltä
kun käännytte vain hiukan oikeahan,
te saatte mielenmaltin, tyynen talttumuksen,
myös rintaan tähden, pienen virkamahan...
Ma lasken leikkiä, no leikki sikseen,
ma suosin lepoa ja arkirauhaa,
on aika täynnä tapain turmellusta,
suupaltit turuilla nyt turhaa pauhaa. —
Mä nään, te vapisette, silmät palaa,
lie vatsa tyhjä, minun auttaa suokaa;
jos teill' on puute, ehkä hiukan nälkä,
niin kyökissäni piika antaa ruokaa.»
— »Ei, herra professori... erehdytte...»
mies nuori virkkoi, »siltä tässä näyttää:
kai turhaan tulin, ihmistä mä etsin,
mi sielun nälän voisi jollain täyttää!»
- »Ei mitään intoilua... yllätystä,
niin... nuoret näkee aina nuorten untaan,
mut anteeks... toivon teille menestystä...
nyt täytyy mennä... kuulun johtokuntaan.»
Ja professori pyyhkii nenänvarttaan,
hän jotain mutisee tai jotain myöntää;
hän hyvästiksi tarjoo pikkusormen
ja nuorukaisen hiljaa ulos työntää.
Hän vääntyy, vaipuu vanhaan nahkasohvaan,
taas unten mailla pieni harmi haihtuu,
hän näkee unta runovihkosesta,
min lehdet sadan seteleiksi vaihtuu.
Käkeä kuulemassa.
Kulki kaupungista neitiparvi
ulkopuistoon kesäillan suussa,
säyseiks säikähtäin ne siinä seisoi
kuullen kukkua nyt kuusipuussa.
Hienohipiäiset hiljaa hiipi,
pensastoihin harsot, helmat hukkui.
»Kukkuu, kukkuu!» tuhmat eivät tienneet,
että nuoret herrat siellä kukkui.
Neidot kiersi kohti kukkupuuta,
suoraan herrain syliin, siks ne suuttui;
illall' löysi kaikki kukkujansa,
metsä nukkujansa, mielet muuttui.
Hauturin valitus.
Ei enään kuolinkellot soi,
nyt ihmiset syntyy ja nai vaan,
oli hauskaa, kun tääll' oli koleera
tuli rahaa, kun yöt sain kaivaa.
Ei kuole nyt kirkonrottakaan,
vaikk' on palkkana riemut taivaan,
miks rikkaat ei muista kuollakaan,
niin saisin ma kunnian kaivaa.
Nyt laihtuu itse Viikatemies,
sillä puoskarit tieltä sen raivaa,
ja hauturi heiluu kuin varjo yön,
rovon viimeisen taskusta kaivaa.
Tuo viinaa, krouvari, kuokkani myyn,
hiis vieköön, jos enään kaivan!
Veli Viikatemiehen maljan ma juon,
me oltiin kuin ystävät aivan.
Hän saa mun kotiini kuljettaa,
hih, ei ole huolta, ei vaivaa,
mulle suo hän viimeisen palvelustyön,
maaherran kun viereen mun kaivaa.
Koirankujeita.
Ja kaupungin räätälimestarismies
joi raastuvan kellarissa,
pöydän toisessa pääss' oli rakkarimies,
ja kumpikin juovuksissa.
»Sano, rakkarimestari, hei, sano pois,
miten saan minä koirannahan,
kun koiranmatto nyt tehtävä on,
tuo nahka, niin saat sinä rahan!»
»Mulla nahka on», nauroi rakkari nyt,
»saat halvalla valkean villan.»
»Myy pois, herra rakkarimestari, hoi,
juo, tarjoan nyt koko illan!»
Kun juotihin ilta ja puoli-yö,
kysyi portilla räätäli nahkaa.
»Se on seljässäin!» niin rakkari huus,
katos pöksäänsä päätäpahkaa.
Kävi tanssi tanhualla.
Kävi tanssi tanhualla,
nuoret joikui joutessansa,
pappi puikki pensastossa
varpaillansa vaaniellen
nuorten lemmen löyheyttä.
Lehtoon kaarsi kolme poikaa
pieni pilkka mielessänsä,
naisten vaatteet vyötäröillään
kapsahtain nyt papin kaulaan
kuiskuttivat kujeillansa.
Yksi painoi papin päätä,
toinen kiersi käsivartta,
kolmas kutsui kumppanikseen
valhe-äänin vaikeroiden,
matkien ja mairitellen.
»Armas, armas, Anttikulta,
mikset tanssi tanhualla
niinkuin muutkin nuoret miehet,
piilet vain kuin vanha pukki,
vanhat synnin sarvet päässä.»
Puhkui pappi pulmassansa,
hämmentyen, hyppiellen
vilkui, virkkoi viidakossa:
»oi, te ratki tyhmät neitseet,
ette tunne paimentanne!»
Nuoret miehet kilvan kiljui:
»tääll' on pappi, tääll' on pappi,
häntä hullut halailimme,
nyt sen tietää seurakunta,
niin — ja pastorinkin rouva!»
Pappi puikki pimeässä,
harppas halki kaalimaansa
läävän luota pappilaansa,
kuuli kaukaa tanssin tahdin,
pienten piikain pilkkanaurun.
Taiteilija ja yleisö.
Hän oli taiteilija verraton,
kuin syvyydestä syntyi joka sana,
hän markkinoilla laumaa lumosi,
hän vieraili vain vatsapuhujana.
Täys vatsa kun on, silloin nauretaan,
on maku yleisön kuin märkä savi,
sen muoti muovaa; lankee luonnostaan,
mi mieleist' on, se sille taputtavi.
Maantaitava hän oli taidossaan,
ei ykskään ääni soinut koskaan väärin,
yleisö oli hartaan halteissaan,
hän porsaan ääntä matki mielinmäärin.
Ja kuulijat ne yhä yltyi vaan,
kun taitoniekka vatsavoimin äänsi,
ne katketakseen nauroi kujeelleen,
ne vallan vinkui, vatsojansa väänsi.
Mut taituri nyt väsyi vinkuissaan,
jo alkoi arveluttaa selvä peli,
hän salaa porsaan pisti säkkiinsä,
ja sitä verhon alla vingutteli.
»Sä matkit muita, toistat itseäs,
sä ennen parhain olit parhaimmista,
et porsaan ääntä koskaan kuullutkaan,
tuo vinku ei oo enään luonnollista!
Sun vatsataitos meitä väsyttää,
saat soittaa huoneille nyt autioille»,
huus yleisö, »työn mauri tehnyt on,
saa mauri mennä muille markkinoille!»
Sai koivet alleen tyhmä taituri,
muut seuras herjaten nyt tullinsuuhun,
kun porsas karkuun pääsi pussistaan,
ne hirttivät sen raukan puomipuuhun.