Onneton runoilija.
— »En tiedä», huokas kerran runoniekka,
»miks Runotar mua kaihtaa kaikkialla?»
— »Sua kävi tapaamassa», muuan vastas,
»ei löytänyt sua koskaan kotosalla!»
Luoja.
Sä luulet, että tyhjästä kuin Luoja
luot jotain uutta lainasäkeilläsi.
Oi, runoilija ruoja,
luot tyhjästä vain omaa — tyhjyyttäsi.
Muisto.
Carl Michael Bellman'in haudalta v. 1900.
Näin haudallas vain kurjan rikkaruohon. —
Ei alta helkkyvien haudanhiekkain
saa nousta ruusut tosi runoniekkain,
niin maine uupuu unhonvirran vuohon.
Mut laulus riemunruusut kukkii aina,
ei muiden rikkaruohot paljon paina,
maas nosti maineeseen ne seppelöiden
kuin hautaas varjostain vuoks turhain töiden.
Kunnia.
Oi, kunnia, sun mihin vertaankaan,
sä onnen toivo, onnen perikato!
Sun välkkees viekoittava kaukaa on,
läheltä lämmötön ja valoton
kuin kylmänkimmeltävä — kiiltomato.
Mietelmä,
»Oo uskollinen hautaan saakka!»
En usko enään ihmisilveisiin,
ma kolkutin, kun painoi tuskan taakka,
mut onnellisten ovet suljettiin.
Näin aattelin: Sä uskollinen koira,
mua itket ehkä yksin haudallain,
kun kerran kuollut olen, jäljet löydät.
Nuo ihmisrakit, joita inhosin,
ne laittaa ystävilleen pitopöydät,
ne haudall' loistaa lainalausehin,
ne kotiin kiitää, riekuu riemuissaan,
kun itse eivät vielä kuolleetkaan
nuo armottomat, ahneet arkityössä,
mut koira, koira ulvoo yksin yössä.
Kiertokulkua.
Ja mato kalan koukkuun vie,
ja ihminen ahmien kalan syö,
kun loppuu ihmisen touhu ja työ,
niin ruumiissa alkaa madon työ,
ei muuta kuin syömistä luonnossa lie.
Khodjá.
Khodjá, sadun salskea poika
näki kerran kaivossa kuun,
sinne köyden hän laski ja kiskoi
ja unhoitti kaiken muun.
Khodjá lens' seljällensä,
tuli outohon ratkaisuun,
kuun taivaalla huomas ja huusi:
»minä taivaalle lennätin kuun!»
Arvostelija.
Sä pienen luontees mukaan muita mittailet,
ja pikkusormellasi taiteen vaaka viippuu,
ma tunnen arvostelus häilyheitot,
vain vatsas oikuista ne usein riippuu.
Pieni pilapommi.
Kun maan ärr, ähvät ja a, äs, ässit,
muut pienet pässit
käy kimppuun määkien: »pää on pää!»
ne kompastuu tähän arkihuviin,
kuin peiliin ryntää ne omiin kuviin,
ja peili särkyy — muu ehjäks jää.
On aina kehnolla tuhmat sarvet,
siks syhyy arvet,
ei pässi vahdiks oo kaalimaan,
ei taiteen tarha oo kaalimaata,
ei pässi ruusuja syödä saata,
ei, pässi luotu on pässiks vaan!
Qvasi Mefisto.
On sulla hiukan pirun naamaa,
en tiedä, mistä se on saamaa,
mut tiedän tään:
et nero oo, et ehkä tyhmeliinikään,
mut piru seurassas' ois häpeissään.
Pilaa pilasta.
(Eräälle pilalehden toimittajalle).
Kuin pilaks elät, huonon pilas myyt,
juot toisten rahat monin juomaveikoin,
et tyhjäntoimittaja, itse tiedäkään:
oot Luojas pila pienin, huonoin, heikoin.
Kompa.
Henkesi lapsiksi kutsut sa taiteesi tekeleitä,
lapsia kyllä ne lie, mut kuolleina syntyneitä.
Eräälle taiteentuhrijalle.
Sä väität tuhlanneesi värin kalliin
jo monin markoin moneen paksuun malliin,
mut taitees hengetär on heikkorintainen,
siks taiteeskin on helppohintainen.