palvelijaansa terveydellä ja menestyksellä."
"Ja hänen sisarensa ja äitinsä ovat myös terveitä?"
"Niin, he ovat terveitä."
"Ja sinä sekä omaisesi voitte hyvin?"
Joel suuteli nyt vanhusta pari kertaa ja jatkoi sitte:
"Saulus tarsolainen, minun herrani, jonka Jehova, kauhea kostaja, on
rangaissut sokeudella -- en tiedä mistä synnistä", lisäsi hän
kuiskaten, "pyytää sinua menemään herrasi Judaksen luo kysymään, jos
hän tahtoo ottaa hänet huoneeseensa ja antaa hänelle tarpeellista
hoitoa?"
"Herrani Judas on matkalla", vastasi Zipora, tuo vanha palvelija,
"mutta hänen nimessään lausun minä herrasi tervetulleeksi ja pyydän
häntä astumaan herrani katon alle."
Joel meni noutamaan Saulusta, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet
ovelle.
Kun Zipora näki Sauluksen, kumartui hän maahan ja suuteli hänen
viittansa lievettä.
"Jehova siunatkoon sinua", sanoi hän senjälkeen, "herrani on matkalla,
mutta jos suvaitset, vien sinut erääseen huoneeseen toisessa
kerroksessa, missä on hiljaista ja rauhallista, ja missä silmäsi
varmaan paranevat."
"Kiitos Herran Sebaotin nimessä. Hän siunatkoon sinua. Vie siis minut
heti ylös."
Joel ja Zipora tarttuivat Sauluksen käsiin, taluttivat hänet ylös
portaita myöten ja laskivat hänet vuoteelle. Hänen voimansa alkoivat
loppua; jäsenet vapisivat, ja hänen ajatuksensa sekaantuivat yhä
enemmän.
"Etkö, herra", huudahti Joel peljästyneenä Sauluksen kalpeista,
vavahtelevista kasvoista, "etkö suvaitse minun menevän noutamaan
lääkäriä?"
"En", vastasi Saulus kärttyisellä, soinnuttomalla äänellä, "älköön
kukaan tulko minua häiritsemään. Jätä minut ja lähde heti sisareni
luokse, tervehdi häntä, lohduta häntä. Pian saatte kuulla minusta.
Rauha olkoon kanssasi!"
"Kyllä, herra, mutta anna minun vaan tuoda ensin lääkäri", intti Joel,
"sinä tiedät, nuo natsarealaiset", lisäsi hän epäröiden, "he voinevat
tehdä sokeat näkeviksi yhdellä ainoalla sanalla; etkö suvaitse minun
etsiä...?"
"En", keskeytti Saulus, "tee, niinkuin käskin. Mene!"
Joel ei uskaltanut esittää muita vastaväitteitä. Nyyhkien sanoi hän
herralleen jäähyväiset ja poistui sitte Ziporan kanssa, jolle hän
tarkoin kertoi tuon matkalla kohdanneen kauhean tapauksen.
Nyt oli Saulus yksinään. Hänen silmiensä sumeus tuntui sakenevan ja
yhdistyvän hänen sielunsa läpipääsemättömään pimeyteen yhdeksi ainoaksi
tuskan, epäilyksen ja omantunnonvaivan yöksi.
IV.
Kääntyminen.
Saulus nukkuu ja uneksii. Tuo ankara mielenliikutus on kutsunut
vapauttajaksi unen, joka muutamiksi tunneiksi antaa hänen unehuttaa
ruumiin ja sielun viheliäisyyden, mihin hän yhä syvemmälle vajoaa.
Hän uneksii, ja siinä suhteessa muistuttaa hänen unensa todellisuutta,
että hän on olevinansa pimeässä, kolkossa vankihuoneessa. Ei
ainoatakaan valonsädettä tunkeu sisään noista pienistä muurinaukoista,
hänen kätensä ja jalkansa ovat käärittyinä kahleisiin, ja luolan
näkymättömistä nurkista hän kuulee sähinän ja kahinan, ikäänkuin muurin
vierustalla matelisi käärmeitä ja skorppiooneja.
Hän ei tiedä, miten kauvan hän on istunut siellä, miksi hän on sinne
tullut, eikä pääseekö hän sieltä koskaan vapaaksi. Tunteet ja ajatukset
olivat lamaantuneet tuskasta; hänen ainoa tunteensa oli sekava havainto
jostakin hirveästä tapahtumasta, hänen ainoa ajatuksensa innokas avun
rukous, väliin palava, väliin horjuva ja katkonainen.
Silloin aukaistaan ovi, ja joku astuu huoneeseen. Saulus ei voi nähdä
vierasta tuossa synkässä pimeydessä, mutta hän kuulee askeleiden
lähestyvän, ja kun hän jännitetyllä kiihkolla kääntää kasvonsa noita
ääniä kohden, tuntee hän käden laskettavan hiljaa kasvoilleen ja
silmilleen.
Suloinen rauha tuntui virtaavan hänen olentonsa läpi. Ja hänen
ympärillään tulee äkkiä valoisaksi; hänen silmiensä pimeys karkoittuu
tuosta keveästä kosketuksesta; hän ei tosin voi nähdä vierasta eikä
tuntea hänen piirteitään, sillä ne ovat ikäänkuin käärittyinä
kirkkaaseen hohteeseen, mutta tuosta hohteesta säteilee muudan katse,
niin täynnä hyvyyttä ja rakkautta, että Saulus tuntee, miten jäykkä
epätoivonsa alkaa sulaa.
Hän mielii puhua ja kysyä, mutta sanat kuolevat hänen huulilleen.
Vieras hymyilee vain, sivelee pari kertaa hänen silmiään -- ja poistuu.
Saulus näkee, kuinka hän menee yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi, haamun
rajapiirteet hajoavat, hetken se seisoo ovella ikäänkuin heikko
valonliekki, joka vaalenee ja viimein kokonaan sammuu...
Samassa heräsi Saulus. Hänen ympärillään oli edelleen pimeä, hänen
silmiensä valo oli sammunut, ja hän itse suljettu pois ulkomaailmasta.
Mutta sitä hän tuskin nyt huomasi, sillä tuon ihmeellisen unen rauha
oli lopussa, kun uni pakeni, ja todellisuuden myötä ikäänkuin hyökkäsi
häneen ajatusten, kuvien ja muistojen uudistettu elämä. Tuntui kuin hän
olisi varustaunut valtavaan sieluntaisteluun; ikäänkuin kaikki hänen
henkiset voimansa olisivat heränneet elämään, valmiina kamppailemaan
epätoivon taistelua toistensa kanssa.
Yhä kauvemmaksi hän tunkee sielunsa syvyyteen ... yhä leppymättömämmin
kokoontuvat hänen luonteensa taistelunhaluiset ainekset, ikäänkuin
päättäneensä tehdä mitä kauvemmin vastarintaa ... ylpeys ja
itsekkäisyys asettuivat hänen sydämensä vartijoiksi, joka vaikeroi
kaipuusta.
Taistelu hänen sielussaan on kamala. Hän ei voi liikutella itseään, ei
nousta ylös, eikä nauttia palaakaan ruokaa; hänen kielensä on
tahmettunut kiinni suuhun, huulet ovat kuumat ja kuivat. Kankeana ja
kalpeana viruu hän vuoteellaan, jolla aikaa hänen poskensa käyvät
kuopille, ja sieluntuskat uurtavat syviä, poistamattomia ryppyjä hänen
kasvoilleen. Hän on unhoittanut ajan, hän ei muista, että on ihmisiä
hänen ympäristössään, että aurinko, kuten ennen, paahtaa Syyrian
aavikoille ja Damaskon puutarhoihin, hän ei muista mitään, ulkomaailma
on kadonnut, hän on yksinään ... ja tuossa yksinäisyydessä näkee hän
kerta toisensa perästä saman näyn, minkä hän näki Damaskon tiellä,
kuulee jälleen saman lempeän, nuhtelevan äänen: "Saul, Saul, miksi
vainoot minua?" Ja hänen sydäntään raatelevat tuskat sellaiset, joita
ei hän milloinkaan ennen ole tuntenut. Nuo nuhtelevat sanat kohtaavat
hänen verta vuotavaa sydäntänsä, kuin kuumat vahapisarat avonaista
haavaa.
Hänen ajatuksilleen ja mielipiteilleen leviää ikäänkuin pimeys; hän ei
ymmärrä omaa tuskaansa, eikä tiedä miten sitä nimittäisi. Se tuntuu
samalta, kuin omantunnonvaiva nimittämättömistä synneistä, kuin halu
johonkin, jota hän ei milloinkaan voi saavuttaa, kuin epätoivo
haihtuneista, rakkaista unelmista.
Tuntuu ikäänkuin murtorauta työnnettäisiin hänen sydämmensä syvyyteen
ja särkisi siellä jok'ainoan liitoksen.
Ja tuon muinoin niin vankan ja korskean sekä pöyhkeydellä rakennetun
ajatusluoman rakosista alkoi vähitellen pilkoittaa valonsäde, ja sen
valossa voi hän tarkastaa entisen elämänsä pirstaleita.
Muistelma muistelman jäljestä vilahtaa ohitse; tapauksia, kauvan sitte
menneitä -- tekoja, sanoja, jotka hän oli unhottanut, suhisee hänen
ympärillään kirjavassa sekasorrossa. Ja tämän yläpuolella leijailee
kummallisen raukaiseva ilma, ikäänkuin tuulahduksia siitä painostavasta
kuumuudesta, joka ilmaantui silloin, kun Jeesus natsarealainen ilmestyi
hänelle. Hän tukehtuu siinä ilmassa; hänen mielestään kuolee siinä
kaikki elo, jokainen voima veltostuu, jokainen pyrintö hervastuu.
Mutta mikä on todellakin ollut hänen elämänsä pyrintö, hänen sielunsa
syvin ikävöinen, hänen henkensä hartain halu?
Järkähtämättä kaikuu tämä kysymys pimeydestä hänen ympärillään. Mutta
hän ei voi siihen vastata, hän ei enää tiedä, mihin on pyrkinyt, hänen
entinen elämänsä tuntuu hänestä tällä hetkellä vielä vähäpätöisemmältä
kuin pirstaleiksi menneeltä, se tuntuu _tyhjältä_ -- ja kun hän vielä
kerran tarkastaa sitä, tuntuu siltä, kuin tuijottaisi hän pääkallon
tyhjiin silmäkoloihin.
Tällöin ilmaantuu äkkiä jotakin noiden kolojen... Se on hän itse, hänen
oma minuutensa... Se kasvaa, kasvaa ikäänkuin muodoton kummitus, joka
ympäröi häntä joka taholta. Ja samalla kuulee hän tuomitsevan äänen
kuiskaavan: "Sinulla on ollut oma itsesi, oma menestyksesi, oma
suuruutesi päämääränä!"
Mutta nämät sanat herättävät eloon itsepintaisen vastustuksen.
"Ei, ei", huutaa toinen ääni hänessä, "Israelin suuruuden minä asetin
päämaalikseni, liitto Jehovan kanssa tuli rakkaimmaksi unelmakseni,
kansani vapauteen ja valtaan saattamista, Messiaan tulemista, niitä
minä odotin ja tahdoin jouduttaa palavalla ahkeruudellani ja lain
järkähtämättömällä täyttämisellä."
"Hullu!" vastaa hänelle tuo tuomitseva ääni, "omaa _itseäsi_ sinä
tarkoitit, omaa ylpeyttäsi tahdoit tyydyttää Israelin suuruudella.
Kenelle muulle, paitsi itsellesi, omistit milloinkaan ainoata ajatusta?
Sinä pöyhkeilit opillasi, sinä pöyhkeilit ankarasta lainkäskyn
noudattamisesta, ja armahtamatta tuomitsit heikkoa veljeäsi, joka
rikkoi. Oletko koskaan edes aavistanut, mitä rakkaus on, erehtymätön,
sydämetön fariseus, joka murhasit veljiäsi toimittaaksesi Israelille
sitä suuruutta, joka kuvastaisi omaa kuntoasi? Oletko milloinkaan
ojentanut janoovalle pikarillista vettä tahi kuivannut lesken
kyyneleitä? Ei, sillä sinulla ei ollut aikaa siihen -- sinun täytyi
tutkia kirjoituksia ja harjoittaa itseäsi lain täyttämisessä. Voi
sinua, olet elänyt itsekkäisyyden tukehuttavaa elämää, hengittänyt sen
myrkyllistä ilmaa, sentähden olet ollut onnistumaton kaikessa,
sentähden on koko entinen elämäsi särkynyt pirstaleiksi!"
Tuskanhiki tihkuaa suurina pisaroina hänen otsalleen. Hänestä tuntuu,
ikäänkuin jokainen noista masentavista syytöksistä raastaisi hänen
sydämestään palan. Koko hänen elämänsä on ollut vain suuri erehdys --
voiko hän täst'edes enää elää, eikö hän hautaannu tämän tiedon taakan
alle? Täydellinen toivottomuus kääriytyy kuin kylmä usva hänen sielunsa
ympärille; turhaan etsii hän muistoa, joka häntä lämmittäisi, ajatusta,
jolla voisi vahvistaa heikontunutta itseluottamustaan -- kaikki on
lopussa, kaikki heitetään armotta tyhjyyteen, ja tuon suuren, kamalan
haudan yli leviää vähitellen hiljaisuus, jossa niinhyvin syyttäjän kuin
syyllisenkin äänet haihtuvat pois.
Ja nyt vallitsee täydellinen pimeys ja tyhjyys hänessä ja hänen
ulkopuolellaan; entinen elämä on kuollut ja ulkopuolinen on sammunut.
Se on tuo salaperäinen hetki, kun uuden elämän siemen alkaa itää sielun
syvyydessä...
Tunti tunnin perästä kuluu; hän ei enää ajattele, hän vain kärsii,
kärsii ... ja odottaa...
Tällöin hän on huomaavinaan verta valuvan ristin nousevan eteensä. Hän
näkee siihen olennon naulituksi, ja tuon kärsivän huulilta kaikuvat
samat sanat, jotka hän on kuullut Mirjamilta ja Johannekselta:
"Rakastakaa toinen toisianne".
Koko hänen olemustansa vihlaisee sanomaton, juhlallinen väristys --
oliko se vastaus hänen tuskalloisiin kysymyksiinsä, oliko se hän,
Jeesus natsarealainen, tuo niin katkerasti vihattu, joka antaisi
sokealle ja murretulle uuden elämän?
Rakkaus, niin täydellinen, ettei siinä ole ainoatakaan epäilystä, niin
rajaton, että se antaa kaikki eikä vaadi mitään -- rakkaus, jonka vain
_Jumala_ voi tuntea, ensimmäisen kerran ilmestynyt ajassa, eikö se, ja
ainoastaan se, ole niin valtava, että sielu, jota vain tuon ijäisen
rakkauden kipuna koskettaa, saa voimaa nousta entisyyden yöstä uuteen
elämään.
Ikäänkuin vieno kevätsade raivoisan ukkosen jälkeen laskeutuivat nämät
ajatukset hiljaa ja sovittaen hänen sieluunsa.
Ei siis enää vihata ... ei halveksia ja vainota ... rakastaa kaikkia
samaten, tuota viheliäistä kerjäläistä, joka istui "Kauniilla
portilla", yhtäläisesti kuin Mirjamia, hänen sisartaan ja
nuoruudenystävätään?
Muutaman silmänräpäyksen tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi ja
vapautetuksi; kaikki mietiskeleminen, kaikki epäilys ja tuska olivat
kadonneet, ja tuo suloinen rakkausarvoitus leijaili, ikäänkuin
juhlallinen humina autiossa temppelissä, edestakaisin hänen sielussaan.
Taas hän muisti veripisarat, jotka hän oli nähnyt välkkyvän ristillä.
Eikö tämä ollut Jeesus natsarealaisen verta -- ja eikö veri merkinnyt
uhria -- ja eikö uhri ollut sama kuin sovitus?
Niin, tässä oli tie, ainoa tie, uuden elämän, _rakkauselämän_
täydellisentämiseen.
Eikö tässä salaisuudessa, että kostava, oikeutta noudattava Jumala,
joka oli antanut järkähtämättömän, ehdottomasti täytettävän lakinsa,
oli myös rakastava Jumala, joka, kun ei hän vanhurskaudessaan voinut
peruuttaa ainoatakaan kirjainta, sen sijaan sovitti ihmiskunnan
rikoksen -- eikö tässä ollut uuden elämän voima, ei ainoastaan hänelle,
Saulukselle, vaan koko ihmiskunnalle, alku uuteen hallintoon, jolle
Jumala ikuisista ajoista asti on viitoittanut sen suunnitelman, minkä
hän vasta nyt on saattanut täytäntöön?
Ja palavalla innolla kiitää hänen ajatuksensa takaisin läpi
vuosisatojen, ja siitä toivottomuuden yöstä, joka peitti maailman,
kansat, näki hän kirkasten tähtien lailla kimaltelevan profeetain
ikävöivät aavistukset pelastajasta, joka oli tuleva, Messiaasta, joka,
kuohuen rakkauden voimana Jumalan sydämestä, oli syynalaiselle
ihmiskunnalle tuleva tieksi pyhän, vanhurskaan Jumalan luo.
Tämä on siis sovituksen salaisuus; lakia ei voi täyttää, mutta se
täytyy täyttää, sillä Jumalan vanhurskaus ei anna itseänsä pilkata --
näiden kahden sovittamattoman totuuden välille täytyy rakentaa silta,
ja tämä silta, tämä side on odotettu Messias, Jeesus natsarealainen,
tuo ristiinnaulittu ja murhattu.
Mutta kuinka se on mahdollista? Ristiinnaulittu Messias --
saavuttaisiko Israel jälleen suuruutensa, täytettäisiinkö liittolupaus
tuon kärsineen ja alennetun miehen kautta, tuon kuninkaan kautta, jonka
valtakuntaa ei kukaan ole nähnyt?
Ei koskaan, ei koskaan, mikä mieletön, haaveksivainen unelma, joka on
ilvehtinyt hänelle!
Ja vanha Saulus, joka jo oli astunut menneisyyden hautaan, nousee
uudestaan koko voimallaan tehdäkseen viimeisen ankaran vastustuksen.
Sillä mitä tosiaankin hyödyttää kunnioittaa ristiinnaulittua
natsarealaista Messiaana?
Samaa, kuin luopua kaikista maallisen suuruuden unelmista, kaikista
ajatuksista Israelin saattamisesta mahtavaksi valtioksi ja Jumalan
omaisuuskansako! -- siis kieltäytyä juuri siitä, joka on antanut hänen
elämälleen tarkoituksen, hänen toimillensa voimaa, hänen ajatuksilleen
syvyyttä ja intoa.
Terävällä järjellään ja voimallisella luonteellaan käsitti Saulus heti,
että tässä oli elinasia -- tässä täytyi luopua kaikesta tahi ei
mistään, tässä ei ollut varaa tinkimiseen tahi myönnytykseen.
Se oli samaa, kuin muuttaa elämän painopiste toisesta asiasta toiseen,
maallisesta henkiseen valtakuntaan, sillä sen uuden valon kautta, joka
oli avautunut hänelle, ymmärsi hän, että se oli siinä, kun Jumala
profeettainsa kautta oli luvannut Israelille suuruuden, että se oli
siinä, jossa ristiinnaulittu Messias voittaisi rakkautensa lopullisen
voiton. Se oli samaa, kuin unhoittaa nuo entiset opin, viisauden ja
vanhurskauden unelmat -- nuo rakkaat unelmat, jotka olivat hyväilleet
ja ravinneet hänen ylpeyttään -- ja sen sijaan tulla oppimattomaksi,
nöyräksi, hengessään köyhäksi ja järjeltään lapseksi, antaa kaiken
vanhan kuolla Kristuksessa ja jälleen nousta ylös uusilla ajatuksilla,
uusilla unelmilla, uusilla toivoilla. -- Kerrassaan uusi ihminen, joka
ei enää elä itselleen, vaan ainoastaan hänelle.
Nyt vasta nousee taistelu Sauluksen sielussa korkeimmilleen.
Se rauha, se onnellisuus, jota hän äsken oli tuntenut, oli paennut;
hänen sielunsa hurjien intohimojen myrskyt kohisivat hänen sydämensä
läpi ja kietoivat jokaisen tunteen, jokaisen ajatuksen vastarintaan.
Sillä hän tiesi, että nyt oli valittava, että nyt oli ratkaiseva hetki.
Mutta hän tunsi myöskin, että hän ei voinut tehdä päätöstä, että hän
auttamattomasti horjui tuosta viimeisestä armottomasta vaatimuksesta.
Jotakin täytyi hänen säilyttää entisyydestä. Suuruus, valta, ulkonainen
onnellisuus ne menköön; mutta se älyisyys, josta hän oli tullut
mainehikkaaksi, se oppi, jonka saavuttamiseksi hän oli uhrannut vuosia
elämästään, näitä hän ei saattanut myöntää turhiksi. Hänen oli
mahdotonta tunnustaa, että yksinkertainen, oppimaton kansan mies
saattaisi yhtä hyvin käsittää ja vastaanottaa Messiasta kuin hän,
Saulus, tuo oppinut tutkija, jolle ei yksikään messiallisten
ennustusten tarkoitus ollut tuntematon.
Ja kuitenkin se oli niin -- ristiinnaulitun Messiaan verinen käsi
osoittaa lakkaamatta kieltäymyksen ja alhaisuuden tietä. Ken tahtoo
noudattaa hänen askeleitansa, täytyy kokonaan kieltää itsensä, sillä
hänen askeleensa ovat: köyhyys, nöyryys, pilkka ja ylenkatse.
Mutta Saulus ei voi kieltää itseään, hän ei voi luopua omasta
osallisuudestaan. Hän tietää, että Jeesus natsarealainen, jonka
rakkauden hän jo on tuntenut ja ymmärtänyt, ei tahdo eikä voi
vastaanottaa muuta kuin kokonaisen uhrin, mutta hän tuntee myös
sanomattomalla tuskalla, että se menee yli hänen voimiensa. Kaikki hän
tahtoo antaa, ei vain tuota viimeistä: omaa oivallisuuttaan. Yhä
syvemmälle vajoo hän epätoivoon; yhä heikommin kaikuu tuo rakkaudesta
rikas ääni, joka ei väsy huutamasta hänelle: "Miksi vainoot minua?" Nyt
on hänen elämänsä sydänyö; yksinäisyyden tuskat kietovat hänet kuin
suuret erämaan varjot. Davidin kanssa huutaa hän toivottomuudessaan:
"Minun ylitseni käyvät vihasi aallot ... sinä olet eroittanut minulta
ystävän ja toverin, minun uskottuni ovat pimeys..." Tästä pimeydestä
kuulee hän lakkaamatta, tunti tunnin -- perästä, ikäänkuin
taukoamattoman mainingin pauhaavan hänen sielunsa sisimmässä...
Ne ovat nuo kaksi taistelevaa valtaa: tuo väistymätön vaatimus ja
itsepintainen oma vanhurskaus, jotka kamppailevat keskenään.
* * * * *
Kolme yötä ja päivää kului tällä tavalla; hänen ruumiinsa oli ikäänkuin
kuollut, mutta sisällään raivosi polttava tuli. Hänen muotonsa oli
kauheasti muuttunut; ei kukaan olisi tuosta laihtuneesta olennosta
voinut tuntea entistä ylpeää, kenopäistä Saulusta. Hänen parrassaan ja
hiuksissaan näkyi siellä täällä hopeisia juovia, ja syvään painuneet,
kireästi suljetut silmäluomet, joiden takana katseen tuli oli sammunut,
tekivät hänen näkönsä jäykäksi ja kuolleeksi, samalla kuin hänen
kasvonsa kuvastivat sisällisten taistelujen mylleröimää sielua.
Kolmannen päivän aamuna olivat hänen voimansa niin lopussa, ettei hän
voinut nousta sijaltaan. Kalmankalpeana, liikkumattomana ja
kokoonpuristetuin huulin virui hän vuotellaan; ainoa liike, minkä hän
teki, ainoa ääni, mikä kuului huoneessa, oli hänen heikko, vaivaloinen
hengityksensä, jota tuontuostakin keskeytti syvä huokaus.
Äkkiä hän säpsähti ja nousi kyynäspäälleen; hänen korvansa, jotka
sokeuden aikana olivat käyneet ylen tarkoiksi, olivat huomaavinaan
etuhuoneesta äänen, jonka paljas kaiku kummallisella tavalla vaikutti
häneen.
Hän kuunteli innokkaasti; tällöin hän kuuli vieraan äänen sanovan:
"veljeni Saulus", ja väristys toivosta kiiti hänen ruumiinsa läpi.
Samassa aukaistiin ovi, ja Zipora astui Sauluksen vuoteen ääreen.
"Eräs ulkona oleva mies tahtoo puhutella sinua, herra", kuiskasi eukko,
"mutta minä sanoin sinun olevan kipeän ja heikon."
"Mikä on miehen nimi?" keskeytti Saulus malttamattomasti ja nousi
kokonaan vuoteeltaan.
"Ananias", sanoi eukko yhä kuiskien, "hän sanoo Herran Jumalan
lähettäneen hänet luoksesi."
"Ananias", kertoi Saulus vielä enemmän liikutettuna, "minä en tunne
ketään sen nimellistä, mutta jos Herra Jumala on hänet lähettänyt, niin
pyydä miestä hänen nimessään tulemaan huoneeseeni!"
"No, Israelin Jumala olkoon kiitetty, että jälleen tahdot tavata
jonkun!" huudahti eukko lyöden käsiään yhteen ja riensi sitte ulos
päästämään vierasta sisälle.
Pari minuuttia kului, pari minuuttia, jotka Sauluksesta tuntuivat yhtä
pitkiltä kuin yhtä monta tuntia. Hän seisoi suorana vuoteensa vieressä
kasvot jännitetyssä odotuksessa käännettyinä oveen päin.
Viimein aukeni ovi, ja Ananias astui sisälle.
Hän oli pieni, heikkorakenteinen, miltei viallinen mies. Kalpeissa,
kurttuisissa kasvoissaan kuvastui selkeämmin kuin kirjaimin ja sanoin
tauvonnut elämäntarina: suuri, loppuun taisteltu suru, jonka katkeruus
oli kääntynyt järkähtämättömäksi rauhaksi, täydeksi iloksi Jumalassa.
Hänen tummanharmaista, loistavista silmistään ja suuren, kivulloisen
suunsa hymyilystä virtasi niin vastustamaton ja läpitunkeva hyvyys,
että tuo sokea mies, jonka tarkistuneet korvat näyttivät sekä kuulevan
että näkevän, tunsi heti Ananiaksen sisään tullessa sen vaikutusta.
Luottamuksen, ilon ja kaipaavan odotuksen tunne hajoitti äkkiä sydänyön
pimeyden hänen sielustaan. Hapuillen astui hän pari askelta eteenpäin
ja ojensi kätensä kysyväisellä liikkeellä tulijaa kohden.
"Veljeni Saulus", sanoi nyt Ananias, samalla kuin hänen omituiseen,
säteilevää hyvyyttä osoittavaan mielenilmeeseensä sekaantui totisuutta
ja voimaa, joka kohotti hänen pientä, mitätöntä ruumistaan. "Herra on
lähettänyt minut, Herra Jeesus, joka ilmaantui sinulle tiellä, kun
matkustit Damaskoon vainoomaan ja hävittämään hänen uskollisiaan!"
Saulus ei voinut vastata; se mielenliikutus, joka valtasi hänet, oli
miltei yhtä masentava kuin se, minkä hän tunsi silloin, kun Jeesus
ilmestyi hänelle ja löi hänet sokeaksi.
"Niin", jatkoi Ananias samalla valtaavalla tavalla, "hän on lähettänyt
minut, palvelijansa, hänen nimessään päästämään sinua hengen kahleista,
antamaan sinulle jälleen vapauden sekä julistamaan hänen rakkauttaan,
joka on täyttävä sinut uskolla ja rauhalla ja antava sinun maistaa
Jumalan sanomatonta iloa Kristuksessa."
Tuli muutaman hetken hiljaisuus. Tuo ihmeellinen uni esiintyi nyt
elävänä Sauluksen hengen silmäin edessä; nyt se täytettiin, hän jo
tunsi tämän miehen, ei se ollut ensi kertaa, kun tuo hyvyyttä uhkuva
katse, jota hän ei voinut nähdä, kohtasi hänen sydäntään ja pehmitti
sen kovan epätoivon.
Sanomaton, toivorikas väristys kiiti hänen olentonsa läpi; hän pani
kätensä ristiin ja kumarsi päätään ikäänkuin odottaen.
"Saulus, veljeni", jatkoi Ananias juhlallisesti, "uskotko, että Jeesus
natsarealainen on Kristus, elävän Jumalan poika, ja luvattu Messias."
Saulus nosti päätään ja antoi ristiinlasketut kätensä vaipua.
"Uskon", vastasi hän kovalla, selkeällä äänellä.
Ja käsittämättä, miten se oli tapahtunut, voimatta milloinkaan
selittää, miten tuo Jumalan salaperäinen työ kävi täytäntöön hänen
sielussaan, tunsi hän varjojen, jotka olivat sumentaneet hänen
sieluaan, väistyvän ja taistelun päättyvän.
"Silloin, veljeni", sanoi Ananias loistavalla katseella, "on
kaikkivaltias Jumala täyttävä sielusi pyhällä hengellään ja lähettävä
sinut vaikuttamaan hänen pyhän työnsä hyväksi."
"Ja tämä työ?..." kuiskasi Saulus.
Ananias nosti siunaten kätensä Saulusta kohden ja jatkoi: