oikeassa, että hänen oppinsa sopii hulluille, noille hengessään
nöyrille -- yhtä hyvin kuin viisaille ja oppineille. Se on niin korkea
ja ääretön kuin taivas ja kuitenkin yksinkertainen kuin lapsen
ensimmäinen lepertävä rukous. Hänen rakkautensa sitoo minut
voimallisimmin kuin mikään maallinen side, mutta juuri tuossa
täydellisessä rakkaudessa, _hänen_ rakkaudessaan, olen minä vapaa.
Sillä voi, veljeni, missä olemme enemmän vapaudettomia? Vihassamme,
omissa tunteissamme ja ajatuksissamme, _itsessämme_ olemme
vapaudettomia. Mutta kun hänen rakkautensa päästää minut tästä
kaikesta, kun vanha ihmiseni kuolee hänen kuolemassaan, ja minä nousen
hänen kanssaan uuteen rakkauselämään, niin enkö silloin ole vapaa
kaikista muinaisista siteistä? Mutta sinä, Saulus, sano minulle totuus,
etkö tällä hetkellä ole kahleitten orja. Eikö vihasi vallitse sinua?
Eikö se ole vahvempi itseäsi, eikö se voita kaikkia tunteitasi ja
ajatuksiasi? Sinä olet oppinut mies, veljeni, ja minä oppimaton nainen,
mutta minä olen nyt vapautettu, ja sinä olet vain orja, vihan orja,
josta et voi vapautua, ennenkuin..."
"Riittää, Mirjam, lopeta", keskeytti Saulus kiivaasti ja nousi ylös,
"minä en tahdo, en saata kuulla enempää. Sanasi ovat kiusaajan
johdattamia nukuttaakseen järkeäni, järkähyttääkseen uskoani ja
tukehuttaakseen toimintakykyäni. Anna minun mennä", jatkoi hän miltei
tuskalloisesti, "väsyneenä ruumiiltani ja raadeltuna sielultani tulin
tänne etsimään lepoa luonasi, mutta nälkäiselle sinä ojensit kiven ja
nääntyvälle et antanut veden tippaakaan janonsa sammuttamiseksi.
Väsyneempänä kuin koskaan lähden luotasi."
Mirjam ei vastannut. Hänen kasvonsa kävivät vielä surullisemmiksi, ja
alaspäin luotujen silmäluomien alle kerääntyi suuria kyyneleitä, jotka
hitaasti vierivät pitkin poskia.
Tällöin tarttui Saulus hänen käsiinsä, veti hänet luokseen ja kuiskasi
perin muuttuneella äänellä:
"Mirjam, ei vielä ole myöhäistä ... vielä voidaan sinut pelastaa
veljesi rakkaudelle ... ehkä kaikki onkin vain unta, hirveää unta ...
sano, rakas sisareni ... ethän _voi_ rakastaa oppia, jota minä,
veljesi, vihaan ja vainoon ... sinä olet katuva... Israelin Jumala on
antava anteeksi... ja kaikki on entisellään..."
Mirjam riuhtasi itsensä äkkiä hänestä irti.
"Ei milloinkaan ... ei milloinkaan ... ei milloinkaan!" huudahti hän
kiihkeästi.
Sauluksen kasvot jäykistyivät jälleen kuvastaen leppymätöntä
katkeruutta.
"Valitse hänet tahi minut!" kuiskasi hän uhkaavasti.
Mirjam ei saattanut vastata; mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä.
Hän painoi vain toista kättään rintaansa vasten ja osoitti toisella
kädellä taivasta kohden.
"No niin, tapahtukoon, niinkuin tahdot!" huudahti Saulus kovuudella,
"eroitkoon tiemme ainaiseksi! Sinä et voi kuulua hänelle ja pysyä
sisarenani. Mutta sinä olet murtanut sydämeni, Mirjam, ja olet
heittänyt uutta virikettä koston lieskalle, joka rinnassani raivoo.
Rukoile Israelin Jumalaa, ettei liian paljon verta vuodatettaisi
Damaskossa!"
Mirjam säpsähti ja tarttui Sauluksen levättiin ikäänkuin pidättääkseen
häntä.
"Ei, Saulus, ei, veljeni", kuiskasi hän vapisten, "sinä et saa
matkustaa Damaskoon ... hillitse itsesi ... jää, jää..."
"En, Abrahamin Jumalan kautta, minä menen Damaskoon, vaikkapa perkele
asettuisi tielleni!" huudahti Saulus leimuavin silmin. "Vainoa, vangita
tahdon kaikki, jotka ovat Jehovaa vastaan, hävittää kaikki tuon pyhän
kiroomat, jotka eroittavat sydämiä, kun pitäisi niitä yhdistää, jotka
kylvävät epäsopua siihen, missä ennen rakkaus vallitsi. Oi, Mirjam,
etkö ymmärrä, onneton, ettei se enää ole ainoastaan uskontoni, kansani
vihollisia, joita aion murhata, vaan nyt tahdon myös kostaa sukuni
häpeän ja hävitetyn onneni!"
Mirjam ei vastannut. Hän pani kätensä ristiin ja nosti kyyneleiset
silmänsä taivasta kohden.
"Oi, Herra Jeesus, elävän Jumalan poika, vapauta hänet vihan
kahleista!" kuiskasi hän rukoillen.
Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he liikkumattomina, sisar palavaa
hartautta osoittaen, veli ristiinlasketuin käsivarsin ja synkkä,
uhkaava ja läpitunkeva katseensa kiinnitettynä häneen. Hiljaisuus
heidän ympärillään näytti värisevän tuon sieluntaistelun viimeisestä
kamppailusta, jonka he olivat taistelleet. Ei kumpikaan tahtonut
heittää viimeistä, heikkoa toivoa, että jotakin tapahtuisi, joka
estäisi tahi toistaiseksi lykkäisi nuo haikeat jäähyväiset.
Mutta minuutti minuutin perästä kului, ja hiljaisuus heidän ympärillään
kävi syvemmäksi ja tyhjemmäksi, ikäänkuin sielunkamppailu olisi
vähitellen tyyntynyt. Ei ollut enää mitään sanottavaa, ei mitään,
paitsi viimeiset jäähyväissanat.
"Hyvästi, Mirjam," sanoi Saulus matalalla äänellä ja kääntyi
lähteäkseen.
"Hyvästi", vastasi sisar hiljaa ja surullisesti, "isäimme Jumala olkoon
kanssasi!"
Saulus kumarsi päätään ja meni hitaasti portaita alas. Kun hän oli
käynyt muutaman askeleen, kääntyi hän, ja hänen katseensa kohtasi vielä
kerran Mirjamin. Tutkimattomain tunteitten hyrsky syöksyi hänen
sielunsa läpi, entisyyden muistot, onnellinen lapsuus, nuoruus
tuttavallisine seurusteluineen ja vienoine sisarrakkauksineen
kuohahtivat hänen ylitsensä, hän mieli hyökätä esille, sulkea sisarensa
syliinsä ja sanoa hänelle, että hän vastoin kaikkea sittenkin rakasti
häntä...
Eikä hän kuitenkaan liikahtanutkaan lähetäkseen Mirjamia; hän tunsi
itsensä ikäänkuin kahlehdituksi, pidätetyksi, ei tällä erää vihasta ja
katkeruudesta, vaan uudesta, kummallisesta havainnosta. _Se_ Mirjam,
joka seisoi tuossa, ei ollut hänen entinen Mirjaminsa, eikä se nuori
nainen, joka oli lahjoittanut hänelle niin paljon sisarellista
harrastusta, ja jota hän oli niin lämpimästi rakastanut takaisin, --
eivät he milloinkaan enää, sen hän käsitti, tulisi toisilleen siksi,
mitä olivat olleet. Jos hän olisi sulkenut hänet syliinsä, Mirjamia ei
hän kumminkaan olisi painanut rintaansa vasten, sillä hänen muinoinen
Mirjaminsa oli kuollut... Jotakin uutta ja outoa oli tullut häneen,
jotakin, joka muistutti häntä siitä vaaleasta haamusta, minkä hän oli
kohdannut tiellä Jerusalemin ulkopuolella. Ja hänen seisoessaan siinä
ja katsellessaan Mirjamia heräsi hänessä harras halu, ei muinaiseen
Mirjamiin, vaan juuri tuohon selittämättömään, outoon, joka eroitti
heidät. Ikäänkuin kaukaisena kuiskauksena kuuli hän vielä kerran
Johanneksen sanat: "Uuden käskyn minä annan teille..."
Hänen sydämensä vapisi mielenliikutuksesta, ja hän ojensi siunaten
molemmat kätensä sisartaan kohti.
"Jääös hyvästi, Mirjam, jääös hyvästi!" kuiskasi hän tukahutetusti.
Sitte hän kääri levätin ympärilleen ja riensi kiireesti portaita alas.
III.
Jeesus natsarealaisen edessä.
Varhaisena aamuhetkenä, ennenkuin aurinko vielä oli ehtinyt imeä yön
viileyttä, lähti Saulus seuralaisineen, johon kuului leviittoja, orjia
ja sotamiehiä, ulos Efraiminportista aloittaakseen Damaskon-matkansa.
Hän oli laskenut, että jos hän kulkisi kahdensadan stadion paikoille
vuorokaudessa, s.t.s. runsaan päivänmatkan, tulisi hän perille noin
kahdeksana päivänä, ja hän kiirehti matkaansa niin paljon kuin
mahdollista, sillä hänen sietämätön levottomuutensa kasvoi hetki
hetkeltä.
Viljava kaste kylpi vielä maata, pensaita ja puita. Tähtikirkas yö oli
ollut tyyni ja kylmähkö; luonto oli ikäänkuin uudestisyntynyt tuosta
virkistävästä viileydestä. Viikunapuiden tuuheilla lehvillä kimalteli
kastepisaroita, vieläpä öljypuidenkin pienet, tummanharmaat lehdet
näyttivät elpyneiltä. Alhaalla laaksoteillä leijaili vielä keveää
sumua, joka vähitellen hajosi ja haihtui päivänpaahteessa. Mitä enemmän
aurinko nousi, sitä enemmän ilma puhdistui ja sai vihdoin ihmeellisen,
harhauttavan kirkkauden, jossa etäisyys katosi, niin että kaukana
olevat esineet näyttivät olevan hyvin lähellä.
Tuo pieni matkue käytti nuoria, voimakkaita hevosia ja muuleja, joten
matka joutui niin nopeasti, kuin Saulus oli arvioinnut. Mitspan ja
Raman ohitse ratsastivat he ripeää, tasaista juoksua tuolla miltei
suoralla tiellä ja olivat jo auringon korkeimmillaan ollessa ehtineet
Beteliin. Sen läheisessä metsässä pystyttivät he telttansa, ruokkivat
juhtansa ja lepäsivät tukalimman puolipäivähelteen. Sitte jatkettiin
matkaa samalla vauhdilla. Päivä laski länteen, ilma viileni, hämärä
etäännytti esineet silmistä, pimeys levisi nopeasti alaslasketun hunnun
tavoin, ja tähdet alkoivat pilkistää yhä kirkkaammin. Mutta
keskeytymättä kuului illan tyyneessä ja yön hiljaisuudessa kavionkapse
maantiellä, joka melkein suoraan pohjoiseen päin johti Ebalin ja
Garitsimin väliseen laaksoon.
Pari kertaa olivat matkustajat leiriytyneet lyhyihin levähdyksiin,
mutta kun he seuraavana päivänä väsyneinä kuumuudesta ja pölystä
saapuivat Sikemin kaupunkiin, Garitsimin juurelle, pidettiin siellä
pitempi seisahdus, niin että väki ja eläimet saivat tarpeeksi levähtää.
Saulus ei itse voinut nauttia hetkenkään lepoa. Toisten nukkuessa
vaelsi hän laakson suulle, Jakobin lähteelle, ja koetti siellä
hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, edessään korkeat vuoret ja
ympärillään nuo vanhat tammet, joiden alle Abraham rakensi alttarin
Herralle, kutsua esille noita muinaisuuden suuria muistoja, jotka
kaikkialla kuiskailivat hänelle. Mutta hänen mielensä oli kipeä, hänen
sydämensä väsynyt, jäykällä katseella tuijotti hän lähteeseen, josta
samarialaisten naisten oli tapana tulla vettä noutamaan; hän ei
tuntenut muuta kuin polttavan levottomuuden täyttämään työtään...
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa lisääntyvällä vauhdilla, kunnes he
kuulivat Jaludin puron kohinan Jisreelin lakeudella, joka ilmoitti
heille, että he lähestyivät Skytopoliin kaupunkia.
Täällä vilkkaassa, kansakkaassa kaupungissa, komeine, pylväskäytävillä
koristettuine temppelineen ja ihanine näköaloineen yli Jordanin
laakson, levähti Saulus seuralaisineen uudelleen, aterioidakseen,
vaihtaakseen hevosia ja varustuakseen ruokavaroilla seuraavaksi
päiväksi.
Täyden kuun valaisemina, joka suurena ja keltaisena nousi ilmanrannasta
ja kirkkaalla valollaan heitti tielle pitkiä teräväpiirteisiä varjoja
eteenpäin rientävästä karavaanista, lähtivät matkustajat uudelleen
matkalle.
Tällöin tulivat levähdysajat yhä lyhemmiksi ja harvemmiksi. Kun Saulus
oli itse välinpitämätön levosta, ei hän tuntenut mitään sääliä
seuralaisiaan kohtaan, vaan ukitti heitä lakkaamatta huolehtien, ettei
minuutinkaan viipymisellä loitontaisi sitä tarkoituksen perille
pääsemistä, jota hän niin kuumeentapaisesti ikävöi, koska hän toivoi
sen olevan takanansa.
Varhain aamulla, kun ilmalla oli vielä jäljellä se puhtaus, minkä
puolipäivänhelle karkoitti, kuljettiin Jordanin yli eräästä
kaalamopaikasta vähän etelään päin sen lisäjokea Jarmukia. Koko luonto
uinui rauhassa rantamilla; sen tiheistä metsistä ja varvikoista, joiden
monet puulajit, hopeapoppelit, halavat, tamariskit, y.m. muodostivat
ikäänkuin vihannan ja läikkyvän väriasteikon, kuului silloin tällöin
metsäkyyhkyn tahi peltopyyn yksitoikkoinen ääni, muuten oli tuon
ruskean veden juoksu virranuomassa ainoa ääni, joka häiritsi aamun
hiljaisuutta.
Tie kääntyi nyt koilliseen Jarmukin ylitse, kulki läpi rehevien
metsien, jossa kasvoi korkeita, hoikkia palmupuita, pähkinäpuita,
sykomoreja ja hedelmien painosta nääntyviä viiniköynnöksiä, ohi
hedelmällisten vainioitten, joissa leikkuumiehen sirppi nykyään oli
käynyt. Pari kertaa, kun tie yleni, kimalteli Genetsaretin sininen
pinta näköpiirin rajalla, kunnes tie teki äkkinäisen mutkan itään päin,
kulkien Gaulantiin ja Aurantiin kautta, ja sitte kiepsahti kaakkoiseen
rajaa kohden. Toisinaan levähti Saulus seuroineen niiden vanhojen,
mahtavain tammien alla, jotka täällä levittivät lehteviä latvojaan
ikäänkuin varjoisat lehdot, ja saapui viimein seitsemäntenä päivänä
Jerusalemista lähtemisestä Syrian rajalle.
Matkan päämaali lähestyi yhä enemmän; kun ratsastajat Syrian auringon
hehkuvain säteitten polttamina olivat kulkeneet erään ruskean ja kuivan
erämaan läpi, tulivat he Farfarin virralle, joka, saaden vetensä
Hermonin lumesta, lukemattomin haaroin virtasi aavikolle ja muutti sen
Damaskon ympärillä keitaaksi, jota arabialaiset nimittivät "maalliseksi
paratiisiksi".
Viehättävä näköala avautui täällä matkustajain silmäin eteen. Reheviä,
tuoksuvain kukkain ja ihanien hedelmien täyttämiä puutarhoja levisi
laajalle ympäristöön, ja keskellä tätä jättiläis-kukkavihkoa pilkoitti
Abanus-virran kostuttama Damasko valkeine, päivänpaisteessa kimaltevine
kattoineen. Lännessä ja luoteessa näkyi kuulakassa puolipäivänvalossa
Antilibanonin vuorisarjanne ja Hermonin ikuisella lumella peitetyt
huiput, ja kauvas näköpiirin rajalle levisi hiljaisena ja elottomana
ääretön erämaa, ikäänkuin suuri, salaperäinen uni ijankaikkisuudesta...
Sillä aikaa kun matkustajat seisahtuivat tähän muutamaksi hetkeksi, ja
Saulus synkkänä ja välinpitämättömänä katseli maisemaa, astui Joel
esille ja kuiskasi malttavalla kiivaudella:
"Herra, anna meidän hetkisen levähtää tuolla puiden varjossa. Väki on
uuvuksissa kiivaasta ratsastuksesta ja polttavasta kuumuudesta. Ja jos
en erehdy", lisäsi hän ja osoitti itään päin, "niin on rajuilma
tulossa. Kuumuus on tukehuttavaa, ilma alkaa suhista, ja näetkö pilveä
tuolla kaukana! Etsikäämme suojaa, herra!"
Sauluksen silmät seurasivat sekunnin Joelin osoittamaa suuntaa;
näköpiiri näytti todellakin kääriytyvän äkkiä nousevaan pimeyteen.
Mutta hän kääntyi kohta ympäri; hänen kasvoilleen levisi melkein tuskan
ilme, hänen synkästi kokoonvedetyt silmänsä mustenivat, ja hän huusi
käskevällä äänellä:
"Ei, päinvastoin, meidän täytyy eteenpäin niin pian kuin mahdollista.
En voi silmänräpäystäkään viipyä, minun täytyy olla Damaskossa jonkun
tunnin päästä. Eteenpäin siis Herran Sebaotin nimeen!"
Joel katseli herraansa hämmästyneenä, niin suhdattomana ja kiivaana ei
hän ollut koskaan häntä nähnyt. "Onkohan jokin saastainen henki mennyt
häneen", ajatteli palvelija-raukka, kun hän hikisenä ja huohottaen
ponnisti voimiaan seuratakseen kiireesti ratsastavaa herraansa.
Pian kuitenkin nähtiin, että Joel oli oikein aavistanut. Yhä kovemmaksi
kiihtyvä tuuli tuli äkkiä suhisten idästä, helle tuli yhä
sietämättömämmäksi, ilma oli niin kuiva, että huulet tahmistuivat
yhteen ja kieli poltti kitalakea, hieno hieta, jota tuuli oli tuonut
mukanaan aavikoilta, lenteli pilvinä ratsastajain ympärillä ja pimitti
ilman, ja tämän hämärän läpi näkyi aurinko vaaleankeltaisena levynä
sekä heitti kamalan turmaaennustavan valon tuohon äsken niin
hymyilevään maisemaan.
"Sirokko!" huudahti Joel, "astukaamme alas!"
Hän vieritti itsensä alas muuliltaan, ja leviitat sekä sotamiehet
seurasivat hänen esimerkkiään.
Saulus ei kuitenkaan pannut huomiota seuralaisiinsa. Tuo sokaiseva pöly
kääriytyi yhä tiheämmästi hänen ympärilleen, mutta hänen katseensa
tuijotti vielä itsepäisesti eteensä, ja hänen kasvoilleen oli levinnyt
hurja, ajattelematon uhka.
"Meidän täytyy eteenpäin", mutisi hän matalalla, kummallisella äänellä,
ikäänkuin hän puhuisi unissa, "tähän on vaarallista pysähtyä ...
perkele virittää paulojaan minulle..."
Hän kovisti hevostaan, mutta eläin ei tahtonut totella, se kavahti tuon
tuostakin pystyyn tahi kääntyi sivulle.
Sauluksen kasvot olivat käyneet vaaleiksi kuin Hermonin huippujen lumi;
hänen päänsä oli eteenpäin painunut, hartiat nostettuina, ja palavat
silmänsä tuijottivat tomupilviin, ikäänkuin hän taistelisi näkymättömän
vihollisen kanssa, joka tahtoi sulkea häneltä tien.
"Ratsastanko profeetta Bileamin aasilla", kuiskasi hän huokuen, ja
tuskanhiki levisi suurina pisaroina hänen otsalleen. "Seisooko Herran
enkeli edessäsi, muuten jatkakaamme Jehovan nimessä matkaamme!"
Hän kehoitti jälleen eläintä, mutta hevonen vavahteli ja karahti taas
pystyyn...
Tällöin -- hajosi äkkiä tomupilvi, ja valo, hohtavampi kuin Syrian
värisevä vaaleansininen keskipäivän-ilma, ja jota seurasi kummallinen
jylinä, loisti matkustajain ympärillä ja verhosi koko tienoon, vuoret,
metsät, erämaan, valomereen. Tämän ihmeellisen kirkkauden tapaamana
hellitti Saulus ohjakset ja syöksyi hevoselta, joka hurjalla
kauhistuksella pakeni erämaahan.
Ja samana hetkenä, kun tuo valo sokaisevasti löi hänen silmiinsä ja
heitti hänet maahan, kuuli hän tuossa ihmeellisessä kuminassa äänen --
josko se puhui hänessä tahi hänen ulkopuolellaan, sanoilla hänen
korviinsa tahi hengen äänellä hänen sydämessään, josko hän "oli
ruumiissa tahi ei", sitä hän ei tietänyt eikä voinut senjälkeen
milloinkaan selittää, mutta selkeinä, lahjomattomina, runnellen häntä
sielun syvyyteen, jonne ne tunkivat kuin kaksiteräinen miekka,
kaikuivat sanat:
"_Saul, Saul, miksi vainoot minua? Työläs on sinun potkia tutkainta
vastaan_."
Saulus ei kyennyt nostamaan päätään. Tuo taivaallinen valo ympäröi
häntä kuin kuluttava tuli, jonka liekit painoivat hänet maahan, ja nuo
juhlalliset sanat kukistivat hänet.
"Kuka sinä olet, Herra?" kuiskasi hän viimein.
Tällöin vastasi sama ääni:
"Minä olen Jeesus natsarealainen, jota sinä vainoot_."
Saulus oli yhä liikkumatta paikallaan, otsa maahan painettuna. Hänen
takanaan olivat leviitat ja sotamiehet kauhun valtaamina myös
heittäyneet maahan, mutta kun kaikki jälleen oli hiljaista, nousi yksi
toisensa perästä ylös, ja katsoivat hämmästyneinä ympärilleen
epävarmoina, josko he olivat uneksineet tahi ei. Äkillinen rajuilma oli
kokonaan kadonnut; taivas oli yhtä pilvetön kuin äsken, ei
tuulahduskaan tuntunut, ja ainoa valo, minkä he näkivät, oli auringon
säteet, jotka polttivat erämaan keltaisella hiekkamerellä...
Mutta Saulus ei noussut; hänen ruumiinsa oli hervahtanut ja hänen
järkensä pimitetty. Aika oli hänestä merkityksetön; hän ei tietänyt,
oliko kulunut muutamia sekunteja tahi muutamia tunteja siitä, kun hänet
heitettiin maahan. Hänestä tuntui, kuin maailma olisi pirstaleiksi
lyöty, hänen entinen elämänsä loppunut, kaikki muistot sammuneet,
kaikki siteet katkeneet. Hänen ympärillään oli sysimusta pimeys, hänen
sisässään täydellinen tyhjyys, jossa värähteli kaiku noista
juhlallisista sanoista: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?"
Hämmästyneinä katsoivat leviitat toisiaan peljäten, että Sauluksen
olisi salama tappanut. Mutta kun he lähestyivät ja huolestuneina
puhuttelivat häntä, huomasivat he, että hän teki liikkeen, ikäänkuin
hän tahtoisi ojentaa toista kättänsä, ja Joelin avulla onnistui heidän
saada hänet viimeinkin ylös.
Mutta oliko tuo murtunut, vapiseva mies, suljettuine, palaneine
silmineen ja tuskanhikisine otsineen, sama mahtava herra, korkean
neuvoston lähettiläs, joka äsken oli käskenyt heitä ratsastamaan
eteenpäin.
Vapisten päästivät he Sauluksen; tässä seisoi mies, jota oli kohdannut
Jehovan kauhea kosto.
Kuitenkin tuli Saulus jälleen tuntoihinsa huomaten, missä hän oli ja
mitä oli tapahtunut.
"Miksi on täällä näin pimeä?" mutisi hän ja ojensi molemmat kätensä,
"eikö ollut puolipäivän aika, ja eikö Damasko ollut varsin lähellä?"
Tällöin alkoi Joel kovasti huutaa, valittaa ja repiä tukkaansa.
"Ah, voi meitä, voi meitä, Herra Sebaot on hirmuinen Jumala! Onhan
selkeä keskipäivä, ja tuolta vilahtelevat Damaskon valkeat katot. Voi
meitä, voi meitä, mikä onnettomuus!"
Silloin ymmärsi Saulus, että Jumalan rangaistus oli häntä kohdannut ei
ainoastaan henkisesti, vaan myös ruumiillisesti siten, että hänet oli
tehty sokeaksi. Mutta samassa heräsi hänessä jotakin muinoisesta
toimintakyvystään; hän antoi ojennetut kätensä laskeutua sivuille,
kääntyi Joelin äänen mukaan seuralaisiinsa ja sanoi varmalla äänellä:
"Te kaikki, jotka ylimmäinen pappi Teofilus on antanut minulle
kiinniottaakseni ja vangitakseni natsarealaisen opetuslapset
Damaskossa, palatkaa heti kotiin Jerusalemiin ja sanokaa Teofilukselle,
että luovun toimestani. Kertokaa hänelle, mitä on tapahtunut, sanokaa
hänelle, että minä olen mennyt mies, jota Herra Sebaot on lyönyt.
Menkää sitte sisareni Mirjamin luokse ja sanokaa, että hän rukoilee
puolestani sekä että hän, niin pian kuin voin, on saava kuulla minusta;
mutta älköön siihen asti kukaan etsikö tahi häiritkö minua. Minä menen
Damaskoon ollakseni yksinäni Herran kanssa; Joel ja Simon vievät minut
sinne. Ja nyt, Israelin Jumala olkoon kanssanne, hyvästi!" Senjälkeen
nosti hän kätensä ja lisäsi äkillisen profeetallisen hengen
vaikuttamana: "Saulus tarsolaista, isäin sääntöjen ja Moseksen lain
kiivastelijaa ette enää tapaa milloinkaan!"
Tämän sanottuaan ojensi hän hapuillen kätensä kohti Joelia, joka yhä
korkeaäänisesti valittaen tarttui siihen ja talutti Sauluksen erään
muulin luo, jolle hän leviitta Simonin avulla asetti herransa ja vei
hänet Damaskoon. Sauluksen muut seuralaiset leiriytyivät erääseen
taatelilehtoon, virvoittivat itseään hedelmillä ja raittiilla vedellä,
vaihtoivat ajatuksia siitä kummallisesta tapauksesta, mikä oli
sattunut, ja lähtivät sitte paluumatkalle Jerusalemiin.
Hitaasti lähestyivät nuo kolme miestä Damaskon portteja. Ei sanaakaan
vaihdettu matkalla; Saulus istui pää kumarassa, hiljaa ja liikkumatta,
Joel talutti herransa muulia, ja Simon ratsasti jäljessä. Ainoastaan
Joelin huudahdukset: "voi meitä", "auta Herra Sebaot", katkaisivat
toisinaan hiljaisuuden.
Tultuaan Damaskon ulkopuolelle autatti Saulus itseään alas muulilta,
käski Simonin ottamaan huostaansa molemmat eläimet, hankkimaan niille
rehua sekä katosta ja meni sitte palvelijansa taluttamana jalan
kaupunkiin.
"Mihin minä vien sinut, herra?" kysyi Joel murheellisesti, kun he
olivat tulleet kaupunginportin sisäpuolelle.
"Vie minut Judaksen taloon sille kadulle, jota nimitetään 'suoraksi'",
vastasi Saulus, "minä tulin tänne vainotakseni sitä kansaa, jota hän
suosii ja suojelee, mutta tiedän hänen unhoittavan entisen
vihollisuutemme ja ottavan minut vastaan semmoisena kuin nyt olen,
sokeana ja murrettuna."
Vaitonaisina kävelivät he eteenpäin, jättivät nuo enemmän rappeutuneet
kaupunginosat ja johtivat askeleensa leveämmille kaduille, ohi komeain
rakennusten ja pakanallisten temppelien, joilla Damasko oli kaunistettu
kreikkalais- ja roomalais-vallan aikana. Viimein tulivat he pitkällisen
vaelluksen perästä sille kadulle, jota Saulus oli nimittänyt suoraksi.
Tämä useita tuhansia jalkoja pitkä ja sataa jalkaa leveä katu kulki
ikäänkuin eloa ja voimaa pulppuava valtimo suoraan läpi kaupungin.
Neljä riviä upeita korinttilaisia pylväitä jakoi kadun kolmeen
käytävään: keskimmäinen oli jalkamiehille, sivuilla olevat
ratsastajille tahi ajajille, toinen länteen toinen itään päin
aikoville.
Tämä katu tarjosi koko päivän mitä kirjavimman näytelmän. Ylhäiset
roomalaiset kohtasivat täällä päivänhelteen viiletessä ja kävelivät
hetken pylväsrivien keskellä puhellen niistä merkittävistä tapauksista,
jotka vapisuttivat länsimaita; hunnutettuja naisia kantoivat orjat
tuoleissa, taikka he ratsastivat hiljaa aaseilla tahi hevosilla;
vaaleapukuisia, ketteräjalkaisia arabialaisia; totisia juutalaisia
pitkine partoineen ja arveluttavine kasvonpiirteineen vilisi sikin
sokin, samalla kun kauppiaat tarjosivat huutaen tavaroitaan. Täällä ei
ollut koskaan tyhjää tahi hiljaista; nuo molemmat vastavirtaa, kirjavia
eri kansallisuutten vaihtelevista kasvonväreistä ja puvuista,
aaltoilivat lakkaamatta toistensa ohitse.
Mutta noille kahdelle matkaajalle, jotka vaivaloisesti pujottelivat
eteenpäin kansan vilinässä, oli tämä itämainen ylellinen vilkkaus
kuollutta ja arvotonta. Saulus ei havainnut siitä muuta kuin kohinan,
joka kiusasi hänen vaivaantuneita hermojaan, ja ohikulkijain
tuuppaukset, kun hän ei sokeutensa tähden voinut tarpeeksi pian
väistyä; Joel taas oli niin levoton ja liikutettu, ettei hän voinut
ajatella muuta, kuin miten varovaisimmin voisi johtaa herraansa
tungoksessa.
Sillä välin he olivat tulleet Judaksen talolle. Saulus istui tien
partaalle, ja Joel meni koputtamaan ovelle. Jonkun sekunnin kuluttua
aukasi oven vanha, ryppyinen ja ruskottanut vaimo, joka loi
ystävälliset silmänsä kysyväisesti Joeliin.
"Rauha sinulle", sanoi tämä laskien oikean kätensä rintaansa vasten,
"Judas, herrasi, elää ja voi hyvin?"