laajalle kaikkein kansain seassa, pakanoille ja israelilaisille,
kuninkaille ja ruhtinaille, orjille ja halveksituille! Paljon sinä,
olet kärsivä hänen nimensä tähden, sinua lyödään ja pilkataan
uskostasi, vaikeisiin kiusauksiin, ruumiin ja sielun hätään olet sinä
tuleva. Saulus, veljeni, ei turhamaisiin unelmiin, ei itsekkäisiin
tarkoituksiin Herra Jumala ole tehnyt sinun henkeäsi palavaksi, antanut
sinulle oppia ja viisautta, varustanut sinua parhaimmilla lahjoillaan!
Kaikki -- kaikki täytyy sinun uhrata hänen asialleen, hänen nimensä
ylistämiseksi -- ja hän, suuri, voimallinen, oikeamielinen ja
rakkaudesta rikas, hän on näyttävä sinulle, että hän on viimeiseen
ropoon saakka velkova sen jalon leiviskän, jonka hän on sinulle
uskonut!"
Sauluksen turmeltuneille, äsken niin hervottomille kasvoille levisi
Ananiaksen sanojen johdosta innostuksen loisto. Unohtaen sokeutensa,
unohtaen Ananiaksen läsnäolon ja huoneen, jossa hän oli, unohtaen
kaikki, ja ainoastaan sen palavan innon valtaamana, joka oli hänessä
herännyt, otti hän askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän tahtoisi heti
rientää siihen uuteen elämään, joka kutsui häntä.
Mutta Ananiaksen käsi, joka esti häntä sattumasta seinään, taltutti
hänen kiihkonsa ja saatti hänet jälleen muistamaan onnetonta tilaansa.
"Ananias, veljeni", kuiskasi hän, ja toivottomuuden tunne sammutti
tulen hänen kasvoistaan, "minä olen sokea, onneton, saamaton mies! En
voi kulkea yksin, toisten täytyy taluttaa minua! Kuinka olen toimiva
hänen asiaansa, miten voin näyttää muille tietä, kun en itse näe sitä?
Kuinka olen tuleva hänen valituksi aseekseen, minä kurja, hänen
oikeamielisen vihansa rankaisema syntinen?"
Tällöin kosketti Ananias sormensa päällä hänen otsaansa.
"Sinä olet saava näkösi, veljeni, ainoastaan näiksi päiviksi, jolloin
hän on etsinyt ja löytänyt sinut, on hän pimittänyt näkösi. Kun
intohimot kamppailevat sielussamme tuota taistelua, jossa seisomme
kasvoista kasvoihin Herran kanssa, ja hän huutaa tuon hirmuisen sanan:
'valitse!' silloin tulee henkinen elämä niin valtavaksi, että
ruumiilliset silmämme huikaistuvat ja ulkopuolinen elämä ympärillämme
pimenee. Jumala sammuttaa häikäisevän päivänvalon sentähden, että me
täydellisesti ja selvästi näkisimme, miten hengelliset totuudet
välkähtävät esille, niinkuin taivaan tähdet valaisevat yön pimeydessä.
Hiljaisuudessa, yksinäisyydessä, pimeydessä löydämme Jumalan.
Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa kuulemme hänen äänensä -- pimeydessä
loistaa hänen rakkautensa valo. Mutta kun tuo pyhä tuli on kerran
sytyttänyt sydämemme, kun hänen äänensä on peruuttamattomasti
sekoittunut valtimoittemme sykintään ja aatoksiemme arveluihin --
tällöin katkaisee hän äänettömyyden, tällöin hän hälventää pimeyden ja
lähettää meidät toisille julistamaan, mitä olemme nähneet ja kuulleet
noina kauheina kamppailun hetkinä. Veljeni Saulus. Jesuksen nimessä,
hänen, jota vainosit ja kielsit, mutta jonka rakkaus on tuleva sinulle
ikäänkuin kuluttavaksi tuleksi -- Israelin Jumalan nimessä, hänen, joka
tahtoo voimalliset saaliikseen -- käsken sinua aukaisemaan silmäsi ja
tulemaan näkeväksi!"
Hän kosketti jälleen sormensa päällä Sauluksen otsaa ja silmiä. Nuo
palaneet silmäluomet, joista rupi lähti ikäänkuin suomukset, aukenivat
raskaasti ja harvaan, ja kirkkaan päivänvalon häikäisemänä sekä
tuperruttamana horjahti Saulus seinää vasten.
Oli keskipäivä, mutta sitä ei painostanut tuo ukkosilman helle, joka
oli ympäröinyt Saulusta matkallaan Damaskoon. Taivas oli korkea ja
sees, kirkas päivänpaiste valaisi kaikki esineet, ja puutarhassa sekä
kaupungissa vallitsi vilkas, eloisa elämä.
Samallainen, mutta vielä voimakkaampi innostus valtasi uudelleen
Sauluksen. Hän laski kätensä ristiin, ja hänen silmänsä katsoivat
ikävöiden siihen maailmaan, jonka hän luuli ainaiseksi jättäneensä,
mutta jolle hän sen sijaan sai nyt saattaa tiedon noista Jumalan
salaisuuksista, jotka olivat hänelle ilmoitetut.
Sen jälkeen menivät hän ja Ananias puutarhaan, ja Zipora antoi hänelle
ruokaa ja juomaa, joilla hän vahvisti ruumistaan sillä aikaa, kun hän
keskusteli opettavaisesti ja sielua ylentäväisesti Ananiaksen kanssa.
Ja kun tämä illalla erosi hänestä, ei ollut enää Saulus tarsolaista,
tuota ylpeää fariseusta, isäin sääntöjen kiivastelijaa ja Herran
Jeesuksen vainoojaa. Mutta puutarhassa Judaksen talon edustalla istui
koko tähtikirkkaan yön nöyrä opetuslapsi vaipuneena hartaisiin
rukouksiin ja palavalla, pyhähällä ikävällä vuottaen tuota uutta
elämää, tuota hetkeä, jolloin kokonaan, hengellään, sielullaan ja
ruumillaan, saisi antautua siihen työhön, johon Herra Jeesus itse oli
valinnut ja pyhittänyt hänet.