toimen käyvän yhä raskaammaksi, että hän epäili, oliko hänellä todella
voimia sitä menestyksellä täyttämään. Hänen voimallisen ja kyvykkään
luonteensa perustuksena oli syvä tunteellisuus, joka oli tuottanut
hänelle sanomattomia kärsimyksiä näinä vainon ja verenvuodatuksen
aikoina. Monasti olivat hänen voimansa horjuneet noissa kuulusteluissa,
noissa kivittämisissä ja raipparangaistuksissa, monasti oli hän
kuiskaissut itsekseen: "ei, ei nyt enempää, älä, Israelin Jumala, enää
vaadi toisia uhreja palvelijaltasi!" Mutta silloin hän oli tuntenut
Herran Sebaotin käskyn ikäänkuin kalvaavana tulena, jossa hänen heikko
sydämensä karastui uuteen voimaan...
Nyt vaivasi häntä taas tuollainen arkuuden puuska. Luonnon tyyni rauha
herätti eloon kaikki hänen hellemmät tunteensa; hän ei voinut, vaikka
toivoi, kiihoittaa itseään vihaan ja katkeruuteen. Tuntui ikäänkuin
illan vieno tyyneys olisi tuonut hänelle tervehdyksen rauhasta ja
rakkaudesta, tervehdyksen, jota hän ei ymmärtänyt, vaan tunsi
heräävällä aavistuksella...
Äkkiä nousi hänessä kesken levottomia mietteitään aivan uusi,
tuntematon ajatus...
"Jos heillä on oikein ja sinulla väärin? Jos heidän halveksitussa
opissaan on kätkettynä jokin kallis salaisuus, jota et ole edes
viitsinyt tutkia, ja joka salaperäisellä tavalla on yhteydessä tuon
suuren lupauksen kanssa eikä kumoa sitä..."
Salaman tavoin valaisi tämä ajatus hetkeksi suuren, laajan näköalan
hänelle. Hän tunsi ahtautta, rajoitettua ja tukahuttavaa siinä opissa,
jonka puolesta hän oli kamppaillut niin katkeria taisteluja. Hänen
henkensä tuntui kasvavan ja lyövän siivillään noita taiteellisesti
liitettyjä ristikkoja, joita oppi, ylpeys ja isiltä perityt mielipiteet
olivat pystyttäneet hänen ympärilleen.
Mutta hän ei voinut suvaita tuota uutta valoa. Hämmästyneenä ja
lumoutuneena ummisti hän silmänsä, heittäytyäkseen jälleen
suonenvedon-tapaisella innolla entiseen ajatukseensa.
Hän ei tietänyt, miten kauvas hän oli kulkenut tietä pitkin.
Jerusalemin kunnaat ja vuoret hehkuivat ilta-auringon loistossa,
lämmin, punainen valo levisi koko paikkakunnan yli, maiseman kaarevat
viivat esiintyivät terävinä vienon lempeässä valossa, varjot yhä
pitenivät, ja suloinen viileys levisi äkkiä pimenevässä ilmassa.
Saulus seisahtui hetkeksi, nosti päätään ja katsoi ympärilleen.
Tällöin hän havaitsi miehen, joka hitaasti kävi häntä vastaan toisella
puolella tietä. Se oli hoikka, vähän kumara haamu; haaveksivissa,
lempeissä silmissään, jotka aatoksissaan tuijottivat eteenpäin, oli
ikäänkuin unihunnun ilme, ja hänen haulillaan lepäsi samalla kertaa
sekä alakuloinen että valoisa hymy. Hän ei näyttänyt huomaavan
Saulusta, vaan kulki edelleen ajatuksiin vaipuneena; pari kertaa
aukenivat hänen huulensa kuiskatakseen muutamia äänettömiä sanoja.
Saulus tunsi heti hänet; se oli Johannes, yksi niistä opetuslapsista,
joita neuvosto useita kertoja oli pannut vankeuteen rangaistukseksi
heidän tottelemattomuudestaan.
Kiireisin askelin ja rypistetyin otsin meni Saulus tien poikki
Johanneksen luo ja huudahti kohottaen kättään:
"Miten uskallat näyttäytyä Jerusalemissa, kun tiedät, mihin kaikki
Jehovan kiroomat natsarealaisen opetuslapset ovat tuomitut? Etkö tiedä,
että minulla on valta, ja että sinä olet kurja tomuhiukkanen, jonka
minä voin sekä tahdon musertaa?"
Johannes hymyili niin suurella katkeruudella, kuin hänen lempeät
kasvonsa ja silmänsä myönsivät.
"Ei sinulla olisi mitään valtaa minua vastaan, jos ei sitä olisi
annettu sinulle ylhäältä", kuiskasi hän hitaasti ja haaveksien, kuten
silloin, kun kerrotaan toisen sanoja.
Sauluksen silmät leimusivat, ja hän teki nostetulla kädellään uhkaavan
liikkeen, ikäänkuin hän olisi mielinyt lyödä Johannesta.
"Israelin Jumalan kautta, minulle on _annettu_ se voima! Niin
totisesti kuin hän elää, tulet sinäkin tuomittavaksi pilkkaajana ja
kansanvillitsijänä!"
"Niin", vastasi Johannes rauhallisesti, "totta puhut, sinulla on valta
minun ruumiiseeni, siihen tomumajaan, jossa asun. Mutta", jatkoi hän ja
kohotti katseensa avaruuteen, "minun henkeni on vapaa, sille et sinä
mitään voi. Sillä _hän_ on tehnyt meidät vapaiksi ... kahleissa
nääntyneinä, joka taholta ahdistettuina ... vapaita olemme kuitenkin
yhdellä sanalla ... yhdellä ainoalla ... yhdellä käskyllä ... yhdellä
ainoalla...
"Ja tuo sana ... tuo käsky?" kuiskasi Saulus antaen kohotetun kätensä
vaipua.
Tuo innostuksen ilme sammui Johanneksen kasvoilta, ja hänen silmissään
loisti sama haaveksiva katse kuin äsken.
"Rakkaus", vastasi hän matalalla, uneksivalla äänellä, ikäänkuin
katsoisi hän kaukaista näkyä, "uuden käskyn minä annan teille, että te
rakastatte toinen toistanne ... niin opetti hän meitä..."
Saulus ei voinut vastata. Hänen silmänsä seurasivat Johanneksen
haaveksivaa silmäystä; hänestä tuntui ihme tapahtuvan tällä hetkellä!
Eikö se ollut Johannes, joka puhui, eikö hän seisonut hänen edessään?
Eikä se ollut kuitenkaan ainoastaan hän. Joku tahi jotakin leijaili
hänen ympärillään tahi vieressään ... jokin, joka haamoitti hänen
uneksivista silmistään, joka ympäröi koko hänen olentoaan, ikäänkuin
jäljelle jäänyt varjo tahi sammuvan äänen kaiku, ja joka aina, kun hän
puhui tuolla yksitoikkoisella, kuiskaavalla äänellä, äkkiä loihti esiin
ikäänkuin kirkkaan hohteen hänen ympärilleen.
"Sinä näit hänet ... sinä tunsit hänet?" kuiskasi viimein Saulus miltei
arasti.
"Minä olin se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti", vastasi Johannes
harvaan, "minä lepäsin hänen rinnallaan iltaa ennen hänen kuolemaansa
ja vastaanotin hänen viimeiset rakkaudensanansa... Mutta sinäkin,
veljeni, olet kerran maistava hänen rakkautensa suloisuutta..."
"Minäkö!" huudahti Saulus väkivallalla riistäen itsensä tuosta
suloisesta lumouksesta, joka oli hänet kietomaisillaan. "Etkö siis
tiedä, kuka minä olen, etkö tiedä, että olen Saulus, fariseus,
juutalaisuuden puolustaja, natsarealaisen vainooja, ijäti koko lahkonne
verivihollinen..."
Johannes hymyili -- syvää, hiljaista hymyilyä.
"Sinä vihaat, sinä vainoot häntä, Saulus, sinä tahdot juurinensa
hävittää hänen oppinsa, ja kuitenkin sinä jo rakastat häntä, rakastat
häntä siinä kaipuussa, jota et voi kuolettaa..."
Saulus säpsähti, ikäänkuin Johannes olisi lyönyt häntä kasvoihin.
Epäselvä närkästyksen huuto tunkeutui hänen huuliltaan, hän astui
askeleen Johannesta kohti ja kohotti kättään ikäänkuin vangitakseen
hänet, mutta samalla hetkellä laskeusi hänen kätensä alas, ja hänen
katseensa vaipui maahan, ikäänkuin hän ei olisi voinut katsoa noihin
lempeästi tutkiviin, lemmekkäisiin silmiin.
"Hyvästi, veljeni", sanoi Johannes ja ojensi siunaten kättään Saulusta
kohti, "Jumalan rauha ja rakkaus olkoot kanssasi!"
Sitte hän kääntyi ympäri sekä jatkoi matkaansa, ja muutaman
silmänräpäyksen kuluttua oli hänen haamunsa kadonnut pimeään.
Saulus seisoi liikkumatonna ja katsoi Johanneksen jälkeen, mutta kun ei
hän enää nähnyt häntä, palasi hän kiirein askelin ja kumarassa päin
takaisin Jerusalemiin.
Koko hänen sisunsa oli ankarasti kuohuksissa. Kohtaus Johanneksen
kanssa näytti hänestä oudolta ja ihmeellisen kehoittavalta; tuo vaalea
hahmo, käärittynä illan hämärään ja kirkastettuna tähtien loistolla,
nuo samalla sekä yksinkertaiset että mahtavat sanat, jotka Johannes
lausui, tuo käsittämätön, unelmantapainen, mikä leijaili hänen
ympärillään, kaikki oli rajusti vallannut Sauluksen. Ja jokaisena
sekuntina esiintyi tämä näky yhä selvemmin, ja määrätyt sanat kaikuivat
kuin kaukaiset vienot sävelet: "Uuden käskyn minä annan teille..." "Se
opetuslapsi, joka lepäsi Jeesuksen rinnalla ..."
Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi; tämä välillinen läheisyys Jeesus
natsarealaisen kanssa, jolle hän oli vannonut leppymätöntä vihaa,
täytti hänet tulisella mielenliikutuksella.
Samalla kertaa tunsi hän sanomatonta ikävöimistä johonkin, joka voisi
rauhoittaa hänen levottomuuttaan. Väsyneellä eljeellä laski hän kätensä
otsalleen, seisahtui ja katsoi ympärilleen. Miten yksinäisenä hän kulki
täällä, miten pimeä oli yö, miten rajaton avaruus, miten tuo laaja
lakeus, jossa jokainen ääni hävisi hiljaisuuden syvyyteen, miten vuoret
ja kukkulat ikäänkuin nielivät ja mitättömäksi tekivät hänen
ajatuksensa! Kaikki oli niin suurta, niin laajaa, niin kaukana.
Taivaalla loisti Herran Sebaotin nimi, olihan äärettömyys, joka
painosti yksinäistä vaeltajaa, tuulahdus hänen hengestään; myöskin yön
pyhä hiljaisuus näytti kuiskaavan Jumalasta, mutta kaikki oli niin
korkeaa, niin suurta, että sydän sitä turhaan tavoitteli.
Taipuisuus ja hellyys Sauluksen luonteessa, joita hän oli viime aikoina
niin väkivaltaisesti sortanut, kostivat nyt siten, että täyttivät hänen
sydämensä synkkämielisyydellä, joka tällä hetkellä anasti häneltä
kaiken toimintakyvyn.
"Huomenna taistelu ja ottelu", kuiskasi hän väsyneesti, "mutta ennen
sitä hetken lepo, hetkisen rakkautta..."
Hän riensi sukkelammin eteenpäin ja oli puolen tunnin kuluttua
Jerusalemin muurien sisäpuolella. Jaffaportin vieressä asui Sauluksen
sisar pienen poikansa kanssa, joita hän oli luvannut käydä hyvästi
heittämässä ennen matkaansa. Hänen sisarensa oli leski. Viime aikoina
eivät nuo molemmat sisarukset olleet nähneet toisiaan niin usein kuin
ennen, ja kun he kohtasivat, sattui aina jotakin -- joku sana tahi
viittaus --, joka häiritsi sitä hellää suhdetta, mikä ennen oli ollut
heidän välillään. Sauluksen natsarealaisten vainoominen tuotti
Mirjamille syvän surun, ja kun hän nuhteli veljeään siitä, suuttui tämä
puolestaan ja vastasi hänelle suuttuneena. Mirjam lopetti sitte
vähitellen moitteensa, mutta muuttui sen sijaan kaihtivaksi ja
kummalliseksi, ja Saulus näki usein kyyneleitä hänen silmissään, kun
hän katsoi veljeään.
Saulus ei ymmärtänyt häntä, eikä hän koettanut vaivatakkaan itseään
käsittääkseen häntä. Hän rakasti sisartaan lämpimästi, mutta niinkuin
juutalainen mies rakastaa naista, nimittäin, kuten rakastetaan lasta,
heikkoa astiaa, joka piiloittaa hellemmät, tyyneemmät tunteet, mutta
joka särkyisi, jos ainoakaan hänen syvällisistä, miettivistä
ajatuksistaan heitettäisiin sinne.
Mutta tällöin hän juuri kaipasi hellyyttä ja lempeyttä; mietiskelyn
tahtoi hän työntää pois luotaan, hän tahtoi istua Mirjamin vieressä,
kuunnella hänen ääntään -- sillä vaikka se oli nuhteleva, oli siinä
kuitenkin rakkauden vieno sointu -- ja muutaman silmänräpäyksen
levätä ... levätä...
Sillä välin oli Mirjamin asuma talo tullut Sauluksen näkyviin. Kuu oli
vastikään noussut, ja sen säteet valaisivat kattoa, jossa molemmat
sisarukset olivat viettäneet niin monta ystävällistä hetkeä keskenään.
Tämän rakkaan asunnon näkeminen tuotti hänelle haikeamielisen erotuskan
tunteen, jota hän ei ymmärtänyt, ja äkillinen halu nähdä Mirjamia
pakoitti hänet melkein juoksemaan viimeiset askeleet.
Hän kiiruhti ulkoportaita myöten katolle, jossa Mirjani istui kädet
ristissä polvien ympärillä katse kohotettuna korkeuteen.
Kun hän huomasi Sauluksen, nousi hän ylös ja meni häntä vastaan.
Mirjamin vartalo oli pitkä ja hoikka sekä kokonaan verhottu valkeaan
vaippaan. Hänen mustien, kiharain hiustensa ympäri oli huivi sidottu,
ja hänen silmänsä, yhtä henkevät kuin veljensä, loistivat suruisina ja
kyyneleisinä kuutamossa.
"Rauha sinulle veli", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä, "olen
odottanut sinua kauvan ... kauvan..."
Saulus syleili ja suuteli häntä useita kertoja, mutta sisar irroitti
itsensä hiljaa hänestä ja vältti hänen hyväilyjään hitaasti sivellen
kädellään hänen otsaansa.
"Istu, veljeni", sanoi hän hellällä hymyllä ja kummallisella
pidätetyllä äänellä, "minulla on sinulle jotakin puhuttavaa ...
jotakin, joka ehkä ... olkaamme täällä ylhäällä, eikö niin...? Yö on
niin tyyni ja ihana ... tuolla alhaalla lampun valossa ajatukseni
sekaantuvat ja sanat tukehtuvat ... mutta täällä ylhäällä ... täällä
tulevat ajatukset niin selviksi, selviksi kuin tunteet täällä
sisällä..."
Hän painoi samalla hymyllä kättään rintaansa vasten ja asetti esille
tyynyn, jolle hän pakoitti Sauluksen maata. Itse hän istui hänen
viereensä, ja nojaten kyynärpäitään nostettuihin polviinsa katsoi hän
veljensä kasvoihin.
Saulus kuunteli Mirjamin sanoja ja seurasi hänen liikkeitään
vaitonaisena. Kun sisarensa ensin vetäysi pois hänestä, olivat hänen
tunteensa jäähtyneet, ja synkkä tyytymättömyys seurasi sitä odotusta,
jota hän äsken tunsi. Yhteenvedetyin kulmin koetti hän hämärässä tutkia
hänen kasvojensa ilmeitä. Mutta hän ei näyttänyt alakuloiselta eikä
surulliselta, niinkuin usein viime aikoina, päinvastoin hän hymyili
hiljaa ja vienosti, joka muistutti hänelle jotakin toista hymyä, ja
joka saattoi hänen sydämeensä kärsimättömän tuskallisen pistoksen...
"No niin", sanoi Saulus viimein, kun Mirjam puhumisen sijaan painoi
äkkiä päätään ja kätki kasvot käsiinsä. "Mitä sinulla oli sanottavaa?"
Saulus otti hänen päänsä käsiinsä ja pakoitti hänet väkinäisellä
liikkeellä katsomaan ylös. Mirjamin silmät olivat kyyneleissä, ja hänen
huulensa vapisivat.
"Oi, Saulus", kuiskasi hän arasti, "on niin vaikea puhua, vaikea
antaa ajatuksilleen muotoa, yksinkertainen, oppimaton nainen ei voi
lausua ajatuksiaan kuin sinä... Sydämeni on ylen täysi, monta ihanaa
ajatusta ja kuvaa kulkee päässäni... Oi, jos voisin näyttää ne sinulle
puhumatta ... sanat ovat minulle esteenä ... en voi sanoa, mitä
tahdon ... se on ylen ihanaa ... ylen suurta..."
"Mirjam!"
Saulus tempasi hänen toisen kalvoimensa, puristi sitä, kumartui
eteenpäin ja katsoi ankarasti ja tutkivasti hänen silmiinsä.
"Ei, Saulus, ei", kuiskasi Mirjam vielä arempana, "et saa suuttua ...
minä en voinut muuta ... vaikkapa uhraisin sinun lempesi..."
Viimeiset sanat tukehtuivat vapisevaan huokaukseen, ja hän kätki
uudelleen kasvot käsiinsä.
Saulus veti kiivaasti pois hänen kätensä. Aavistus jostakin hirveästä
kiiti hänen sydämensä läpi; hän ei voinut ajatella, mitä se oli,
sillä hänen terävää älyänsä sumenti se mielenliikutus, jonka uhriksi
hän oli joutunut, mutta selittämättömästä epätoivosta, joka oli
tukahuttamaisillaan hänet, tunsi hän kauhean iskun suunnattavan
häneen...
"Mitä tarkoitat?" huudahti hän samalla tuimasti ja liikutettuna, "mitä
tarkoitat sanoessasi 'en voinut muuta?' Mitä se on, mistä puhut...?"
Tällöin otti Mirjam hänen toisen kätensä, painoi sitä ikäänkuin
rukoillen rintaansa ja kuiskasi tuskin kuultavasti:
"Veljeni, minut on kastanut Johannes, Jeesus natsarealaisen
opetuslapsi..."
Sauluksen silmistä välkähti salama. Hän työnsi pois siskonsa kädet ja
syöksyi ylös. Jos Mirjam olisi työntänyt keihään hänen rintaansa sen
sijaan, kun hän lausui nämät hiljaiset rukoilevat sanat, olisi Saulus
tuntenut vähemmän tuskaa kuin nyt. Kaikki se viha natsarealaisen lahkoa
kohtaan, joka Johanneksen tapaamisesta oli miltei haihtunut, kuohahti
nyt monenkertaisella voimalla hänen sieluunsa. Hänen mielensä tuntui
siltä, kun olisi hän ollut mieskohtaisen väkivallan alaisena. Mirjamin,
hänen rakkaan, lemmityn sisarensa, lapsuutensa leikkikumppanin,
nuoruutensa ystävän, tämän he olivat ryöstäneet häneltä, nuo viekkaat
teeskentelijät, jotka puhuivat ja saarnasivat sitä rakkautta, jota he
eivät teoissaan osoittaneet. Mutta voi heitä, voi heitä kaikkia! Koston
miekka häilyi jo heidän päittensä päällä, kalpa, terävämpi kuin mikään
Damaskossa taotuista, oli kohta putoava alas ja ruhjoova heidät
kaikki...
Mirjam oli myös noussut seisaalleen, ja tuokion seisoivat veli ja sisar
äänettöminä ja liikkumattomina toistensa edessä. Sauluksen säkenöivät
silmäykset tunkivat hämärän läpi kuin terävät valonsäteet ja
kaivautuivat Mirjamin sydämeen. Tuo nuori nainen piti päätään
kumarruksissa ja käsiään ristissä, ikäänkuin tuomiotaan odottaen. Mutta
hänen kasvonsa olivat tyyneet, ei epäilystä eikä pelkoa ilmaantunut
niiden kalpeissa, totisissa piirteissä. Tyyni, juhlallinen oli yö,
avaruus korkea ja ääretön; hiljaisuus kääri kaikki salaperäiseen
tunnelmaansa, ei äänähdystäkään kuulunut noina hetkinä, kun kahden
sielun syvyydestä virtasi heidän korkeimmat, voimallisimmat
ajatuksensa, taistellakseen elämän ja kuoleman taistelua toistensa
kanssa...
Saulus katkaisi ensin äänettömyyden.
"No niin, Mirjam", sanoi hän onealla äänellä, "jos niin on, niin
jääös hyvästi! Meidän tiemme täytyy erota. Jos olet antautunut
natsarealaiselle, veriviholliselleni, jonka opetuslapset minä olen
vannonut kukistavani, niin emme voi enää elää veljellisessä
rakkaudessa. En pakoita, en taivuta enkä houkuttele sinua, sillä minä
tajuan, että kun sinä vastoin tahtoani, vastoin kaikkea, mikä on
minulle korkeata ja pyhää, ja tietämättäni olet antaunut noiden
viettelijäin valtaan, niin todistaa se, että asetat hänen, pilkkaajan,
kapinannostajan, minun ja rakkauteni edelle. Hyvästi siis, Mirjam!
Mutta voi sinua, onneton vaimo, voi minua, joka olen sinua paljon
rakastanut ja yhä vielä rakastan! Sillä muista, että tästä hetkestä
alkaen olet viholliseni, jota minun täytyy vainoa niinkuin muita!..."
Hänen äänensä, joka oli ollut alussa ankara ja katkera, heltyi, ja kun
hän lausui viimeisiä sanoja, värisi se tukahutetuista kyyneleistä.
Mirjam kalpeni vielä enemmän, ja sanomaton tuskan ja uupumuksen ilme
levisi hänen kasvoilleen.
"Veljeni", kuiskasi hän vapisten ja kuroitti ristissä olevat kätensä
Sauluksen puoleen, "älä lausu niin julmia sanoja! Sinä erehdyt, oi, et
ymmärrä minua! Älä luule rakkauteni sammuneen, en ole koskaan, en
milloinkaan rakastanut sinua niinkuin nyt..."
"Lorua, surkeata naisten lorua!" keskeytti Saulus halveksivasti ja
työnsi sivulle hänen kuroitetut kätensä, "sinä tuotat veljellesi, jonka
isäimme Jumala on asettanut herraksesi ja puolustajaksesi, suurimman
surun ja häpeän, minkä voit ajatella, ja sitte uskallat sanoa
rakastavasi minua enemmän kuin koskaan. Tuommoisia kaunisteltuja
valheitako sinä opit natsarealaisilta?"
Mirjam ei vastannut. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen hiljaa silmät
suljettuina, rukoukseen vaipuneena. Sitte hän katsoi ylös ja kiinnitti
syvän, surullisen katseensa Saulukseen.
"Veljeni", kuiskasi hän samalla lempeällä äänellä kuin äsken, "se
tuska, jota tunnen saattaessani sinulle surua, on niin suuri, että
tahdon sen kätkeä sydämeeni. Se ehkä vaatii henkeni, minusta tuntuu
kuin sydämeni vuotaisi kuiviin, kuin sieltä tippuisi suuria
veripisaroita. Enkä kuitenkaan, Saulus, voi enkä saata kääntyä
takaisin! Minä olen maistanut _hänen_ rakkauttaan, olen tuntenut hänen
elämänsä täyteläisyyttä, entinen Mirjam on kuollut hänen kuolemassaan,
en voi enää peräytyä, vaan pyrkiä yhä eteenpäin ja -- ylöspäin! Mutta
ennenkuin poistut, ennenkuin menet luotani, anna minun kerran puhua,
puhua hänen nimessään sinulle. Sinä et tunne häntä, anna minun opettaa
sinua tuntemaan häntä, sitä pyydän sinulta veljellisen rakkautesi
muiston kautta!"
Saulus veti levättinsä kasvoilleen salatakseen kyyneleitään. Sitte hän
heittäysi tyynyille ja viittasi kädellään sisarelleen merkiksi, että
hän tahtoi kuunnella. Mirjam istui jälleen hänen jalkoihinsa kädet
pantuina ristiin polviensa ympäri.
"Minä tiedän, veljeni", alkoi hän tyyneesti, "että olen yksinkertainen,
oppimaton vaimo, enkä voi väitellä kanssasi. Sentähden en tahdo
selittää sinulle, mitä ehkä kerran tulet käsittämään paremmin kuin minä
-- että se, josta profeetat ovat puhuneet, Messias, jota odotamme,
lunastaja ja sovittaja, se on juuri tämä Jeesus, jonka kansamme on
ristiinnaulinnut ja surmannut. Mutta ei tarvitse olla kirjanoppinut
voidakseen omistaa sen uuden elämän, jonka hän tarjoo meille omassa
elämässään. Hänen oppinsa on niin yksinkertainen, veli, siinä ei ole
mitään ankaria määräyksiä, ei mitään viisastelevia lainkäskyjä, kuten
isäimme säännöissä, se sisältää vain yhden käskyn, yhden ainoan, ihanan
käskyn, joka ikäänkuin ijäisyyssäteenä tunkee aikojen pimeydestä ja
hajoittaa kaiken levottomuuden, kaiken epätietoisuuden..."
"Minkä käskyn?" kysyi Saulus puoleksi vastenmielisesti, puoleksi sen
kaipuun pakoittamana, jota hän tunsi kohdatessaan Johanneksen.
"Että kaikkein on rakastettava toisiaan ... kaikkein ... rikkaan ja
köyhän, herran ja orjan, ystävän ja vihollisen, kaikkein toisiaan
hänessä ja hänen kauttansa!" kuiskasi Mirjam tyyneellä innostuksella.
"Ah, veljeni, ennen hänen tuloaan ei ollut rakkaudenkäskyä! Me
rakastimme niitä, jotka meitä rakastavat, isäämme, äitiämme, kansaamme,
mutta tuo kummallinen, sanomaton tunne, rakastaa kaikkia, tuo
taivaallinen autuus, antaa anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan
rikkoneet ... tuntea silloin, kun ihmiset vihastuvat ja puhuvat kovia
sanoja meille, miten sydämemme kostaa heille rakkaudella, niinkuin hän
teki ristiinnaulitsijoilleen ... tuota, jota en voi sanoin selittää,
joka on liian suurta ja korkeaa puhuttavaksi ... aavistus kokonaisesta,
täydellisestä rakkaudesta, joka kerran on aukaiseva meille sylinsä ...
vilahdus suuresta, ihanasta, meitä ympäröivästä henkimaailmasta... Ah,
veljeni, minulla ei enää riitä sanoja, en voi lausua tunteitani ...
mainitsen noita Jumalan kätketyitä salaisuuksia, jossa vain usko ja
toivo koskettavat siipiään ijankaikkisuuden portteihin ... oi, veljeni,
jos voisit seurata minua tuohon ihmeteltävään rajaan, missä elämän
todellisuus katoaa aavistuksessa tulevasta rakkauden-elämästä Jumalassa
hänen poikansa kautta..."
Hän sulki silmänsä, päänsä vaipui taaksepäin ja syvällinen hymyily
levisi hänen kasvoilleen. Sauluksesta tuntui, kuin Mirjam olisi äkkiä
siirtynyt kauvemmaksi hänestä, ja kuin hänen kasvonsa olisivat
hohtaneet samaa ihmeellistä loistoa kuin Johanneksen. Mutta hän ei
vastannut; hän ei näyttänyt kestävän sitä näkyä, sillä hän käänsi äkkiä
päänsä pois.
"Oi, veljeni", jatkoi Mirjam hartaasti rukoilevalla äänellä, "jos
voisin kuvailla sinulle, miten äärettömän onnellinen olen! Jos voisin
selittää sinulle tuon rakkauden ihmeellisyyttä ja suuruutta, rakkauden,
joka sitoo meidät kaikki toinen toisiimme kulumattomilla siteillä.
Muistatko Akimia, tuota likaista kerjäläistä, jonka oli tapana käydä
tästä ohitse, ja joka aina uhkasi minua sekä kiristeli minulle
hampaitaan, kun en antanut hänelle sitä, jota hän vaati? Kuinka minä
häntä kammosin, kuinka minua inhoitti hänen haavansa, joista luulin
saavani tarttuman, jos häntä lähestyisin, kuinka olin väsynyt hänen
alituisiin vaatimuksiinsa!... No niin, eilen hän kävi ohitse ... minä
menin ulos, otin hänen kätensä ja puhuttelin häntä ystävällisesti. Enkä
tuntenut muuta kuin rakkautta ja sääliä! Mikä ihme, Saulus! Miksi en
enää inhonut hänen haavojaan, miksi en tuntenut mielipahaa hänen
raa'asta puheestaan? Oi, jos tietäisit, miten sydämeni riemuitsi!...
Olisin voinut sulkea Akimin syliini siitä ilosta, että voin tuntea niin
ihanaa, niin suurta ... että olin voinut niin vapautua kaikista
entisistä siteistä..."
"Vapaa ... irti siteistä..." keskeytti Saulus pilkallisesti, "äskein
sanoit, että natsarealaisen oppi sitoo meidät toinen toisiimme
kulumattomilla siteillä. Totta tosiaan, se oppi sopii naisille ja
hupsuille..."