hiljaisuudessa koetti sitä kypsyttää, saivat natsarealaisen
opetuslapset verrattain häiritsemättä julistaa mestarinsa oppia.
Mutta jos apostolit nauttivat satunnaista rauhaa, jolla aikaa usko
valtavasti levisi, leimahti taistelu sitä kiivaammin toisella taholla.
Temppelisynagoogassa taisteltiin päivittäin loppuun syvällisiä riitoja,
jotka, mitä enemmän tunnit kuluivat, saivat yhä kiivaamman ja kiivamman
luonteen. Useista etevistä synagoogista oli rabbiineita kokoontunut
opin ja älyn aseilla vastustamaan ja kukistamaan tuota vaarallista
oppia, josta jo maine oli kulkenut ulkopuolelle Judan valtakunnan
rajojen.
Ja he saivat teroittaa aseitaan, sillä tällä kertaa ei heidän
vastustajansa ollut oppimaton kalastaja eikä halveksittu publikaani,
vaan mies, jolla oli suuri arvo, moitteeton käytös ja syvällinen
helleeniläinen sivistys. Hänen nimensä oli Stefanus. Hän oli
natsarealaisen puoluelainen, ja nuoruudestaan huolimatta oli hän jo
tunnettu hehkuvasta uskostaan ja hengen voimastaan, jonka kautta hän
teki merkkiä ja ihmeitä kansan seassa.
Tämän miehen kanssa taistelivat nyt rabbiinit raivoissaan, kun
huomasivat väitteensä kuluneiksi ja todistuksensa hengettömiksi sitä
elävää henkeä vastaan, joka esiintyi Stefanuksen sanoissa.
Jonkullaisessa epätoivoisessa huumeessa singahuttivat nuo arvoisat isät
kokonaisia vuoria rabbiinilaista viisautta sekoittaakseen ja
tukahuttaakseen tuon nuoren puhujan ihastuttavaa kaunopuheliaisuutta;
mutta heidän vastustajansa syvät tiedot, jota kannatti luja usko,
olivat läpitunkematon kilpi, josta kaikki heidän suurioppisuutensa
iskut kimmosivat takaisin...
Maine näistä henkisistä taisteluista oli levinnyt laajalle. Se mielten
kuohu, joka natsarealaisen esiintymisestä ja kuolemasta tuskin koskaan
oli kokonaan loppunut, kiehahti nyt esiin uudella voimalla. Kaikkialla
synagoogissa kiisteltiin samasta asiasta; pitkään aikaan eivät
temppelin esikartanot olleet olleet niin täynnä väkeä, joka tuli
näkemään taistelun loppua mahdollisimman pian; vieläpä köyhemmänkin
kansan seassa, työmiesten joukossa, jotka istuivat pienissä kadulle
avonaisissa myymälöissään ja valmistivat kenkiä tahi muovaelivat
saviastioita, puhuttiin tuosta merkillisestä uudesta opista, joka
tahtoi kumota Moseksen lain, ja osoitettiin innokkaasti natsarealaisen
opetuslapsia, kun joku heistä näyttäytyi kadulla, tavallisesti suuren
ihmisjoukon seuraamana.
Temppelisynagoogassa tapahtuvissa taistoissa oli Saulus tarsolainen
usein läsnä, mutta ihmeellistä oli, ettei hän tuskin milloinkaan voinut
ottaa siihen tehokkaampaa osaa. Usein oli hän valmiina tähtäämään
kuolinviholliseensa Stefanukseen ennen mietityn murhaavan iskun, mutta
kun hän katsahti noihin ihaniin, nuorekkaisiin kasvoihin, joilla aina
asui jokin salaperäinen loisto, hämmentyivät hänen ajatuksensa, ja
sanat kuolivat huulille.
Sen sijaan valloitti hänet tulinen viha, ei ainoastaan oppiin, kuten
tähän asti, vaan itse Stefanukseen. Nuo kirkkaat, lempeät silmät,
joiden katseista loisti ilo ja rauha, niin tykkänään erillainen kuin
Sauluksen oma, murrettu sieluntila, saattoivat liikkeeseen hänen syvät
intohimonsa ja täyttivät hänen rintansa kuohuvalla katkeruudella sekä
uteliaisuuden, odotuksen ja epätoivon tunteella.
Mitä omisti tämä mies, jota hän, Saulus, ei omistanut, ei voinut
hankkia väsymättömällä ponnistuksellaan, loppumattomalla taistelullaan?
Mitä oli se salaperäinen vanhurskauttaminen, se rauhan ja ilon lupaus,
jonka hän väitti vastaanottaneensa ristiinnaulitulta natsarealaiselta?
"Mieletön haaveksija, hupsu narri", ajatteli Saulus, kun hän
yhteenpuristetuin huulin ja synkin katsein kuuli Stefanuksen puhetta,
"mistä sinä riemuitset, mikä on se aarre, jonka luuloittelet
löytäneesi, ja jota me emme omistaisi, me, lupauksen lapset, me, jotka
olemme vaeltaneet vanhurskaasti Abrahamin Jumalan edessä? Raskaana
painaa elämän todellisuus meitä kaikkia, musertavana vaatii Herran
Sebaotin ääni pelvolla ja vapistuksella ahkeroimaan sielujemme
pelastusta, Israelin vapahdusta; vaikeat, musertavat taistelut
odottavat meitä, ja sinä laulat riemulauluja ja iloitset, rohkeileva
hupsu! Tomussa sinä makaisit, tuhkaa heittäisit päähäsi, jos tietäisit,
mitä minä tiedän: että Israelin Jumala on ankara Jumala, ja ettei hän
ennen, kun viimeinen kirjain hänen käskystään on täytetty, ole
pelastava kansaansa!"
Eräänä aamuna, kun Saulus aikoi lähteä työhuoneestaan mennäkseen
temppeliin, hyökkäsi Joel sisälle, ja hänen koko olentonsa osoitti
hämmästystä ja kiihkoa.
"Koko kaupunki on kapinassa, herra!" huudahti hän. "Stefanus
raastetaan kivitettäväksi... Viimeinkin hänet on todistettu syylliseksi
pilkkaan ... useat todistajat ovat valalla vannoneet kuulleensa hänen
pilkkaavan Mosesta ja Jumalaa ... niin että, ylistetty olkoon Jehova,
tuo petollinen joukkue tullee viimeinkin rangaistuksi...!"
Saulus ei vastannut. Hänen kasvonsa kävivät vielä synkemmiksi, hän
käski Joelin antamaan hänelle viitan ja riensi sitte pois palvelijansa
seuraamana.
Kun hän tuli kadulle, huomasi hän kohta, että jotakin tavatonta oli
tekeillä; silloin tällöin kuului kaukaa kamala, onnettomuutta ennustava
kohina, joka myrskyaaltojen lailla milloin nousi, milloin laski, ja
uteliaannäköisiä ihmisiä juoksi edestakaisin huutaen ja kirkuen
toisilleen.
"Mihin? Tänne?... Ei, tuonne... Efraiminportille... Neuvosto on
tuominnut hänet kuolemaan... Ei, mutta kansa repii hänet kuoliaaksi...
Mistä on kysymys?... Eräs natsarealainenko?... Stefanus on hänen
nimensä... Hän on ivannut temppeliä ja pilkannut Moseksen lakia!... Voi
häntä ... kuolema pilkkaajalle!" -- kaikuivat kysymykset, vastaukset ja
huudot sekaisin kansan rientäessä kaupungin pohjoiseen osaan,
Efraiminportille.
Saulus riensi edelleen; tultuaan Tyropöonille näki hän vastakkaisella
puolella väkijoukon, joka raivokkaasti kirkuen hyökkäsi eteenpäin.
Sauluksesta tuntui, kuin vihan- ja kostonhenget puhkuen kohisisivat
ilmassa ja ajaisivat joukkoa eteenpäin, joko sen tahdosta tahi
tahtomatta. Hän tunsi sen joukossa useita korkean neuvoston jäseniä;
hän käsitti nyt, että kaikki laillinen järjestys oli kumottu, että tuo
niin kauvan ravittu ja tukahutettu katkeruus oli nyt puhjennut
suuntaan, jota ei kukaan eikä mikään voinut vastustaa.
Juosten riensi hän alas laaksoon sekä sieltä vastakkaiselle puolelle ja
saavutti viimein nuo aaltoilevat ihmisjoukot. Kapeilla kaduilla
vierivät ne eteenpäin kirkuen, tuuppien ja tunkien toisiaan.
Stefanukselta he olivat jo riistäneet viitan, hänen hameensa oli
rikkirevitty, ja jalat, joihin hän kiireessä ei ollut ehtinyt
kiinnittää kenkiään, vuotivat verta tuon tulisen juoksun tähden. Mutta
hänen käytöksensä oli täysin rauhallinen, ja hänen kasvoillaan lepäsi
syvä, miltei onnellisuuden rauha. Sillä hänen kuoleman tiedosta
liikutetusta hengestään virtasi myötäänsä salainen voima sädehtien
siitä muistosta, joka lepäsi tämän tien ylitse: muisto hänestä, joka
kerran kulki sitä nääntyen ristin taakan alle.
Kun pyövelit ja heidän uhrinsa olivat tulleet Efraimin portin
ulkopuolelle, seisahtuivat he, liike yhteensullotussa väkijoukossa
lakkasi, ja hurjaa kirkunaa seurasi muutaman sekunnin syvä hiljaisuus.
Samassa kääntyi kaksi hurjannäköistä miestä Saulukseen, joka vähitellen
oli tunkeutunut katsojien ensi riviin, heittivät vaatteensa hänen
jalkoihinsa ja huusivat:
"Saulus, sinä, joka kiivailet lain ja taistelet Israelin Jumalan
puolesta, huomaa, miten me puolustamme hänen pyhää asiaansa, miten me
hävitämme saatanan aseen!"
Sitte he kääntyivät kohotetuin käsin Stefanukseen -- ja nyt vingahti
ilman läpi kaksi kiveä, jotka tähdättiin hänen päähänsä.
Näin antoivat merkin nuo kaksi todistajaa, joiden velvollisuus oli
alkaa kivien heittäminen. Vimmattu ulvonta katkaisi hiljaisuuden,
ensimmäistä kiveä seurasi salamannopeudella toinen sekä kolmas, ja
jonkun sekunnin kuluttua ratisi kivisade Stefanuksen ympärillä.
Ensimmäisen kiven tapaamana vaipui hän polvillensa maahan, ja kohta
vuoti verta useammasta syvästä haavasta. Mutta hän ei näyttänyt edes
tuntevan sitä kipua, jonka nuo rikkirevityt hermot ja lihakset varmaan
vaikuttivat. Hänen huuliltaan liiteli useamman kerran kuiskauksena
sanat: "Herra Jeesus, ota minun henkeni!" ja koko hänen kasvonsa olivat
ikäänkuin kirkastetut, läpikuultavat, niin että hänen sisäinen,
henkinen elämänsä näytti kuolinhetkellä leimahtavan hehkuvalla
voimalla.
Kivittäminen ja ulvonta taukosi hetkeksi, ikäänkuin tarvitseisi
murhaajain vetää henkeä. Toisiin vaikutti tämä kuolonkamppailu, joka
enemmän näytti salaiselta uuden, korkeamman elämän kehitykseltä, kuin
viimeiseltä nukahdukselta, valtavammin kuin kaikki käännytyspuheet, ja
tietämätön, salainen toivo aukaisi jo heidän sydämensä uudelle opille.
Toiset taas kyllästyttivät kiihoitettuja himojansa noiden
vertavuotavien haavojen näkemisellä ja nielivät halulla kuolevan
jokaisen liikkeen, vainutakseen niissä katumuksen tahi tuskan ilmeitä;
muutamat alkoivat viimein tuntea myötätuntoisuutta ja mielipahaa tuosta
väkivallan työstä.
Stefanus lepäsi edelleen polvillaan kädet kohotettuina taivasta kohti,
ja hänen kasvonsa loistivat yhä enemmän kirkastetusta valosta. Nyt
päästivät lähinnä seisovat jälleen hurjan kiljunnan, joka yhä eneni
kansan läpi kulkiessaan. Kivi toisensa perästä tuli suhisten joka
taholta, ja raivoisat huudot: "Alas häpäisijä, kuolema pilkkaajalle!"
kaikuivat hälisevän temmellyksen yli. Stefanus horjui; hänen silmänsä
säilyttivät vielä saman yliluonnollisen loiston; mutta hänen kalpeat
kasvonsa alkoivat vääntyä kouristuksista, ja veri vuoti virtoina
avonaisista haavoista. Hänen rikkirevittyyn lihaansa tunki teräviä
kiviä, hänen toisen kätensä musersi kauhea isku, ja se vaipui alas
levittäen verisateen lähinnä seisovien päälle; viimeisellä
ponnistuksella huudahti hän korisevassa hengenvedossa: "Herra, älä lue
heille tätä syntiä!" ja vaipui sitte kuolleena maahan.
Yhä edelleen satoi kiviä häneen, mutta kun ei mitään ääntä kuulunut,
kun ei yhtään liikettä huomattu tuosta verisestä, kohta muodottomasta
lihakasasta, joka äsken niin ihanasti oli sädehtinyt hengen jaloa
elämää, lakkasi vähitellen kivien heittäminen, kostonhuudot taukosivat,
ja äsken hurjaa melua seurasi tukahuttava hiljaisuus.
Saulus oli katsellut tuota kamalaa näkyä käsivarret ristissä ja kulmat
synkästi rypyssä. Ei mitään liikutusta näkynyt hänen kasvoillaan, mutta
värähdykset hänen huuliensa ympärillä näyttivät, että hän sisässään
taisteli kovaa taistelua.
Kun Stefanus verisenä ja runneltuna syöksyi maahan, kulki hänen
ruumiinsa läpi väristys, ja hän asetti käden silmilleen. "Kauheata",
mutisi hän, "Israelin Jumala, sinun kostosi on hirmuinen!"
Mutta hän voitti pian tunteensa; tulisella liikkeellä nosti hän
päätään, oikaisihe ja katsoi ympärilleen ikäänkuin näyttääkseen, että
hän kokonaan oli voittanut tuon hetken heikkouden.
Silloin hän kuuli siinä hiljaisuudessa, joka seurasi Stefanuksen
kuolemaa, erään äänen takanaan sanovan: "Hänen verensä on tuleva meidän
päällemme, niinkuin _tuon toisenkin_", a useita muita ääniä, jotka
yhtyivät siihen: "Niin, niin, sillä hän oli epäilemättä syytön".
Saulus kääntyi kiivaasti ympäri. Kaikki hellät tunteet, joita hän äsken
oli kokenut, katosivat salaman tavoin, ja vihan sekä koston henget
saivat hänessä taas vallan.
Hänen terävä katseensa tarkasti lähinnä olevia; useimpien kasvoilla hän
näki ilmeen, joka todisti, että mieliala Stefanusta kohtaan alkoi nyt,
kun murha oli tehty, muuttua vihasta myötätuntoisuudeksi.
"Noita kurjia raukkoja", ajatteli Saulus pilkallisesti, "jotka kulkevat
tuulen mukaan! Mutta odottakaa, viheliäiset raukat, toinen tuuli on
heti puhaltava teihin!..."
"Israelilaiset!" huusi hän kääntyen kansaan ja voimakkaalla äänellään
karkoittaen heikkouden, joka oli vallannut katsojat -- "Herra Sebaot on
sallinut tämän miehen kuoleman, koska hän sen kautta tahtoi antaa aseen
käteenne ja voimaa sydämeenne taistelemaan hänen pyhän asiansa
puolesta. Tämä pilkkaaja on saanut rangaistuksen rikoksensa mukaan, ja
vaarallinen Jehovan kansan vastustaja on hänessä poistettu. Mutta
natsarealaisen puolue ei ole silti juurinensa hävitetty, eikä hänen
kylvämänsä rikkaruoho pois kitketty. Ja tämän täytyy meidän tehdä,
vaikka se tapahtuisi vielä enemmällä verenvuodatuksella. Seuratkaa
minua! Hävittäkäämme perinjuurin tuo jumalaton joukko, joka suosii
laittomuutta, häpäisee Jehovaa, pilkkaa lupausta odotetun Messiaan
kirkkaudesta; joka hävittää sukulaisuuden ja kehoittaa lapsia
hylkäämään isän ja äidin tuon ristiinnaulitun tähden! Ja rukoilkaamme
Herraa Sebaotia, että niinkuin hän on musertanut pilkkaaja Stefanuksen,
hän on myös tekevä jokaiselle, joka häpäisee hänen pyhää nimeänsä!"
Hän kohotti molemmat kätensä kukistavalla liikunnolla, hänen sointuva
äänensä vapisi valtavista sisällisistä tunteista, ja hänen tummat
silmänsä heittivät leimuavia katseita väkijoukkoon, joka viehättyneenä
hänen voimakkaasta ja innostuttavasta esiintymisestään yhä enemmän
kietoutui hänen innostuksensa pyörteeseen ja äänekkäillä
suostumushuudoilla tunkeutui hänen ympärilleen.
"Niin, niin, hän on oikeassa. Eläköön Saulus, eläköön! Me seuraamme
sinua! Kuolema natsarealaiselle! Hukka periköön pettäjät, kuolema
pilkkaajille!" kaikui joka taholta, samalla kun nyrkkejä kohoutui
vihasta vääntyneiden kasvojen yli. Neuvosherrat, jotka, kun murha
viimeinkin oli suoritettu, kyllä tarvitsivat Sauluksen hehkuvan puheen
yllytystä pysyäkseen samassa kiihoittuneessa mielentilassa, yhdistyivät
kansaan, kiristelivät hampaitaan raivosta ja purkasivat rajuja
kostonhuutoja. Stefanuksen silvottu, verinen ruumis oli unhoitettu;
kaikki käänsivät hänelle selkänsä seuratakseen Saulusta ja
hurjistuneita pappeja uusiin väkivaltaisuuksiin....
Sinä ja useina seuraavina päivinä toimitti Saulus ylimmäisten pappein
ja neuvosherrain valtuutettuna, jotka ilolla tervehtivät häntä
pelastajana uhkaavasta vaarasta, ja kiihoittuneen kansanjoukon
seuraamana ankaran vainon natsarealaisen puoluetta kohtaan.
Ensin hän teki puhdasta temppelissä ja synagoogissa. Missä hän vain
kohtasi jonkun, joka vähänkään rikkoi uuden opin saarnaamisen ankaraa
kieltoa vastaan, se otettiin kiinni ja pantiin armotta vankeuteen.
Mutta ei ainoastaan ne, jotka julkisesti uhmailivat lain käskyjä
vastaan, tulleet hänen väkivaltaisuutensa esineiksi. Vakoojillaan urkki
hän tiedon, missä uuden opin harjoittajat olivat piiloutuneina, tunki
taloihin, rikkoi kotirauhan, otatti kiinni ei ainoastaan miehiä, vaan
vaimoja ja lapsiakin, kuulustelutti heitä ja panetti vankeuteen tahi
antoi kansan kivittää uppiniskaiset pilkkaajina.
Äänetön kauhu oli vallannut tuon pienen seurakunnan. Rohkeain ja
järkeväin onnistui pysyä syrjässä vainon raivotessa, ja pakenivat sitte
Jerusalemista, piiloittuivat vuorenluoliin kaupungin ulkopuolelle
taikka etsivät uskonveljiä kaukaisemmissa osissa maata. Toiset, jotka
olivat vähemmin rohkeita, antautuivat heti armoille, heidän täytyi
vaihtaa nuo ihanat rakkaudenateriat, joihin he olivat kokoontuneet
onnesta tykkivillä sydämillä, vankilan synkkään yksinäisyyteen. Koko
natsarealaisen puoluelaisten joukko oli muutamassa päivässä
poispyyhkäisty ikäänkuin aavikkotuulen lakaisemana. Salomonin
pylvästössä, jonne opetuslapset niin usein kokosivat innostuneita
kuulijoita, ei heitä enää näkynyt; turhaan odottivat myymälöissään
istuvat työmiehet nähdäkseen Pietarin tahi Johanneksen kulkevan
kadulla, ja pienet juutalaislapset, joita natsarealaiset niin usein
puhuttelivat, eivät enää kertoneet kotonaan isilleen ja äideilleen,
että he olivat kuulleet kummallisen ihanan kertomuksen jostakin, jota
eivät tunteneet, mutta joka kuitenkin oli rakastanut heitä enemmän kuin
isä, äiti ja sisarukset, niin paljon, että hän oli kuollut heidän
edestään...
Mutta kun Saulus yhä enemmän kiihoittuneen intohimonsa pakoittamana,
joka ryösti häneltä yön levon ja päivän rauhan, luuli perinpohjin
häätäneensä kaikki natsarealaiset Jerusalemista, johtui hänen mieleensä
levittää vainoomis-toimintaansa myöskin muille tahoille. _Koko_ tuo
Jehovan kirooma lahko oli juurineen hävitettävä, ei enemmän eikä
vähemmän; jokainen tuon rikkaruohon korsi oli pois kitkettävä, missä
ikänä se olikaan juurtunut! Sitä vaati Herra Sebaot -- ei mitään
puolinaista, mitään sovittelua, vaan _kaikki_. Lain _jokainen_ kirjain
oli täytettävä, niinhän kuului käsky. Ei yhtään kiertelemistä, ei
yhtään myönnytystä, ei mitään väsymystä, mitään valitusta, vaikkakin
tuo raskas taakka painoi häntä maahan asti. Mitä se auttoi, että hän,
Saulus, oli pyhittänyt elämänsä palavan levottomuuden tuskalle? Mitä
välittää Herra Sebaot, korkea, hirmuinen Jumala, noista öitten pitkistä
hetkistä, joina Saulus valvoen, vaan kuitenkin käärittynä unien
pilviin, on kerta toisensa perästä näkevinään Stefanuksen verisen
haamun häämöittävän, katsoen häntä kummallisella, puoleksi
surullisella, puoleksi rakkaudesta rikkaalla hymyllä... Mitä merkitystä
tuo kaikkivaltias panee halvan palvelijansa tuskalle -- tuolle kurjalle
epäilykselle, joka toisinaan ikäänkuin halvauksena tarttuu häneen juuri
silloin, kun hän on tarttumaisillaan uhriinsa ja sivaltamaisillaan?...
Ei, sillä ei ole mitään arvoa, ei rahtuakaan! Saulus on omistanut
elämänsä Herra Sebaotille -- hän on luvannut raivata tien vapaaksi
luvatulle ja pian tulevalle Messiaalle -- ja vaikkakin hän uhraisi
elämänsä, on tämä lupaus pidettävä!
Vähän epäiltyään, mihin hän ensin kääntyisi, sillä hän tiesi tuon uuden
opin levinneen useihin kaupunkeihin ja maanpaikkoihin, päätti hän
viimein matkustaa Damaskoon, joka yleisen luulon mukaan oli
vaarallisimpia natsarealaisten käännytyskiihkon pesäpaikkoja.
Aika olikin varsin sopiva tähän matkaan. Damasko kuului näet tähän
aikaan kuningas Areteen, Petran emiirin, valtaan, ja kun tämä sekä
ylimmäinen pappi olivat ystäviä, helpoitti se suuresti Sauluksen
yritystä.
Hän teki siis matkasuunnitelman laskien tarkasti, kuinka paljon aikaa,
väkeä ja rahaa hän tarvitsi päästäkseen suotuisaan tulokseen. Sitte
meni hän ylimmäisen papin luokse saadakseen tämän hyväksymisen ja
suostumuksen.
Ylimmäinen pappi Teofilus, joka pääsiäisjuhlan aikana oli nimitetty
hänelle uskottuun virkaansa, oli, kuten hänen veljensä Jonatankin --
Stefanuksen tuomari -- ja isänsä Hannas, sadukeusten lahkoa ja siis
oikeastansa Sauluksen, tuon innokkaan fariseuksen ja Gamalielin
oppilaan vastustaja. Mutta yhteinen viha natsarealaisiin, joka
viime aikoina oli tykkänään vieroittanut Sauluksen Gamalielista,
pakoitti nuo molemmat vihamiehet yhteen ja saattoi heidät unhoittamaan
entiset riitansa. Teofilus vastaanotti Sauluksen kohteliaalla
alentavaisuudella, ja kun hän kuunteli tuon nuoren kiivastelijan
ehdoitusta ja näki sen tulen, joka hehkui hänen silmissään, silloin
riemuitsi tuo pelkuri sadukeus ja onnitteli itseään sekä korkeaa
neuvostoa, että ilman omaa alkuunpanoa, joka aina saattoi vaaraan
joutua kansan epäsuosioon, voi tähdätä kuoloniskun vihattuun
natsarealaiseen lahkoon...
Seuraavana päivänä esitettiin Sauluksen ehdoitus korkealle neuvostolle.
Tämä herätti ensin kovaa vastustusta. Kiivas ottelu tapahtui
sadukeusten ja fariseusten kesken, joista jälkimäiset katsoivat
kylläksi julmuuksia harjoitetun, kyllin verta vuodatetun. Mutta
sadukeukset, joihin kuului mahtavimmat Israelin pappissuvuista, eivät
myöntyneet; he huomauttivat jäykällä itsepintaisuudella kaikista
suosiollisista asianhaaroista: nuoren Sauluksen uutteruuden ja innon,
joita ei voitu rahalla ostaa, ystävyyden suhteen kuningas Artekseen
j.n.e., kunnes korkea neuvosto viimein myöntyi ja ehdoitus
hyväksyttiin.
Saulus varustettiin siis korkean neuvoston lähettilääksi. Hänelle
annettiin tarpeellinen apujoukko ja rahasumma sekä valtuutettiin
jokapaikassa, synagoogissa, kaduilla tahi yksityisissä asunnoissa,
vangitsemaan kielletyn natsarealaisen harhaopin harjoittajat sekä
tuomaan ne sidottuina Jerusalemiin.
Kuumeentapaisen voitonriemun valloittamana, joka hetkeksi lievensi
levottomuutta hänen mielessään, kiiruhti Saulus kotiin ryhtyäkseen
välittömästi matkan valmisteluun.
Väsymätön toiminnanhalu täytti hänen; hän suunnitteli päivien matkat,
päätti jo edeltäpäin, missä oli pysähdyttävä, valvoi kaikkia
järjestelyjä, osti itse hevosia ja muuleja, nuoria, voimakkaita
eläimiä, jotka pikaisimmin voisivat taivaltaa matkan, ja valitsi
seuralaisensa, joihin, paitsi hänen palvelijaansa Joelia, kuului
leviittoja ja oikeudenpalvelijoita sekä muutamia maaherran antamia
roomalaisia sotamiehiä. Hän näytti kammoksuvan lepoa ja rauhaa tällä
ajalla. Ei hän edes öillä ollut levossa; silloin otettiin vanhat
pergamenttikääröt esiin, ja kirjoitusten lainkäskyistä ja säännöistä
etsi hän tuskallisella innolla menetystavalleen oikeudenmukaista
vahvistusta, jota hänen kapinallinen sydämensä kieltäytyi antamasta.
Hän kirosi tuota heikkoutta, hän vietti tuntikausia rukouksessa, että
Jehova ottaisi sen pois ja tekisi hänen sydämensä yhtä vapaaksi
epäilyksestä kuin hänen tahtonsa oli, ja mennessään aamusilla pihalta
vettä noutamaan näkivät Joelin uteliaat katseet tuon pienen akkunan
ristikon läpi Sauluksen haamun vaeltavan edestakaisin, valaistuna
omituisella harmaankeltaisella valolla, jonka vaikuttivat aamuhämärä ja
tuo pieni palava lamppu...
Oli sen päivän edellinen ilta, joksi Saulus oli päättänyt Damaskon
matkansa. Väsyneenä sielun ja ruumiin puolesta, mutta voimatta etsiä
lepoa, lähti hän kaupungin ulkopuolelle, saadakseen luonnon
yksinäisyydessä ja sen levon ympäröimänä, minkä ilta tuotti tienoolle,
rauhaa sielulleen ja kootakseen voimia siihen vaikeaan tehtävään, joka
odotti häntä.
Hän oli kulkenut läntisestä kaupunginportista. Pohjoisessa ja etelässä
kohtasivat hänen katseitaan korkeat vuoret, jotka kallistuivat Hinnomin
ahtaaseen ja syvään rotkoon päin, mikä kaakossa rajoitti Jerusalemia.
Edessään näki hän kiemurtelevan tien, joka Jerusalemista vei länteen
päin merenrannalla olevaan Jaffan kaupunkiin. Tätä tietä käyttivät
uutterasti matkustajat; muukalaiset, jotka olivat nousseet maihin
Jaffassa, kauppiaat, jotka tavaroilla kuormitettuine muuleineen
matkustivat Jerusalemiin myymään ja vaihtamaan tavaroitaan.
Aurinko oli laskeumaisillaan; tuon tuostakin kohtasi Saulus kulkijoita,
jotka kiireesti riensivät kaupunkiin ennen yön tuloa.
Miettivänä, pää kumarassa kulki hän tietä eteenpäin. Illan vienossa
hämärässä kuvastui elävästi hänen tummakiharainen päänsä voimakkaine
henkevine piirteineen, joilla tällä hetkellä lepäsi ikäänkuin synkkien
ajatusten varjo.