Produced by Tapio Riikonen
SAULUS TARSOLAINEN.
Erään sielun historia
Raamatun mukaan kuvaillut
MATHILDA ROOS
Suomensi K. G. H.
K. E. Holm'in kustannuksella Helsingissä,
J. Simeliuksen perillisten Kirjapaino Osakeyhtiö 1897.
Sisältö:
I. Saulus, fariseus
II. Saulus, vainooja
III. Jeesus natsarealaisen edessä
IV. Kääntyminen
I.
Saulus, fariseus.
Oli kolmas hetki eräänä päivänä Sif-kuuta, kristillisen ajanlaskun 37
vuosi. Talvi oli loppunut, viimeinen sade oli nykyään kostuttanut
maata, ja kesä oli tullut. Vuorten huippujen ympäri, vierevien
kunnasten, tummien öljypuulehtojen, kimaltelevien hopeapoppelien ja
uhkean viheriäin viikunapuiden yli kaareili läpikuultava ilma, jossa
kaikki äänet kuuluivat heleästi, kaikki esineet näyttäytyivät ikäänkuin
peitettyinä valkeaan hohteeseen. Vieno lämpö kylvetti päivällä nisu- ja
ohravainioita, jotka olivat täydessä tähässä odottaen leikkaajan
sirppiä; mutta illan tullen nousi maasta höyryjä, jotka kietoutuivat
vainioiden ja laaksojen ympäri harsomaisena utuna, ja yöllä laskeusi
viljava kaste, joka, kun aurinko nousi Öljymäen yli, kimalteli
viheriässä maassa kuni tuhannet jalokivet.
Mutta nyt oli aurinko ehtinyt Öljymäen yli ja valaisi tummansiniseltä
taivaalta Jerusalemin temppelin huippuja, jonka kultainen katto
heijasti kimaltelevaa valoa, marmorin esiintyessä valkealla kiillolla
temppeliä ympäröiväin esikartanoiden pylväskäytävissä, sen portaissa ja
seinissä.
Yläkaupungilta, lounainen osa Jerusalemia, ja alakaupungilta, jota myös
Akraksi nimitettiin, ja joka, ympäröiden sekä pohjois- että
eteläpuolelta kaakossa sijaitsevaa temppelivuorta, oli puolikuun
muotoinen, minkä keskus yhdistyi syvään Tyropöonin laaksoon, joka
luoteesta kaakkoon jakoi Jerusalemin kahteen osaan -- tulvaili
eri-ikäistä ja -säätyistä väkeä temppeliin. Niillä suurilla portailla,
jotka yläkaupungilta johtivat Tyropöoniin ja sieltä temppeliin, sekä
temppelivuorta ja alakaupunkia yhdistävillä teillä näkyi kansaa käyvän
ylös ja alas. Ja niissä neljässä portissa, jotka pakanain esikartanolta
olivat länteen päin, vilisi kirjava-pukuista väkeä edestakaisin. Väliin
näkyi noita kullalla ja hopealla silattuja portteja vastaan loistava
turbaani ja tummat kasvot; väliin kiiltävä roomalainen kypäri; väliin
tuo tuttu valkoinen levätti, jonka alta vilahti toisinaan kultainen,
loistavasti kirjailtu vyöhyt, toisinaan yksinkertainen nahkavyö, joka
kiinnitti alusvaatteita.
Myöskin itäisiltä porteilta, jotka olivat Josafatin laaksoon päin, tuli
temppelissä-kävijöitä. Erittäin eräässä, joka oli yksinomaan aiottu
naisille, vallitsi vilkas liike. Kauniita, nuoria tyttöjä hunnutettuina
ja vaaleissa puvuissa, komeita juutalaisia vaimoja viisti portissa
olevain likaisien kerjäläis-naisten ohi, menivät pakanain ja kansan
esikartanoiden kautta idässä sijaitsevaan "naisten esikartanoon", jossa
he panivat lahjansa uhriarkkuun.
Pakanain esikartanoon täytyi kaikkein ympärileikkaamattomain pysähtyä;
tämä paikka osoittikin vilkkaan kuvan niistä eri kansallisuuksista,
jotka siellä olivat edustettuina. Jos ken oli tietämätön, että oli
kielletty menemästä sisemmäksi temppeliin, niin tarvitsi hänen vain
luoda silmäys kansan ja pakanain esikartanoiden väliseen muuriin
pystytettyihin pylväisiin, joihin oli kreikaksi ja latinaksi
kirjoitettu: "Kukaan muukalainen ei saa astua pyhäkköön."
"Kuninkaalliseen pylväskäytävään" heitti aurinko säteensä valkealle
marmorille pylvästen välistä. Alhaalla lepäsi laakso, joka etelässä
rajoitti temppelivuorta, hiljaisena ja hämärässä; kun katsoi sinne,
tunsi heikkoa pyörrytystä, joka ikäänkuin liiteli ylöspäin tuosta
salaperäisestä syvyydestä. --
Nojautuneena yhteen pylvääseen seisoi eräs nuori mies ja katseli
laakson ja temppelivuoren ylitse kaupunkiin, jonka tasaiset, valkeat
katot jyrkästi kuvastivat rajaviivojaan selkeässä kesäilmassa.
Hän oli puettu roomalaisen sotamiehen varukseen, kypäriin ja
rintahaarniskaan, hänen kädessään oli soikea kilpi ja miekka, ja hänen
tumma ihonsa ja jyrkät kasvonpiirteensä kuvastuivat eloisasti valkeata
marmoria vasten.
Hän näytti huomaamattaan olevan erään toisen nuorukaisen innokkaiden
katseiden esineenä. Tämä kulki useita kertoja hänen ohitseen, väliin
seisahtuen ja katsellen häntä, väliin hymyillen ja päätään pudistaen
vetäytyen sivulle, tullakseen heti takaisin tähystämään muukalaista.
Viimein säpsähti tämä siitä, että käsi laskettiin hänen olalleen. Hän
rypisti hieman kulmiaan, kääntyi äkkiä ja näki edessään yksinkertaiseen
juutalaiseen pukuun vaatetetun nuorukaisen, jonka alusvaatteet olivat
kiinnitetyt nahkavyöllä.
"Sekstus!" huudahti tuo nuori juutalainen iloisella hymyllä, "oletko se
sinä, vai etkö? Olen useita kertoja käynyt ohitsesi ja tarkastanut
sinua, mutta en ole vielä varma oletko se sinä..."
"Kyllä asiassa on perää, minä olen todellakin minä", vastasi nuori
roomalainen soturi hymyillen, "ja sinä olet Joel, jaarittelija,
kuten sinua nimitimme! Etpä ole muuttunut siitä asti, kun olimme
Tarsossa tovereita, ja sinä alituiseen toimitit meille nuhteita
lörpöttelemiselläsi ja ilveilläsi..."
Nuo kaksi miestä nauroivat sydämellisesti ja tervehtivät toisiaan
vanhoina tovereina.
"Mutta mistä syystä kohtaan sinut täällä roomalaisena sotamiehenä?"
alkoi kielevä Joel, "sinähän kudoit telttakankaita ja aioit
kauppiaaksi?"
"Sen täytyi minun heittää siksensä", vastasi Sekstus kiivaasti. "Minä
ja muutamat muut pojat teimme eräänä iltana ruman kepposen, me löimme
rikki eräät kangaspuut, emmehän liene olleet oikein selviä, ja sitte me
kaikki karkasimme. Minulla oli paljon vastuksia, mutta viimein tulin
Roomaan ja rupesin sotamieheksi, ja nyt olen täällä auttaakseni
maaherraa Marcellusta pitämään kansaa kurissa, joka, päättäen kaikista
täällä vallitsevista uusien aatteiden levittäjistä ja kansan
viettelijöistä, näyttääkin tarpeen vaatimalta. Ja sinä?"
"Minäkö?" virkkoi Joel, joka Sekstuksen viimeisistä sanoista rypisti
otsaansa, "minä olen täällä herrani Saulus tarsolaisen kanssa, jonka
palvelukseen rupesin, kun ikävystyin telttakangasten kutomiseen..."
"Kuka on Saulus tarsolainen?"
"No, etkö sitä tiedä?" vastasi Joel niin paheksuvalle muodolla, kuin
jos ystävänsä oli sen sijaan kysynyt, kuka Moses tahi Abraham oli,
"Saulus tarsolainen", lisäsi hän ylvästellen, "on mahtava herra,
oppinut fariseus, jota kansa suuresti kunnioittaa. Kaikki sanovat, että
hän ensi vaalissa tulee valituksi korkeaan neuvostoon, johon hän onkin
itseoikeutettu. Ja hän on se, joka on kukistava kapinoitsijat, sillä
hän harrastaa palavalla innolla isäimme uskoa, ja Abrahamin Jumala on
hänen kanssaan. Hän kiistelee mahtavasti synagoogissa ja päivä päivältä
hävittää hän joitakin niistä rikkaruohoista, joita tuo ristiinnaulittu
pettäjä on kylvänyt kansaamme".
"Väitteleminen ja puheiden pitäminen on tosin kaunista ja hyvää",
vastasi roomalainen halveksivalla hymyllä, "mutta ilman roomalaisten
miekkaa kävisi teidän kuitenkin aikaa myöten nolosti. Mitä olisitte
tehneet, jos ei Pilatus olisi antanut teille lupaa ristiinnaulita
Jeesus natsarealaista? Vielä tälläkin hetkellä hän saarnaisi täällä, ja
papistonne olisi mielipahasta repinyt tukkansa. Mutta sanoppas, kutka
tänään tuodaan neuvoston eteen tuomittaviksi? Olen kuullut monta
kummallista tarinaa heistä -- että he pääsivät pois vankilasta, vaikka
vartijat olivat ulkopuolella, ja ovet olivat suljettuina; että he
parantavat sokeita ja rampoja ja muuta semmoista. Kuuluvatko hekin tuon
merkillisen natsarealaisen puoluelaisiin?"
"Kuuluvat niinkin!" vastasi Joel vilkkaasti, "ne ovat hänen
opetuslapsiaan, hänen niinsanottuja apostoleitaan. He saarnaavat
mielettömän tavoin hänen oppejaan; tuolla Salomonin pylvästössä he
tavallisesti kiihoittavat kansaa sekä Jumalaa että esivaltaa vastaan.
Ei mikään ole heistä pyhää. Olen omin korvin heidän kuullut sanovan,
että tuo väärä natsarealainen profeetta on käskenyt hylkäämään isän ja
äidin hänen tähtensä. Onpa tuo kaunista oppia, eikö niin? Aivan vastoin
Moseksen pyhää lakia, joka käskee meidän kunnioittamaan isää ja äitiä.
Mutta hiljaa ... tuolla he tulevat ... näetkö, tuolta ... mennään
sinnepäin, niin näemme paremmin heidät..."
Nuo molemmat nuoret miehet lähtivät pylväskäytävästä ja sekaantuivat
väkijoukkoon, jossa nyt nähtiin aaltoilevaa liikettä ja kuultiin
vilkasta kuiskinaa. Kaikki likistivät ja tuuppivat toisiaan nähdäkseen
molempia vankeja, jotka vahtien ympäröiminä liikkuivat verkalleen
kartanon poikki. Ei kumpikaan vangeista näyttänyt kuitenkaan huomaavan
kansan uteliaisuutta, vielä vähemmin vaivasi se heitä. Toinen heistä
oli vähän yli keski-ijän, ja hänellä oli voimakas ruumis ja karaistut,
päivänpaahtamat kasvot. Katseensa oli vapaa, melkein iloinen, osoittaen
tuota sielun tyyntä rauhaa, jota ei mitkään ulkonaiset myrskyt voi
häiritä.
Toinen oli useita vuosia nuorempi kumppaniansa, ja hänen vartalonsa oli
hoikka sekä hieno kuin nuorukaisen. Hänen lempeät, siniset silmänsä
olivat haaveksivat, ilmaisten hengen ylevyyttä, mutta kun hän joskus
loi katseensa ympärillä oleviin, kuvastui siinä sama rohkeamielisyys,
joka kunnosti tuota vanhempaa vankia.
"Näetkö, miten julkealta ja voittoriemuiselta tuo kaljupää näyttää?"
huudahti Joel, joka nyt Sekstuksen kanssa oli tullut vankien luo.
"Mutta odotappas, aurinko ei vielä ole laskenut, ennenkuin pääsi
keikahtaa maahan, itserakas natsarealainen!"
Sekstus veteli partaansa ja heitti pilkallisen katseen Joeliin.
"Se ei käy niin nopeasti, kuin luulet, ystäväni! Erehtyisinpä suuresti,
jos ei tuolla miehellä olisi pää oikealla paikalla ja antaisi teille
yhtäpaljon tekemistä kuin väärä profeetta itse!"
"Ehkä", vastasi Joel yhä enemmän kiihoittuneena, "sillä he ovat
liitossa perkeleen kanssa ja villitsevät kansaa hänen lumouksillaan
samoinkuin heidän niinsanottu mestarinsa. Heitä on jo useita kertoja
vakavasti varoitettu ja kehoitettu lakkaamaan saarnoistaan ja
kujeiluistaan rampojen ja sokeain suhteen, ja kun ei mikään auttanut,
pantiin he vankeuteen. Mutta kuinkas kävi! Kun heitä aamulla aiottiin
tuoda neuvoston eteen, ja oikeudenpalvelijat menivät heitä noutamaan,
oli perkele vapauttanut heidät vartijain kuulematta ja näkemättä
mitään. Ja sitte he alkoivat tavallisen saarnaamisensa jälleen, kunnes
päällikkö tuli kutsumaan heitä neuvoston eteen. Nyt näemme, onko
saatana edelleen halukas auttamaan heitä!"
"Teidän neuvosherranne varmaankin kunnioittavat suuresti saatanaa,
koska he ovat niin sääliväisiä hänen suosilaitaan kohtaan", vastasi
Sekstus pilkallisesti. "Jos joku Roomassa uskaltaa hiiskahtaakaan
keisaria vastaan, niin on paikalla pää poikki, mutta täällä on pitkät
mutkat ja metkut vähäpätöisten kapinoitsijain kanssa."
Joel ei vastannut. Hän rypisti kulmiaan, ja vastenmielinen tunne siitä,
että hän kuului vapaudettomaan kansaan, jonka neuvostolla ei
todellakaan ollut kuolemaan tuomitsemisen oikeutta, keskeytti hetkeksi
hänen kerskuvat sydämenpurkauksensa.
Sillä aikaa jatkoivat vartijain ja heidän päällikkönsä ympäröimät
vangit kulkuansa kansan esikartanoon. Täälläkin oli paljon kansaa
koolla; temppelipalvelusta toimittavia leviittoja, jotka asuivat muurin
sisäpuolella olevissa rakennuksissa; pappeja ja fariseuksia sekä
oppilaita, jotka tulivat siellä sijaitsevasta synagoogasta, liikkui
sekaisin. Mutta koska kaikki täällä olivat juutalaisia, ei näköala
ollut niin kirjava kuin ulkona. Valkoinen väri oli puvuissa
vallitsevana sekä noissa pitkissä alusvaatteissa että valkeissa
viitoissa, joita muutamat kantoivat hartioillaan.
Vangit kulkivat kartanon poikki hiljaisuuden vallitessa ja vietiin
sitte portaita myöten n.s. "neljäkäskivi-saliin", jossa olivat ovet
kummallakin puolella, ja jonka ulkopuoli oli kansan ja sisäpuoli
pappien esikartanoon päin. Tämän alttarilta nousi vielä savua aamulla
uhratusta lampaasta.
Tähän saliin kokoontui korkea neuvosto joka päivä käyttämään lakia ja
oikeutta Israelin kansalle.
Tänään olivat nuo seitsemänkymmentä jäsentä melkein kaikki saapuneet.
Sitäpaitsi oli suuri joukko pappein puoluetta kokoontunut, vanhimmat
sekä kaikki, jotka kuuluivat ylimmäispapilliseen sukuun, kuten Hannas,
Kaifas, Aleksander, y.m.
Kun tuomarit olivat asettuneet tavallisille puolikuun muotoisesti
sijoitetuille paikoilleen, ja molemmat sihteerit, jotka aina olivat
saapuvilla neuvoston istunnoissa, olivat valmiit kirjoittamaan
neuvosherrain päätöksen, alkoi neuvoston puheenjohtaja eli nasi
kuulustelun, kehoittaen muutamilla vakavilla sanoilla todistajia
harkitsemaan sanottavansa, jonka jälkeen itse oikeudenkäynti alkoi.
Useampia todistajia kutsuttiin esiin ja kuulusteltiin; ensin niitä
oikeudenpalvelijoita, jotka olivat tavanneet vankilan suljettuna ja
tyhjänä, kun he menivät noutamaan noita kahta pahantekijää, sitte niitä
miehiä, jotka nykyään olivat nähneet syytettyjen, ylimmäisen papin
kielloista huolimatta, saarnaavan natsarealaisen oppia ja kiihoittavan
kansaa.
Kaikki todistukset olivat kiihkeitä ja yhtäläisiä. Ne eivät jättäneet
syytetyille mitään pelastuksen mahdollisuutta, vaan esitettiin mitä
jyrkimmässä muodossa. Pietari ja Johannes, natsarealaisen seuraajat eli
apostolit, joiksi he itseään nimittivät, olivat näyttäneet suunniteltua
uhkaa sekä juutalaisten lakia että keisarillista esivaltaa kohtaan.
Sitte seurasi parin minuutin syvä, äänetön odotus. Synkeinä ja ankarina
istuivat korkeat herrat; muutamat tuijottivat miettiväisinä eteensä,
toiset loivat pikaisia silmäyksiä naapureihinsa. Kaikki tänne
kokoontuneet huomasivat enemmän tahi vähemmän selvään, sen mukaan kuin
heillä oli enemmän tahi vähemmän maallisia etuja valvottavina, että
tässä esiintyi välinpitämätöntä uppiniskaisuutta, josta voisi seurata
suuri vaara, ellei sitä perinpohjaisesti rangaistaisi.
Ylimmäinen pappi, keski-ikäinen mies, veltolla, ryppyisellä naamalla,
jonka piirteet sillä hetkellä värisivät tukahutetusta harmista,
nojautui eteenpäin ja antoi merkin, että vangit tuotaisiin lähemmäksi.
Nämät tottelivat käskyä ilman epäilystä tahi pelkoa. Pietari, vanhin
heistä, esiintyi nopein askelin, Johannes sitävastoin läheni hitaasti,
silmät yhä puoleksi maahan luotuina, ikäänkuin peljäten saastuttaa
ajatuksiaan ulkonaisilla esineillä.
Muutamaksi silmänräpäykseksi loi ylimmäinen pappi terävät, syvällä
olevat silmänsä apostoleihin; sitte hän oikasi itsensä nopeasti, pisti
toisen kätensä kullalla kirjaillun vyönsä sisäpuolelle ja huusi
mielenliikutuksesta ja vihasta värisevällä äänellä:
"Te miehet, emmekö ole ankarasti ja selvillä sanoilla kieltäneet teitä
opettamasta kansaa kuolleen natsarealaisen nimessä? Eikö hänen
kuolemansa tuottanut meille tarpeeksi levottomuutta ja huolta, ja nyt
tahdotte jälleen saattaa hänen verensä meidän päällemme. Eikö teitä jo
ole rangaistu uppiniskaisuudestanne, ja sen sijaan, että osoittaisitte
kuuliaisuutta käskyillemme, täytätte Jerusalemin tällä vaarallisella
opilla, kiihoitatte helposti vieteltävää kansaa sekä häiritsette sitä
rauhaa, joka viimeinkin on kalliisti ostettu vuodatetulla ihmisverellä.
Syytetyt, mitä voitte vastata näihin oikeudenmukaisiin syytöksiin?"
Seurasi jälleen syvä äänettömyys salissa; kaikkein katseet siirtyivät
ylimmäisestä papista Pietariin. Tämä astui vielä askeleen eteenpäin,
katsoi tuomariaan lakkaamatta silmiin ja sanoi sitte vakavalla äänellä:
"Ei paljon, mutta kyllä tarpeeksi, ollaksemme puhtaita sen lain edessä,
jonka mukaan me ainoastaan tahdomme tulla tuomituiksi. Te olette
kieltäneet meitä julistamasta Herran Jeesuksen oppia, ja maailman
mahtavina on teillä oikeus antaa käskyjä ja vaatia kuuliaisuutta. Mutta
teidän _yläpuolellanne_ on korkeampi laki, jota ei kukaan voi väistää,
kaikkein vähemmin me, hänen opetuslapsensa: enemmän on kuultava Jumalaa
kuin ihmisiä. Ja isäimme Jumala on herättänyt Jeesuksen vapahtajaksi,
tuottaakseen Israelille syntein anteeksiantamuksen ja johdattaakseen
sitä parannuksen tielle, ja hän on ottanut todistajiksi meidät, joille
hän on lahjoittanut pyhän hengen, ja antaa sen kaikille, jotka häntä
kuulevat. Mikä on syynä, ettette te, kirjanoppineet ja lainoppineet,
tunne häntä, valittua ja lähetettyä, te, jotka tutkitte kirjoituksia ja
ymmärrätte niiden pyhät sanat? Ettekö ole siellä lukeneet lupauksesta,
jonka Jumala on antanut kansalleen, että hän kerran lähettäisi
vapahtajan pelastamaan heitä, ei maallisista siteistä, vaan hengen
kahleista, synnistä? Ja ettekö käsitä, että tämä vapahtaja on jo
tullut, ja hänet te olette ristiinnaulinneet ja surmanneet? Mutta" --
tässä tuli Pietarin ääni kiivaammaksi ja silmänsä säihkyivät -- "te
luette kehnosti, paatuneilla sydämillä; sentähden ette tunne Jumalan
salaisuuden ilmestystä. Te väärennätte sanan, te sadukealaiset
maanmadot, te kiellätte hengen, joka on ylösnousemus, ja elätte lihan
ja puustavin mukaan. Sentähden ette myöskään huomaa, että Jeesus
natsarealainen on Messias, tuo luvattu, tuo uusi elämä Jumalassa..."
Kiivastuneitten äänten sorina keskeytti Pietarin, joten hänen viimeisiä
sanoja tuskin kuultiin. "Ulos", "pois", "kuolema pilkkaajalle",
huudettiin useilta tahoilta. Tulinen liikunto kulki mainingin tavoin
salissa, noustiin ylös, vaihdettiin kiireellisiä kuiskauksia ja
heitettiin arastelevia, kysyviä katseita ylimmäiseen pappiin. Moni
kokoontuneista tunsi tosin salaista tyytyväisyyttä Pietarin rohkeista
sanoista, sillä ylimmäinen pappi kuului sadukeusten lahkoon, ja hänellä
oli kiivaita vastustajia farisealaisissa, jotka täällä olivat
monilukuisesti edustettuina; mutta kaikilla oli vallitsevana tunteena
närkästys natsarealaisen julkeudesta.
Ylimmäinen pappi oli tullut vaaleaksi kuin viitta, jota hän kantoi. Hän
huomasi tällä hetkellä kärsivänsä henkisen tappion, ja tämä teki hänen
vihansa tunteet vieläkin väkivaltaisemmiksi.
"Mieletön!" huusi hän nousten ja ojentaen kättään Pietaria kohden,
"kuinka uskallat häväistä Jumalan ylimmäistä pappia? Sitä olet katuva,
julkea hupsu! Viekää ne ulos! Odottakoot tuomiotaan!" Hän viittasi
kädellään, ja oikeudenpalvelijat veivät ulos Pietarin ja Johanneksen.
Nyt alkoi korkeaääninen ja intohimoinen neuvottelu. Ne papeista, jotka
kuuluivat sadukeusten lahkoon, olisivat, jos se olisi ollut heidän
vallassaan, heti äänestäneet apostolein kuolemaa. Mutta korkealla
neuvostolla ei ollut enää oikeutta tuomita hengiltä; suurin rangaistus,
mihin se voi tuomita, oli vankeus ja ruumiillinen kuritus. Laillisella
tavalla oli siis mahdoton tuomita heitä kuolemaan; mutta voi monella
tavalla kiertää ja polkea lakia. Voisihan kokoonkutsua, kuten
natsarealaista tuomitessa, salaisen neuvoston, turvaantua maaherraan,
huomauttaa roomalaiselle vallalle vaaralliseksi ja vastenmieliseksi,
jos ei tuommoisia henkilöitä poisteta j.n.e. Ja väliin kuiskien, väliin
huutaen, säihkyvin silmin ja kiivailla liikkeillä kumartuivat nuo
arvoisat papit toistensa puoleen, kiihoittivat toisiaan kertomuksilla
apostolein vallasta kansaan, esittivät myötä- ja vastasyitä, miten
parhaiten pääsisi asian perille. Kuumuus salissa oli yhtä suuri kuin
neuvottelijain mielissä; keskipäivän aurinko paahtoi temppelin kattoa
ja loisti kansan esikartanonpuoleisista akkunoista neuvottelusaliin;
ylimmäisen papin kalpealla, kaljulla otsalla tihkui suuria
hikipisaroita, ja hänen ojennettu kätensä vapisi.
Kun kiihoitus oli noussut korkeimmilleen, meni eräs kokoontuneista
neuvosherroista ylimmäisen papin luo ja kuiskasi hänelle jotakin.
Ylimmäinen pappi loi häneen tyytymättömän, miltei kiukkuisen
silmäyksen, mutta vaati heti vaitioloa, jonka jälkeen korkean neuvoston
jäsenet asettuivat paikoilleen, ja kaikkien katseet kääntyivät siihen,
joka oli pyytänyt puheenvuoroa.
Tämä oli pieni, keski-ikäinen mies, jolla oli suippopäinen parta, jota
hän tuon tuostakin siveli toisella kädellään, ja tummanharmaat silmät,
joista loisti omituinen hyvyyden ja terävän älyn ilme. Hänen nimensä
oli Gamaliel. Ollen lainoppinut ja fariseus oli hän ylimmäisen papin
kiivas vastustaja, joka, kuten jo mainittiin, kuului sadukeusten
lahkoon. Kansa häntä suuresti kunnioitti sekä hänen oppinsa että sen
lempeyden ja sävyisyyden tähden, jolla hän kohteli vastustajiansa. Hän
oli Hillel'in pojanpoika ja oppilas, tuon suuren rabbiinin, jonka
pyhien kirjojen tulkitseminen oli perustuksena Gamalielin
järjestelmälle, ja Gamalielin kouluun tulivat maan etevimmät
nuorukaiset oppiakseen juutalaisista viisautta.
"Israelin miehet!" huusi hän, kun tuon kiivaan neuvottelun kohina oli
asettunut, "kavahtakaa, mitä aiotte tehdä näille miehille! Kuulkaa
minua, ennenkuin on myöhäistä! Tämä oppi on joko Jumalasta tahi
ihmisistä -- mitään keskiväliä ei ole. Jos se siis on ihmisistä, niin
häviää se ennemmin tahi myöhemmin teidän vaikutuksettanne. Muistatteko
Judasta, joka esiintyi veronlaskemisen päivinä ja nosti paljon hälinää?
Muistatteko hänen mieletöntä puhettaan: 'ei mitään veroa keisarille,
Jumala on yksin kuninkaamme', ja kuinka hän sen kautta saattoi paljon
kansaa luopioiksi? Mutta mitenkäs kävi hänen ja hänen korkealentoisille
tuumilleen? Kuin savu, tomu, katosi kaikki, kapina kukistettiin, hän
itse sortui, ja kaikki hänen puoluelaisensa hajoitettiin. Samoin käypi
myös natsarealaiselle ja hänen opetuslapsilleen, jos heidän oppinsa on
ihmisistä. Jos se sen sijaan on Jumalasta" -- tässä hän korotti
kätensä, ja hänen silmissään näkyi harras sisällinen loisto -- "niin
ette voi sitä tyhjäksi tehdä. Te voitte surmata nämät profeetat, mutta
oppi on elävä heidän jälkeensä. Kavahtakaa siis vastustamasta elävää
Jumalaa!"
Kun Gamaliel syvällä ja liikutuksesta vapisevalla äänellä oli puhunut
nämät sanat, vaikeni hän, antoi käsiensä laskeutua ja päänsä vaipua
rinnalleen. Sitte hän katsoi äkkiä ylös, kohotti tuskin huomattavasti
hartioitaan ikäänkuin sanoakseen: "tämä on totuus, olen sanonut sen
teille, olkoon syy teidän, ellette siitä huoli", ja asettui
paikoilleen.
Jonkun minuutin istuivat neuvosherrat hiljaa punniten Gamalielin
sanoja, mutta sitte alkoi ensin hiljaa, sitte yhä kiivaammin
samallainen neuvottelu kuin äsken. Useat myönsivät Gamalielin olevan
oikeassa, mutta ne, jotka toivoivat apostolein kuolemaa, eivät heti
taipuneet sitä tunnustamaan.
Kun Gamaliel istuutui, tunsi hän käden keveästi koskettavan olkapäätään
ja nuorekkaan ääneen hillityllä kiivaudella kuiskaavan hänen korvaansa:
"Jalo Gamaliel, minä ihailen sanojasi, jotka ovat viisaat ja kauniit,
niinkuin kaikki puheesi. Mutta suo anteeksi, mestari, että uskallan
vastustaa sinua. Hyvyytesi viettelee sinua liikanaiseen lempeyteen.
Natsarealaisen oppi, joskin se olisi vain ihmisistä, on vaarallisempi,
kuin luuletkaan. Sillä oppimaton kansa on helposti käännetty, ja kun
uuden opin puolustajilla kerran on kansa vallassaan, niin on meidän
työläs kitkeä sitä rikkaruohoa, jota he ovat kylväneet. Paras siis on
hävittää koko kylvö!"
Gamaliel kääntyi ja katseli rauhallisesti hymyten puhujaa. Tämä oli
keskikokoinen nuori mies, jolla oli jalot, vaikka vähän tylyt
kasvonpiirteet. Innostuneesti puhuessaan säkenöivät hänen tummat,
henkevät silmänsä teräväpiirteisten kulmien alta, ja hänen voimaa
osoittavilla huulillaan oli malttamattomuuden ilme, jota hän turhaan
koki tukahuttaa.
"Nuoruudenveri, nuoruudenveri!" vastasi Gamaliel nostaen pari kertaa
hitaasti päätään ja vetäisten tavallisuuden mukaan partaansa. "Jos
sinä, rakas Saulukseni, olisit elänyt niin kauvan kuin minä, jos
olisit oppinut vertaamaan elämää kirjoituksiin ja siitä tekemään
johtopäätöksesi tulevista tapauksista, niin huomaisit minun tuominneeni
oikein ja viisaasti..."
"Anteeksi vielä kerran", virkkoi Saulus samalla hillityllä kiivaudella,
"mutta minä luulen, jalo Gamaliel, että tällä opilla on mieliin
suuremmoinen valta, jota sinä et ole ottanut huomioon. Tässä on jotakin
tekeillä, tässä piilee vaara, tunnen sen -- aina siitä asti, kun tuota
uutta oppia alettiin julistaa, ei minulla ole ollut lepoa yöllä eikä
päivällä. Esi-isiemme uskolle viritetään pauloja, sille uskolle, jonka
puolesta me kaikki taistelemme, niinkuin kalliimman ja rakkaimman
tavaran puolesta, jonka omistamme. Ja jos minulla, mestari, olisi vain
puolet sinun opistasi, sinun arvostasi, en silloin epäilisi; sen
myrskyn, jonka äsken sanoillasi hillitsit, herättäisin minä uudelleen
kukistaakseni juurtajaksain uppiniskaisten aikeet!"
Hän vaikeni, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja katsoi miltei uhaten
ympäri salia.
"Hiljaa, hiljaa," sanoi Gamaliel koskettaen keveästi Sauluksen kättä ja
hymyillen anteeksi antavaisesti, "sinä olet kiivas, poikani, ja kiivaus
on kuin sumu, joka himmentää arvostelukykyämme, ja joka estää meitä
näkemästä asioita semmoisina, kuin ne todellisuudessa ovat. Ainoastaan
se, joka hillitsee mielensä, voi vaikuttaa muihin. Sillä miten luulet
voivasi hallita muita, kun et edes voi hallita itseäsi?"
Saulus ei vastannut mitään; hän loi silmänsä alas ja puristi huulensa
yhteen, ikäänkuin pidättääkseen niitä sanoja, jotka olivat hänen
kielellään.
"Sitäpaitsi, poikani", jatkoi Gamaliel samallaisella hymyllä, "unhoitat
nuoruuden innossasi yhden asian, jonka sinun toki tulisi ottaa
huomioon. Panemalla liian paljon arvoa esineisiin ja olosuhteisiin,
annat niille semmoisen arvon, jota ei niillä todellisuudessa ole.
Uskotko, että natsarealainen olisi se, mikä hän nyt on, uskotko, että
hänellä olisi ollut sellainen vaikutus kansan mieleen kuin hänellä on,
jos hän olisi kuollut toisella tavalla? Jos hän olisi saanut
häiritsemättä saarnata elämänsä iltaan asti, niin se hohde, joka
ympäröi häntä, ja joka monenkertaisella loisteella hehkuu hänen
verisestä rististään, olisi jo aikoja sitte sammunut. Usko minua, mies,
jolla on onni ja rohkeus kuolla julistamansa opin puolesta, _saa_
oikeuden, vaikka hänellä ei _olisikaan_ sitä. Ristiinnaulitse hänen
seuraajansa, niin sinä valmistat heille yhtä monta voittoa, kuin
pystytät ristiä".
"Sanasi ovat viisaat ja oikeat", vastasi Saulus levollisempana. "Mutta
usko minua, mestari, sinä et huomaa, kuinka uhkaava vaara on..."
"Rakas Saulukseni", muistutti Gamaliel laskien kätensä Sauluksen olalle
ja terävästi katsellen häntä, "sinä kummastutat minua todellakin!
Minusta näyttää, ikäänkuin tuo oppi jo olisi tietämättäsi suuresti
vaikuttanut sinuun..."
"Minuun!" keskeytti Saulus uudelleen leimahtaneella kiihkeydellä.
"Minuun ... minuun ... joka vihaan tuota oppia koko sielustani, joka
kiroon sitä sukuni, kansani, uskoni nimessä! Sinä hourailet, mestari,
sinä puhut sanoja, jotka hämmentävät ajatukset! Mutta minä vakuutan
vielä, kerta toisensa perästä, että tämä oppi on vaarallinen, että
sillä on lumoava vaikutus mieliin. Ja minkätähden? Sentähden, että se
perustuu ajatukseen, joka kaikkina aikoina on ollut kansojen ihanteena,
jota aina on pidetty korkeimpana onnena: kaikkien yhdenvertaisuus.
Natsarealainen ei myönnä, että Israel on Jumalan valittu kansa. Hän
hylkää isäimme säännöt, hän murtaa lain, hän hävittää jumalallisen
järjestyksen, jonka mukaan Herra Sebaot tähän asti on hallinnut
kansaansa. Hänen lempiajatuksensa lienee ollut tehdä kaikki ihmiset
suureksi lammaslaumaksi, jossa kaikki lampaat olisivat toistensa
kaltaisia; tämän paimeneksi hän aikoi ruveta ja olisi hallinnut sitä
oman tahtonsa voimalla. Etkö myönnä, mestari, että uuden opin puoltajat
tähtäävät kuolon-iskun juuri kaikkeen siihen, johon Israel on
perustanut ihanan toivonsa? Ja vaikkakin Jeesus natsarealainen on
kuollut, elää kuitenkin hänen oppinsa; se kuiskaa salavainoin hänen
haudastaan, jonka enkelit kolmantena päivänä aukaisivat hänelle, kuten
yksinkertaista kansaa on vietelty uskomaan. Annahan vaan natsarealaisen
opetuslapsille oikeus saarnata missä tahansa ja miten tahtovat -- anna
kansan saada käsitys kaikesta, mistä nyt kuulevat puhuttavan -- ja sinä
olet pian näkevä koko maailman tulessa!"
Samassa vaati puheenjohtaja hiljaisuutta. Pitkällä ja tulisella
neuvottelulla olivat nyt tuomarit Gamalielin neuvon vaikuttamina
päättäneet, etteivät käyttäisi väkivaltaa apostolein henkeä kohtaan.
Mutta sen rangaistukseksi, että he olivat olleet tottelemattomia
laille, tulisivat he molemmat ruoskittaviksi ja sitte saamaan
vapautensa, kun heitä vielä kerran oli ankarasti varoitettu
julistamasta natsarealaisen oppia sekä Jerusalemissa että muualla.
Apostolit kutsuttiin sisään kuulemaan tuomiotaan. Ylimmäinen pappi piti
lyhyen nuhdepuheen, jonka hän lopetti sillä varoituksella, etteivät he
enää tekisi itseään syypääksi tottelemattomuuteen, jossa tapauksessa
armon-aika olisi auttamattomasti kadonnut ja heidän elämänsä menetetty.
Pietari ja Johannes kuulivat tuomiotaan samalla rauhalla ja
tyyneydellä, kuin koko tutkinnon aikana olivat osoittaneet. Ja kun he
menivät ulos salista, loistivat heidän katseensa hiljaisesta ilosta,
heijastus siitä riemusta, jota he tunsivat huomatessaan olevansa
mahdollisia kärsimään mestarinsa tähden.
"Tosiaankin, he näyttivät riemujuhlaan menijöiltä", sanoi Gamaliel
silmäillen Saulusta. "Heidän silmänsä loistivat kuin voittosankarien,
jotka tulevat kotiin rikkaine saaliineen! Kummallista väkeä nuo
natsarealaiset, kummallinen oppi..."
Mutta Saulus ei vastannut; synkin ja ankarin katsein seurasi hän
poistuvia. Nähdessään heidän ilosta loistavat kasvonsa tunsi hän
katkerata vihaa. Hämärästi tunsi ja ymmärsi hän tällä hetkellä, että
joskin lain koura voi saavuttaa nämät miehet ja ripustaa heidät
ristille, niinkuin se oli tehnyt heidän herralleen ja mestarilleen,
niin miten on masennettava ja kukistettava tuo henkinen etevyys, josta
uhkaukset ja rangaistukset kimmoavat takaisin? Missä olisi ase, joka
heihin pystyisi? Ei ylimmäisen papin vallassa eikä korkean neuvoston
rangaistustuomioissa -- mutta missä?
Vähän ajan kuluttua poistuivat neuvosherrat. Osa heistä jätti temppelin
mennäkseen kaupungin synagoogiin opettamaan; muutamat jäivät kansan
esikartanoon lain käskyn mukaan rukoilemaan, vastaanottamaan siunausta
papilta sekä panemaan roponsa uhriarkkuun; toiset jäivät
uteliaisuudesta näkemään vankeja sekä heidän kohtaloaan. Ainoastaan
harvat neuvoston jäsenet, ne, joilla oli jokin temppelipalvelus
toimitettavana, menivät pappien esikartanoon.
Täällä järjestivät leviitat polttouhrinalttaria siihen uhriin, joka
illalla oli toimitettava. Tuolle viittätoista kyynärää korkealle
alttarille menivät he kaltevata siltaa myöten ja panivat puita niihin
kolmeen rovioon, jotka tavallisesti leimusivat alttarilta; kaksi
rovioista oli jo sammunut ja mustina, kolmannesta, jota sanottiin
"ikuiseksi", tuprusi alinomaa aaltoilevia savupyörteitä kirkkaaseen
ilmaan. Komeat, kullalla silatut pariovet, mitkä johtivat pyhään, jonne
ainoastaan papit saivat mennä, olivat auki, mutta raskas esirippu
peitti sisäänkäytävän. Silloin tällöin liikkui esirippu, kun papit,
jotka sisällä tekivät tehtäviään, kulkivat ulos ja sisään. He toimivat
suitsutusalttarilla järjestäen tulia kynttiläjalkoihin tahi vaihtoivat
leipiä katsomusleipäin pöydälle, ja nostetun esiripun alta virtasi
ikäänkuin tuulahduksena pyhä salaperäisyys, joka hiljaisuudessa ja
hämärässä piiloutui sen takana...
Gamaliel ja Saulus olivat seuranneet toisiaan kansan esikartanolle.
Täällä oli se synagooga, jossa Gamaliel tavallisesti opetti, ja kun hän
oli puhunut hetken Sauluksen kanssa, jätti hän hänet hyvästi ja meni
opetuslastensa luo, jotka odottivat häntä.
Mutta Saulus viipyi kansan esikartanolla, kunnes virkaatoimittava pappi
tuli portaille, jotka johtivat pappien esikartanoon, antamaan
siunauksen. Kaikki seisahtuivat heti ja kääntyivät pohjoiseen päin.
Muutamat lankesivat polvilleen; toiset kohottivat käsivartensa ja
loivat silmänsä alas.
Saulus oli myöskin kääntynyt ympäri ja kun nuo juhlalliset sanat:
"Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua! Herra valistakoon kasvonsa
sinun päällesi ja olkoon sinulle armollinen! Herra kääntäköön kasvonsa
sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan!" kaikuivat hiljaisuudessa,
lankesi hän polvilleen ja painoi toisen kätensä rintaansa vasten. Hän
ei rukoillut, kuten muut, eikä, niinkuin tapa vaati, silmät maahan
luotuina; hänen päänsä oli pystyssä, tummat silmänsä olivat luotuina
siniseen, äärettömään avaruuteen, ja palava, harras ilme levisi hänen
kasvoilleen.
Tämä Jehovan siunaus, jota hän monta kertaa, aina hartaasti, mutta
ilman syvempää vaikutusta oli kuunnellut, valtasi hänet tänään
ihmeteltävällä voimalla. Kaikki se viha, joka äsken täytti hänen
sydämensä, suli äkkiä siinä tunteessa, joka tällä hetkellä yksinomaan
hallitsi häntä: hurmaava, korkea havainto, että se kansa, johon hän
kuului, oli valittu kansa, kansa, jonka korkeana tehtävänä oli aikojen
pimeydessä, vuosisadasta vuosisataan kehittää suurta jumal'aatetta. Hän
ei tuntenut tätä totuutta ainoastaan järjellään, joka älykkäästi tutki
ja selvitti lain vertauskuvia, vaan koko olennollaan, tuolla
käsittämättömällä, äärettömällä sielumme aatteella, joka on ikäänkuin
kaiku näkymättömästä ijankaikkisuuden syvyydestä ympärillämme. Hän
tunsi Herran Sebaotin hengen lepäävän tämän pyhyyden yli, jossa hän,
Saulus, oli ympärileikkauksella pyhitetty Jumalan palvelukseen, ja
jossa hän oli rukoillut ensimmäiset jalkansa ja kätensä päivälliseksi,
joka ajan tapaan syötiin viiden ja kuuden välillä illalla.
Se sali, jossa päivällinen nautittiin, oli talon keskiosassa. Talo oli
rakennettu neliskulmaisen pihan ympärille, jonka keskellä sijaitsi
puiden ja rehevien kasvien ympäröimä vesisäiliö. Se puoli salia, joka
oli pihan puolella, oli tykkänään avonainen, jotta tuoksuvain kukkain
ja auringon valon täyttämä kesäilma virtasi sisään pylvästen välistä,
jotka tällä puolella kannattivat kattoa.
Melkein salin keskelle oli levitetty kultakirjainen matto. Sille oli
asetettu matala marmoripöytä, jonka ääressä oli sohva. Muita
huonekaluja ei ollut; mutta pitkin seiniä, joiden laudoitukset
olivat öljypuuta, ja jotka parissa kohden olivat koristetut
kalkkimaalauksilla, oli patjoja ja mattoja istumapaikoiksi.
Kun Saulus oli istuutunut ja mukavasti nojautunut marmoripöydän
vieressä olevaan sohvaan, toi Joel ruuan sisälle ja asetti sen herransa
eteen.
Mutta Saulukselle ei tänään ruoka maistunut. Hän söi hitaasti tuota
pieneksi paloitettua, valkoista karitsanlihaa, kastoi muutamia
leipäviipaleita liemeen ja maisteli viiniä, jota Joel ojensi hänelle
kalliissa hopeamaljassa.
Sillä aikaa kuunteli hän puoleksi suuttuneena, puoleksi uteliaana sitä
pakinaa, millä Joel koetti ilahuttaa herraansa, jonka synkkä muoto ja
puuttuva ruokahalu huolestutti hyväluontoista palvelijaa.
"Oletko kuullut, herra", kysyi hän ottaen pois lihan ja asettaen esiin
viikunoilla täytetyn astian, "että raatiherra Jonatanin pieni orjatar
Akte on paennut ja on otettu tuon roskaväen, natsarealaisten, turviin,
jotka ovat piiloittaneet hänet?"
"En", vastasi Saulus mielenliikutuksella, jota hän turhaan yritti
salata ulkonaisella välinpitämättömyydellä, "sitä en ole kuullut. Mutta
se ei kummastuta minua. Kaikki, jotka eivät pelkää lakia, palvelijat,
jotka eivät ole nöyriä herroilleen, lapset ja vaimot, jotka eivät
tottele niitä, joita Herra Sebaot on käskenyt tottelemaan, kaikki nämät
käyttävät nyt tilaisuutta hyväkseen ja yhtyvät natsarealaisen lahkoon.
Kunnioitettava joukkue tulee siitä tosiaankin aikaa myöten!"
Joel seisoi yhä herransa edessä tuudittaen hiljaa ruumistaan ja
halukkaasti kuunnellen tuota vihanpurkausta, jota hän huvikseen koetti
kiihoittaa, "Ja mitä inhoittavia taikakeinoja nuo harjoittavatkaan!"
jatkoi hän matalalla äänellä, samalla kun hän kumartui eteenpäin, laski
sormensa nenälle ja katsoi ympäri huonetta, ikäänkuin peljäten jonkun
sivullisen kuuntelevan hänen pakinaansa. "Päällikkö Aleksanterin
keittiömestari Baruk kertoi omin silmin nähneensä heidän katseellaan ja
muutamilla loihtusanoilla parantavan miehen, joka syntymästään saakka
oli ollut sairaana. Ja nyt juoksee mies ympäri, ikäänkuin hänen
jalkansa eivät koskaan olisi olleet kuihtuneet. Semmoista ei voine
tapahtua muutoin kuin perkeleen avulla. Sen minä sanoin Barukille,
herra", jatkoi Joel tyytyväisenä ja liehakoiden, "mutta hän oli
varmaankin tullut hupsuksi, koska hän piti sen Herran Sebaotin hengen
vaikuttamana. Minä nauroin häntä vasten naamaa, niin, herra, sen
todellakin tein! Herran Sebaotin henkikö vaikuttaisi tuommoisiin
kalastaja- ja kirvesmies-raukkoihin, sillä semmoista väkeä
natsarealaisen joukko enimmäkseen lienee! Jos he olisivat oppineita ja
ylhäisiä herroja, kuten sinä, joka ymmärrät lain ja kirjoitukset, niin
voisihan sitte puhua Herran Sebaotin hengestä, mutta näinollen se on
niin mieletöntä, että täytyy oikein nauraa!"
Saulus ei vastannut. Synkällä katseella käski hän Joelin vaikenemaan ja
jättämään hänet rauhaan. Kun hän kuuli palvelijan puheen, jossa hänen
omat mielipiteensä hienouden ja kaunopuheliaisuuden loiston menettäminä
paljaina esiintyivät, valloitti hänet äkillinen vastenmielisyys, joka
puhkesi ilmi halveksumisen tunteena oppimatonta Joel-parkaa kohtaan.
"Miten inhoittavasti ja naurettavasti nämät lörpöttelevät herrojensa
puheita", ajatteli hän ivanaurulla, "miten supistetuilta ja typeriltä
kuuluvat syvimmät totuudet, kun he niitä papukaijain tavoin matkivat!"
Kun Saulus oli atrioinnut ja pessyt kätensä, nousi hän ylös ja meni
niille portaille, jotka rakennuksen sisästä johtivat tasaiselle
katolle.
Täällä hän tavallisesti, kuten juutalaisten oli tapa, vietti jonkun
hetken päivällisen jälkeen, joko puolinukuksissa leväten tahi
vastaanottaen vieraita, jotka tulivat suoraan kadulta niitä portaita
myöten, mitkä talon ulkopuolelta veivät katolle.
Mutta tänään ei hän levännyt eikä vastaanottanut vieraitakaan, ja
kuitenkin hän viipyi niin kauvan tuolla ylhäällä, että illan hämärä
alkoi laskeutua Jerusalemin kunnasten ylitse, kääri Tyropöonin
läpinäkymättömään yöhön, laskeutui mustana harsona temppelin
kultaisille katoille ja hävitti rajapiirteet noista neliskulmaisista
rakennuksista, joiden valkea väri pisimmän aikaa häämöitti hämärästä.
Taivas kaareili vapaana ja ääretönnä Sauluksen pään päällä, ja tähti
toisensa perästä ilmaantui sinne yhä kirkkaammalla loistolla. Sitä
myöten kuin pimeys alhaalla tiheni, tuli avaruus valoisammaksi ja
ikäänkuin korkeammaksi ja laajemmaksi. Noiden yksinäisten, kiiluvien
tähtien välistä näkyi toisinaan himmeämmin, toisinaan loistavammin
valosumua, ikäänkuin salaperäisenä heijastuksena sen takana olevasta
äärettömyydestä. Samat tähdet, jotka olivat kuvastuneet Jabbokin
virrassa, missä Jakob taisteli Herran enkelin kanssa, jotka olivat
loistaneet Mamren tammistoon ja niille laitumille, missä David kaitsi
laumaansa, loistivat myöskin tuohon yksinäiseen haaveksijaan...
Hän nojasi käsivarttaan rintasuojukseen, ja katseensa oli lakkaamatta
kiinnitetty tähtikirkkaaseen avaruuteen. Se heikko humina, mikä
hämäränaikana oli kuulunut Jerusalemista, oli loppunut, koko kaupunki
lepäsi pimeässä ja hiljaisuudessa. Hänestä tuntui, ikäänkuin tuulahdus
Jehovan hengestä olisi liidellyt hänen ohitseen yön pimeydessä ja
koskettanut hänen sieluaan. Ja tässä salaperäisessä havainnossa, joka
saatti hänen sydämensä hehkumaan ja suonensa tykkimään, luuli hän
jälleen kuulevansa heikon, juhlallisen uudistuksen tuosta suuresta
lupauksesta...
Hän makasi hiljaa, vaipuneena noihin unelmiin, jotka hyväilivät hänen
kiihoittuneita, väsyneitä ajatuksiaan, kunnes hän säpsähti heikosta
äänestä, mikä kuului kadulle johtavilta portailta. Hän nousi ylös
katsomaan, ken niin myöhään häiritsi häntä. Mutta kun hän tuli
porrasten luo, oli kaikki yhtä hiljaa ja liikkumatta kuin ennenkin; nuo
valkoiset portaat häämöittivät epätäydellisesti pimeässä, ja alhaalla
hän näki ainoastaan Joelin hiipivän lyhty kädessä seinämällä, jossa tuo
lekuttava valo kulki ylös, alas...
Hänet oli kuitenkin häiritty unelmistaan; hän ei enää asettunut
makaavaan asentoon, vaan alkoi käydä edestakaisin katolla.
Päivän tapaukset -- kohtaus neljäkäskivi-salissa, keskustelu Gamalielin
kanssa, rukous kansan esikartanolla -- nousivat uudelleen kirjavina,
levottomina kuvina hänen mielikuvituksessaan. Ja perusajatuksena
kaikista näistä muistoista, jotka karkoittivat kaikki muut mietteet
hänen sielustaan, säilyi vain yksi ainoa, kummallisesti hämmentävä
ajatus: minkätähden oli se innostus, jonka hän tunsi rukoillessaan
temppelissä kansansa suuruutta, silmänräpäyksessä sammunut, kun hän
alkoi rukoilla Jehovaa tuhoamaan natsarealaisen puoluelaisineen? --
Hän mietti kauvan tätä kysymystä voimatta antaa itselleen tyydyttävää
vastausta. Moseksen lain ja rabbiinien sääntöjen mukaan ei hänellä
ollut ainoastaan oikeus, vaan velvollisuuskin pyytää Jehovaa
hukuttamaan itse kunkin, joka näyttäytyi ainoan, totisen opin
viholliseksi -- ja mikä olikaan tällä hetkellä Israelin vaarallisin
vihollinen, jos ei tuo julkea natsarealainen, joka ahdistaa niitä pyhiä
isäinsääntöjä, mihin Israel rakentaa kaiken toivonsa.
Mutta miksi muuttui hänen rukouksensa raukeaksi, miksi hämmentyivät
hänen ajatuksensa, kun hän tahtoi huutaa: "Herra, hukuta hänet...?"
Ruumiillisesti ja sielullisesti väsyneenä, käsittämättömän
alakuloisuuden kiusaamana, jota hän katkeralla itsensäsyytöksellä sanoi
henkiseksi välinpitämättömyydeksi, meni hän alas katolta
työhuoneeseensa.
Täällä riippui keskellä huonetta palava lamppu; hän otti esiin kirjansa
sekä pergamenttikäärönsä ja alkoi lukea tuon pienen lampun heikossa
valossa.
Tunti tunnin perästä kului, jolla aikaa hän lepäämättä tutki pyhiä
kirjoituksia. Gamalielin koulussa oli hänelle opetettu sekä _halakaa_
-- vaikeatajuinen, turhantarkka lain ulkonaisen ohjeen tulkitseminen --
että _haggadaa_, joka sisälsi lain syvän aatteen tutkimuksen ja
selityksen: ennustusten kätketyn salaisuuden, Jehovan henkisen liiton
kansansa kanssa. Tulisella sielullaan käsitti Saulus ihastuksella
jälkimäisen järjestelmän, ja häntä pidettiin yleisesti yhtenä
messiallisten ennustusten parhaimpana tulkitsijana. Hänen sielunsa
janosi henkeä noihin kuolleisiin kirjaimiin, joiden kanssa
rabbiinikoulun säännöt olivat pakoittaneet häntä työskentelemään, ja
oli ikäänkuin syöpynyt noihin valoisiin näkyihin, jotka loistivat
hänelle pyhien kirjojen mahtavista ennustuksista...
Mutta tällä hetkellä ei Saulus ollut haggadisti, tuo rakkaudesta rikas
Jumalan kätkettyjen salaisuuksien selittäjä. Innolla, ikäänkuin hän
olisi peljännyt oman itsensä vastaansanomista, heittäytyi hän tutkimaan
lain tulkitsemista, vaipui noihin tuhansiin monimutkaisiin sääntöihin,
joilla rabbiinit, johtaen laista johtopäätöksiä johtopäätösten perään,
osasivat kietoa ajatuksen, kunnes se ikäänkuin tukehtui, koska se näki
mahdottomaksi voida täyttää vanhurskaan Jumalan vaatimuksia...
Ja kuitenkin, juuri siihen -- juuri lain täydelliseen täyttämiseen --
perustui Israelin vapautus! Ei ollut yhtään tinkimisen varaa, ei mitään
-- kaikki oli täytettävä, jos toivottiin koko lupauksen täyttyvän...
Kokonainen, täydellinen vanhurskaus ... ei kirjaintakaan laista
poistettuna ... ei edes huojennusta _siellä_, jonne ainoastaan Jehovan
silmät näkivät, kapinallisen sydämen himoissa ... sitä vaati vanhurskas
Jumala häneltä -- heikolta, hauraalta astialta...
Kamala, masentava ajatus! Eikä kuitenkaan ollut pyhissä kirjoissa
mitään, joka sitä vastusti, ei mitään, joka edes huojentaisi sen painoa
tahi auttaisi sitä kantamaan...
Hänen syvät, tummat silmänsä paloivat synkästi, ja hän painoi kättä
otsaansa, jonka takana nuo surulliset ajatukset taukoamatta
työskentelivät. Jossakin sielunsa sopukassa kuiskasi hiljainen,
valittava ääni: "ei, minä en voi, Herra, tämä on liiaksi paljon!" Mutta
väkinäisellä voimanponnistuksella tukahutti hän tämän hiljaisen
valituksen, hypähti ylös, nosti molemmat kätensä ja huudahti
intohimoisesti:
"Niin, Herra, minä tahdon täyttää lain, minä tahdon tulla
vanhurskaaksi, kuten sinä vaadit, Israelin vanhurskas Jumala! Voimani
ei ole horjuva, kärsivällisyyteni ei ole väsyvä, ennenkuin Abrahamin
lupaus on täyttynyt, ja Messias, tuo ihana, pelastaja, vapahtaja, on
tullut!"
Nämät sanat lausuttuaan lankesi hän patjoille, hänen päänsä vaipui
taaksepäin ja silmänsä sulkeutuivat. Mitättömäksi tekevä ruumiin ja
sielun voipumus seurasi tätä luonnottomiin kiihoitettua henkistä
voimaa. Liikkumatta lepäsi hän samassa asennossa, jolla aikaa lampun
liekkuva valo yhä enemmän vaaleni aamusarastuksesta, joka alkoi tunkea
sisään pienten akkunain puuristikkojen kautta. "Lepää ... lepää",
kuiskasi hänen väsynyt ajatuksensa, -- "mistä löytyy, missä on se lepo,
jonka Jumala on luvannut kansalleen? Vanhurskaus ... musertava laki ...
sieluni menehtyy ... niinkuin vuoret vyöryvät nuo äärettömät
vaatimukset sen yli... Herra, kuka voi sinun edessäsi kestää... Eikä
kuitenkaan ole mitään pakopaikkaa... Hirmuinen Jumala ei myönnytä
kirjaintakaan pyhästä laistaan ... minun täytyy ... minun täytyy..."
Hän nousi istumaan, kätki kasvot käsiinsä, ja syvä, raskas huokaus
kaikui ikäänkuin avun ja säälin huutona yön hiljaisuudessa...
Saulus ei herännyt ennen synkeistä mietteistään, kun liike kadulla oli
alkanut, ja lintujen viserrys oli tullut yhä terävämmäksi ja
heleämmäksi sekä pihalle johtava ovi narissut saranoillaan päästääkseen
ulos Joelin, joka meni noutamaan vettä säiliöön ja pingoittamaan
mattoja pihan yläpuolelle suojaksi auringonhellettä vastaan. Sitte hän
nousi ylös, sammutti lampun ja meni hetkeksi nukkumaan, sillä välin kun
Jerusalem valveentui, kun päivän elo ja valoisat, kirjavat värit
karkoittivat itämaisen yön synkeän pimeyden ja hiljaisen, pyhän levon.
II.
Saulus, vainooja.
Lyhyt ajanjakso kului ilman ulkonaisia otteluja rabbiinien ja heidän
vihaamansa lahkon välillä. Tosin olivat Pietari ja Johannes edelleen
uhmailleet ylimmäisen papin kieltoa vastaan ja saarnanneet sekä
Salomonin pylvästössä että torilla, jossa heitä aina ympäröi joukko
hartaita kuulijoita, eikä ylimmäinen pappi ollut unhoittanut lähettää
urkkijoitaan heitä väijymään; mutta hän karttoi ryhtymästä ankarampiin
toimenpiteisiin, osaksi epätietoisena, kenen puolelle kansa asettuisi,
osaksi toivosta, että hän viimeinkin saisi nuo molemmat villitsijät
kiinni silminnähtävästä rikoksesta, todellisesta, kumoamattomasta
häväistyksestä, jolla hän saattaisi kansan sellaiseen raivoon, että se
ilman hänen vaikutustaan surmaisi nuo julkeat.