Täten joutuivat Amory de Catinat ja Amos Green vankilansa akkunasta
näkemään yöllisen matkueen saapumisen vankeineen. Tästä johtui myös tuo
pahaaennustava astunta ja kummallinen saattue aikaisessa aamuhämärässä.
Ja täten he vielä joutuivat näkemään, kun Françoise de Montespan'ia
vietiin teloitettavaksi ja kuulivat hänen viimeisen säälittävän
avunhuutonsa, kirvestä kantavan raakalaisen tarttuessa hänen
hartioihinsa ja pakottaessa hänet polvilleen mestauspölkyn eteen.
Kiljahtaen koetti hän peräytyä likaiselta verentahrimalta pölkyltä,
mutta pyöveli kohotti aseensa ja lääniherra astui askeleen eteenpäin
tarttuakseen kullanruskeisiin suortuviin siten vetääkseen tuon kauniin
pään alas tukille, Mutta äkkiä jäi hän hämmästyksestä liikkumattomaksi,
suu puoleksi auki ja silmät ihmetyksestä selällään.
Hämmästykseensä hänellä olikin täysi syy. Hänen edessään olevasta
nelikulmaisesta vankilan akkunasta putkahti äkkiä mies pää edellä
käsilleen maahan ja oli melkein silmänräpäyksessä taas jaloillaan.
Aivan hänen kintereillään tuli toinen pää, jonka omistaja putosi hieman
raskaammin kuin edellinen, mutta oli hänkin nopeasti pystyssä.
Ensimäinen oli puettu kuninkaallisen kaartin siniseen takkiin,
hopeisine olkalappuineen, toinen taas oli tummapukuinen sileäksi ajeltu
rauhanmies, ja molemmilla oli ruosteinen rautakanki kädessään.
Kumpainenkaan heistä ei puhunut sanaakaan, mutta sotilas astui pari
askelta eteenpäin ja löi kannellaan pyöveliä, joka oli jäänyt
lyömäasentoonsa uhriinsa päin. Kuului ilkeä särähdys, aivankuin
munankuori olisi rikottu ja kiljahtaen pelottavasti pudotti pyöveli
kirveensä, tavotti päätään molemmin käsin ja juostuaan sinne tänne
mestauslavalla putosi kuolleena alla olevalle linnanpihalle. Salaman
nopeudella oli de Catinat vaihtanut aseensa pyövelin kirveeseen ja
kääntyen de Montespan'iin päin, raskas aseensa olalla ja uhkaava ilme
kasvoillaan huudahti hän:
"No nyt!"
Lääninherra oli ollut liian hämmästynyt saadakseen sanaakaan suustaan.
Nyt hän vasta oivalsi, että nämä muukalaiset olivat tulleet hänen ja
hänen saaliinsa väliin.
"Ottakaa kiinni nuo miehet", karjasi hän kääntyen seuralaistensa
puoleen.
"Silmänräpäys ensin", huusi de Catinat sellaisella äänellä ja voimalla,
että se vaati huomiota. "Te näette puvustani, mikä mies minä olen. Olen
kuninkaan henkivartija. Ja joka koskee minuun, käy käsiksi
kuninkaaseen. Olkaa siis varovaisia. Se on vaarallista leikkiä."
"Käykää kiinni, pelkurit", raivosi lääninherra.
Mutta asemiehet epäröivät, sillä kuninkaan nimi oli peljätty koko
Ranskassa. De Catinat huomasi heidän epävarmuutensa ja käytti
tilaisuutta hyväkseen.
"Tämä nainen on kuninkaan oma suosikki ja jos loukkaatte hänen
hiuskarvaansakaan, niin vakuutan, ettei ainoakaan sielu tällä
pihamaalla pääse siitä vähemmällä, kuin kidutuskuolemalla. Hölmöt,
tahdotteko puhaltaa viimeisen henkäyksenne venytyspenkillä tai
kiemurrella palavassa öljyssä tuon mielipuolen käskystä."
"Keitä nuo miehet ovat, Marceau?" huusi lääniherra raivoissaan.
"He ovat vankeja, teidän ylhäisyytenne."
"Vankeja! Kenen vankeja?"
"Teidän, teidän ylhäisyytenne."
"Kuka sinua käski pidättämään heitä?"
"Te, heidän tuojansa näyttivät teidän sinettisormustanne."
"En ole koskaan nähnyt heitä. Tässä on nyt jotakin pirua. Mutta siitä
ei tule mitään, että he uhmaisivat minua omassa linnassani tai
sotkeutuisivat vaimoni ja minun välisiin asioihin. Ei Jumal'avita.
Siitä he eivät läpäise elävinä. Ja nyt Marceau, Etienne, Gilbert ja
Jean, kaikki, jotka olette syöneet leipääni, käykää kiinni, sanon
minä."
Hän katseli hurjin silmin ympärilleen, mutta näki vain alakuloisia ja
poispäin kääntyneitä kasvoja. Kauheasti kiroten vetäsi hän miekkansa
tupesta ja hyökkäsi vaimonsa kimppuun, joka puoleksi tiedottomana oli
lyyhistynyt mestauspölkyn viereen. De Catinat juoksi heidän väliinsä
suojellakseen rouvaa, mutta Marceau, parrakas taloudenhoitaja oli jo
käynyt herraansa vyötäisistä. Mielipuolen voimilla, hammasta purren ja
vaahdossa suin väänteli hän itseään palvelijansa lujassa syleilyssä ja
onnistuen kääntää miekkansa taaksepäin työnsi sen parran läpi suoraan
Marceaun kurkkuun.
Tämä kaatui taaksepäin, päästäen tukahtuneen äänen, veren pulputessa
suusta ja haavasta. Mutta ennenkuin murhaaja oli edes vapauttanut
miekkansa uhristaan, olivat de Catinat ja Amos Green muutamain
palvelijain avustamina, vetäneet hänet pitkälleen mestauslavalle ja
Amos Green sitoi hänet niin lujasti, ettei hän voinut liikuttaa muuta
kuin silmiään ja huuliaan ja niillä hän mulkoili ja sylki kuin
vimmattu.
Marceau oli palvelijain kesken erittäin pidetty ja heidän raivonsa oli
murhan johdosta niin suuri, että lääninherran pää olisi piankin eronnut
ruumiista valmiilla mestauspölkyllä, ellei samassa olisi kuulunut pitkä
ja selvä torventoitotus, joka nousi ja laski, tuhansin värähdyksin
kertautuen aikaisessa aamukuulakassa. De Catinat heristi korviaan kuten
koira, joka kuulee metsästäjän kutsun.
"Kuulitko, Amos?"
"Se oli torven ääntä."
"Se oli kaartin merkinantopuhallus. Te siellä, kiiruhtakaa portille!
Avatkaa portti ja laskekaa silta alas! Kiiruhtakaa, tai saatte vieläkin
kärsiä isäntänne synneistä! Kylläpä oli pelastus hiuskarvassa, Amos!"
"Sanoppa muuta, ystävä. Näin hänen ojentavan kätensä tarttuakseen
rouvan tukkaan, juuri kun sinä laskeuduit akkunasta. Hetki vielä, niin
olisi hän menettänyt päänahkansa. Mutta hän on kaunis nainen,
kauniimpaa en ole eläessäni nähnyt eikä ole mielestäni sopivaa, että
hän tuolla polvistuu noilla likaisilla lankuilla." Hän veti
lääninherran päällystakin hänen yltään ja käärittyään sen kokoon,
asetti sen tiedottomana makaavan rouvan pään alle sellaisella
hellyydellä ja hienotunteisuudella, että se tuntui mahdottomalta hänen
tapaiselleen ja kokoiselleen miehelle. Hän oli vielä kumartuneena
rouvan yli, kun kuului laskusillan narahdus ja hetkeä myöhemmin
kavioitten kapsetta. Joukko ratsumiehiä liehuvin töyhdöin ja heiluvin
harjoin oli juuri tulossa linnanpihalle. Ensimmäisenä ratsasti solakka
mies täysissä kaartilaisen varustuksissa, lakissa sulkatöyhtö,
puhvelinnahkakintaat käsissä ja miekka välähdellen auringonvalossa. Hän
nelisti mestauslavaa kohti ja hänen tarkkaan tummaan silmäänsä osui
pieninkin yksityisseikka ryhmässä, joka odotti häntä. De Catinat'n
kasvot kirkastuivat nähdessään hänet ja hän hyppäsi heti hänen
luokseen.
"De Brissac!"
"De Catinat! No miten ihmeen nimessä olet joutunut tänne?"
"Olen ollut vangittuna. Sanohan, de Brissac, veitkö sanan Pariisiin?"
"Varmasti vein."
"Ja arkkipiispa tuli?"
"Tuli varmasti."
"Entä vihkiminen?"
"Kävi niinkuin oli suunniteltu. Sen vuoksi tuon naisparan tuolla täytyi
lähteä palatsista."
"Ajattelin vähän sinnepäin."
"Toivon ettei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa?"
"Ystäväni ja minä tulimme juuri viime hetkessä ja pelastimme hänet.
Hänen miehensä makaa tuolla. Hän on itse paholainen, de Brissac."
"Hyvin luultavaa, mutta luulen että enkelikin tulisi katkeraksi, jos
häntä sillä tavalla kohdeltaisiin."
"Olemme sitoneet hänet. Hän tappoi erään miehen ja minä tapoin toisen."
"No, hitto vie, sinäpä olet ollut toimelias!"
"Kuinka tiesit että olimme täällä?"
"Se oli minulle aivan odottamaton yllätys."
"Te ette siis tulleet meidän vuoksemme?"
"Emme. Tulimme tuon naisen vuoksi."
"Kuinka tuo junkkari sai hänet käsiinsä sitten?"
"Hänen veljensä piti ottaa hänet ajoneuvoihinsa. Hänen miehensä sai
siitä vihiä ja lähettämällä rouvalle valheellisen viestin, sai hänet
omiin vaunuihinsa, jotka olivat toisella portilla odottamassa. Kun de
Vivonne huomasi, ettei hän saapuisikaan ja että hänen huoneensa oli
tyhjä, pani hän toimeen tiedusteluja ja pääsi siten perille minne hän
oli lähtenyt. De Montespanin vaakuna oli nähty ovessa ja sen vuoksi
lähetti kuningas minut joukkoineni tänne niin nopeasti kuin
mahdollista."
"Ah, ja te olisitte tulleet liian myöhään, ellei omituinen sattuma
olisi johtanut meitä tänne. En ymmärrä kuka meidät matkalla pidätti,
sillä tämä mies ei näy tietävän asiasta mitään. Oli miten oli, kaikki
selvinnee jälestäpäin. Mutta mitä nyt teemme?"
"Minulla on omat määräykseni. Rouva on lähetettävä Petit Bourg'iin, ja
jokainen, joka on ollut osallisena hänen pahoinpitelyynsä on
pidätettävä, kunnes kuningas suvaitsee toisin määrätä. Linna on myös
otettava kuninkaan haltuun. Mutta sinä, de Catinat, sinulla ei taida
olla mitään tekemistä nyt?"
"Ei mitään muuta, kuin että mieleni tekisi ratsastaa Pariisiin
katsomaan miten setäni ja hänen tyttärensä voivat"
"Ah, tuota suloista pikku serkkuasi! Hitto vie, en ihmettele että Pyhän
Martin kadun varrella asuvat tuntevat sinut niin hyvin. Mutta minä olen
kerran vienyt perille sinun viestisi, nyt on sinun vuorosi viedä
minun."
"Erittäin mielelläni, ja minne?"
"Versailles'iin. Kuningas on kuin tulisilla hiilillä, saadakseen tietää
matkastamme. Sinulla on suurin oikeus kertoa se hänelle, koska ilman
sinua ja ystävääsi siitä olisi tullut surullinen sanoma."
"Olen siellä kahden tunnin kuluttua."
"Onko teillä hevoset?"
"Meidän hevosemme tapettiin."
"Tuolla tallissa on varmaan muutamia. Ota niistä kaksi parasta, sillä
olette menettänyt omanne kuningasta palvellessanne."
Neuvo oli liian hyvä jätettäväksi huomioonottamatta. De Catinat
viittasi Amos Greenille ja kiiruhti hänen kanssaan talliin, sillä välin
kuin de Brissac muutamalla lyhyellä käskyllä riisutti aseista
palvelijakunnan, asetti vahteja kaikkialle linnaan sekä järjesti rouvan
lähettämisen matkaan ja hänen miehensä vartioinnin. Tuntia myöhemmin
ratsastivat ystävykset Pariisia kohti nauttien sanomattomasti
raittiista ilmasta, joka tuntui heistä entistäkin suloisemmalle
vankilan kosteuden ja ummehtuneisuuden jälkeen. Kaukana heidän takanaan
kohosi puuryhmien takaa korkea torninhuippu muistuttaen heille linnaa,
jonka ne olivat jättäneet ja jota aamuauringon kultaiset säteet jo
valaisivat poistaen heidän vankilansa synkän muiston.
Kolmaskolmatta luku.