De Montespan oli usein teeskennellyt pyörtymistä kun hän tahtoi
lieventää kuninkaan vihastumista. Hän oli sitten kietonut käsivartensa
hänen ympärilleen ja siten voittanut hänen säälinsä, joka onkin
rakkauden kaksoissirar. Mutta nyt oppi hän tietämään mitä merkitsee
pyörtyminen parin sanan johdosta. Hän ei saattanut epäillä äsken
kuulemainsa sanojen totuutta. Hänen kilpailijansa ilmeessä, hänen
vakavassa katseessaan ja rauhallisessa äänessään oli jotakin, joka
vakuutti asian todenperäisyyden. Hän seisoi hetkisen huumaantuneena,
hengittäen raskaasti ja ojennellen avuttomasti käsivarsiaan, silmien
loisteen hiipuessa vähitellen. Sitten hänen ylpeä päänsä vaipui
rinnalle ja hän kaatui kilpailijansa jalkoihin parahtaen valittavasti
kuten se, joka on taistellut tuimasti, mutta tietää ettei pysty enää
jatkamaan taisteluaan.
Rouva de Maintenon kumartui ja nosti hänet voimakkaille valkeille
käsivarsilleen. Hänen silmissään kuvastui syvä suru ja sääli, kun hän
katseli lumivalkeita kasvoja, jotka lepäsivät hänen rintaansa vasten ja
joista oli kadonnut kaikki katkeruus ja ylpeys. Ainoastaan kyynel oli
jäänyt kimmeltämään tumman silmäripsen alle ja huulien oikullinen ilme
näkyi vielä, kuten lapsen, joka on itkenyt itsensä uneen. Hän kantoi
hänet leposohvalle ja asetti silkkisen pieluksen hänen päänsä alle.
Sitte kokosi hän kaikki lattialle sirotellut jalokivet ja pani ne
takaisin aarrekaappiin. Lukittuaan sen ja asetettuaan avaimen niin että
omistaja sen helposti huomaisi, soitti hän kelloa, joka kutsui paikalle
pienen mustan hovipojan.
"Emäntäsi on pahoinvoipa", sanoi hän, "mene hakemaan hänen
palvelijoitaan." Ja sitten, näin täytettyään velvollisuutensa, lähti
hän tuosta suuresta huoneesta, jonne hän jätti sametin ja kullan
hohtoon kauniin kilpailijansa, makaamaan kuin särjetyn kukkasen
avuttomana ja toivottomana.
Todellakin avuttomana, sillä hän ei voinut mitään tehdä ja toivottomana
myöskin, sillä mitenkäpä voi onni häntä enää suosia. Heti kun hän tuli
tajuihinsa taas, lähetti hän palvelijansa pois, ja jäi kädet ristissä
miettimään surullista tulevaisuuttaan. Hänen täytyi lähteä, se oli
varma. Ei vain sen vuoksi, että se oli kuninkaan käsky, vaan myöskin
siksi, että häntä odotti vain surkuttelu ja pilkka hovin puolelta,
jossa hän tähän saakka oli ylinnä vallinnut. Tosin oli hän ennenkin
pystynyt pitämään puoliaan kuningatarta vastaan, mutta ei hänen
katkerin vihansakaan voinut estää häntä näkemästä, että hänen nykyinen
kilpailijansa oli aivan toista lajia, kuin nöyrä Maria Teresia raukka.
Ei, hänen voimansa oli lopultakin murtunut. Hänen täytyi myöntää
hävinneensä ja siis lähteä.
Hän nousi leposohvalta tuntien tulleensa kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Hänellä oli paljon tehtävää ja aika oli lyhyt. Hän oli heittänyt
kalleutensa kuninkaan jalkoihin, kun tämä oli maininnut niistä
jonkinlaisena korvauksena rakkauden menettämisestä, mutta nyt hän
tuumi, että kun rakkaus kerran oli mennyt, niin ei ollut mitään syytä
menettää myös niitä. Ellei hän tästälähin enää olisikaan Ranskan
vaikutusvaltaisin nainen, niin olisi hän ainakin sen rikkain.
Luonnollisesti saisi hän myöskin eläkkeen ja se olisi varmasti runsas
sillä Ludvig oli aina antelias. Ja sittenhän hänellä oli vielä kaikki
tavaransa, minkä hän oli koonnut vuosien kuluessa, kullat ja hopeat,
maljakot ja taulut, ristiinnaulitunkuvat, kellot ja pikarit, yhteensä
ne tekisivät miljoonia livrejä. Omin käsin kääri hän arvokkaimmat ja
pienemmät esineet jättäen muut veljensä huolenpitoon. Koko päivän oli
hän kuumeisen tarmokkaassa puuhassa, unohtaakseen niissä häviönsä ja
kilpailijansa riemun. Illalla oli kaikki valmiina, ja hän oli
toimittanut niin, että hänen tavaransa lähetettäisiin Petit Bourg'iin
hänen perässään, sillä sinne aikoi hän vetäytyä.
Puoli tuntia ennen hänen lähtönsä määräaikaa johdatettiin hänen
huoneeseensa nuori ratsumies, jonka kasvot olivat hänelle oudot. Hän
tuli hänen veljensä lähettämänä.
"Monsieur de Vivonne on pahoillaan siitä, madame, että huhu teidän
lähdöstänne jo kiertää hovissa."
"Mitä se minulle kuuluu", tiuskasi hän vanhaan tapaansa.
"Hän sanoo, madame, että hovilaiset saattavat ehkä kokoontua läntiselle
portille, seuratakseen lähtöänne. Siellä on mahdollisesti madame de
Neuilly ja Chambord'in herttuatar sekä mademoiselle de Rohan ja — —"
Rouva lysähti miltei kokoon, ajatellessaan sellaista nöyryytystä.
Lähteä palatsista, jossa hän oli ollut enemmän kuin kuningatar, niin
monen henkilökohtaisen vihamiehen purevan ivan ja pilkan esineenä! Se
olisi todella tämänpäiväisten nöyryytysten huippu, katkeruuden maljan
viimeinenkin pisara! Hänen voimansa oli murtunut. Tätä hän ei voisi
kestää.
"Sanokaa veljelleni, monsieur, että olisin hänelle hyvin kiitollinen,
jos hän voisi järjestää niin, että voisin lähteä huomaamatta."
"Hän pyysi minua sanomaan, että hän jo on tehnyt sen, madame."
"Ah, mihin aikaan sitte?"
"Nyt, niin pian kuin mahdollista."
"Olen valmis lähtemään. Läntisellekö portille?"
"Ei, vaan itäiselle. Ajopelit odottavat siellä."
"Entä missä on veljeni?"
"Otamme hänen mukaan puiston portilla."
"Ja miksi niin?"
"Siksi, että häntä pidetään silmällä ja jos hänet huomataan ajoneuvojen
luona, tulisi asia tunnetuksi."
"Hyvä. No niin, monsieur, ehkä tahdotte ottaa päällystakkini ja tämän
laukun, niin voimme lähteä heti."
He kulkivat kiertoteitse vähemmän käytettyjä käytäviä, rouva kiiruhtaen
kuin syyllisyytensä tunteva eläin, huntu kasvoilla ja sydän säpsähtäen
joka askeleella. Mutta onni oli hänelle suosiollinen. He eivät
tavanneet ketään ja olivat pian itäisellä takaportilla. Pari tyyntä
sveitsiläistä vartiosotilasta seisoi portin kummallakin puolella,
nojaten muskettiinsa, ja lamppu portin yläpuolella valaisi odottavia
ajoneuvoja. Ovi oli avoinna ja pitkä ratsumies mustassa päällystakissa
auttoi hänet sisään. Sitten astui mieskin ajoneuvoihin ja istuutui
vastapäätä häntä, paiskasi oven kiinni ja vaunut lähtivät vierimään
päätietä.
Rouvaa ei ihmetyttänyt ensinkään että tuo pitkä mies oli käynyt hänen
seuraansa vaunujen sisään, sillä oli tapana pitää vartija siellä; hän
arveli että se oli hänen veljensä paikka, jonka hän kohta oli ottava.
Sehän oli vallan luonnollista. Mutta kun kymmenen minuuttia kului, eikä
hän puhunut eikä liikahtanut, rupesi rouvan uteliaisuus heräämään. Kun
hän oli auttanut rouvaa vaunuihin, oli tämä huomannut että hänen
pukunsa oli herrasmiehen ja että hänen kumarruksensa ja muukin
käyttäytymisensä ilmaisi tottunutta hovimiestä. Mutta hovimiehet olivat
tavallisesti ylen kohteliaita ja puheliaita ja tämä mies taas oli
vaitelias ja tyyni. Taasen hän koetti tarkastaa häntä. Hänen lakkinsa
oli vedetty silmille ja kaulus oli nostettu suun eteen, mutta
hämärässäkin hän näki kaksi silmää, jotka tuijottivat häneen samalla
tavalla kuin hänkin mieheen.
Lopulta äänettömyys saattoi hänet epämääräisen levottomaksi. Hän päätti
lopettaa sen.
"Varmasti olemme jo sivuuttaneet puiston portin, monsieur, jossa meidän
piti ottaa veljeni mukaan."
Hänen toverinsa ei vastannut eikä liikahtanut. Rouva arveli, että
vaunujen ratina ehkä oli estänyt häntä kuulemasta hänen kysymystään.
"Sanoin, monsieur", toisti hän nojautuen lähemmäksi, "että olemme ehkä
sivuuttaneet sen paikan, jossa meidän piti tavata veljeni, monsieur de
Vivonne'n."
Ei mitään vastausta.
Väristys kulki hänen jäsentensä läpi. Mikä mahtoikaan olla miehiään tuo
äänetön olio? Sitten hänelle johtui mieleen, että hän ehkä oli mykkä.
"Olette ehkä suruissanne", sanoi hän, "ettekä voi puhua. Jos se on
syynä vaiteliaisuuteenne, niin ehkä olette ystävällinen ja kohotatte
kätenne merkiksi, niin minä ymmärrän." Mutta mies istui jäykkänä ja
puhumattomana.
Silloin hänet valtasi mieletön pelko, istuessaan tuollaisen
kammottavan, äänettömän olion kanssa samoihin ajopeleihin suljettuna.
Hän kirkui pelossaan ja koetti avata akkunaa ja ovea. Mutta silloin
kävi rautainen käsi hänen ranteeseensa ja pakotti hänet jälleen
istuimelleen eikä kuulunut muuta ääntä kuin rattaitten ratina ja
laukkaavien hevosten kavionkapse. He olivat silloin jo maaseudulla,
kaukana Versailles'sta.
Oli entistä pimeämpi, pilviä kerääntyi taivaalle ja silloin tällöin
kuului ukkosen jylhä jyminä.
Rouva nojasi läähättäen vaunujen nahkapieluksiin. Hän oli rohkea
nainen, mutta kun tämä äkillinen, outo sattuma tapasi hänet hänen juuri
heikoimmillaan ollessaan, järkytti se häntä sielua myöten. Hän vetäytyi
kokoon vaunujen nurkkaan ja tuijotti kauhusta laajentunein silmin
vastapäätäistujaan. Kun hän edes sanoisi jotakin! Mikä ilmestys tai
uhka hyvänsä olisi parempi kuin tämä! Oli jo niin pimeä että hän
töintuskin erotti hänen ulkopiirteitään ja sitä mukaa kuin rajuilma
yltyi, lisääntyi pimeyskin. Tuuli puhalteli vihaisin vihurein ja yhä
läheni ukkosen jyminä. Taas tuli hiljaisuus sietämättömäksi. Taas hänen
täytyi keskeyttää mihin hintaan hyvänsä.
"Sir", sanoi hän, "tässä täytyy olla jokin erehdys. En käsitä millä
oikeudella te estätte minua aukaisemasta akkunaa ja antamasta
määräyksiäni ajomiehelle."
Ei sanaakaan kuulunut.
"Toistan, sir, että tässä on jokin erehdys tapahtunut. Nämät ovat
veljeni monsieur de Vivonnen vaunut ja hän on mies, joka ei tule
sallimaan, että hänen sisartaan kohdellaan epäkohteliaasti."
Muutamia raskaita sadepisaroita rapsahti akkunaa vasten. Pilvet
laskeutuivat yhä alemma ja tummenivat tummenemistaan. Hän ei nähnyt
toveriaan ensinkään enää ja se oli vieläkin kamalampaa. Hän huusi
taasen kauhusta, mutta se ei auttanut enempää kuin hänen sanansakaan.
"Sir", huusi hän puiden nyrkkejään ja yrittäen tavottaa häntä hihasta,
"te pelotatte minua, te kauhistutatte minua. En ole koskaan tehnyt
teille mitään pahaa. Miksi te siis tahtoisitte loukata onnetonta
naista? Oh puhukaa minulle, Jumalan tähden puhukaa jotakin!"
Yhä vain sateen rapinaa eikä muuta ääntä kuin hänen oma kiivas
hengityksensä.
"Ehkä ette tiedä kuka olen", jatkoi hän pyrkien omaksumaan
tavanmukaisen käskevän äänensä ja puhuen nyt täydelliselle ja
läpitunkemattomalle pimeydelle. "Voi käydä niin, että huomaatte liian
myöhään valinneenne väärän henkilön huvittelunne esineeksi. Olen
markiisitar de Montespan ja minun ei ole tapanani unohtaa loukkauksia.
Jos tiedätte mitään hovista, niin pitäisi teidän myös tietää että
sanani painaa siellä jotakin. Te voitte kuljettaa minua tosin
ajoneuvoissanne, mutta olen henkilö, jonka katoaminen aiheuttaa nopeaa
etsintää ja myöskin nopean koston, jos minulle on tehty vääryyttä. Jos
tahdotte — — oh Jesus! Armahda!" Kalman värinen salama oli äkkiä
välähtänyt ja valaissut koko seutukunnan niin kirkkaaksi, kuin
konsanaan päivänvalo. Miehen kasvot olivat ainoastaan kämmenenleveyden
päässä rouvasta, hänen suunsa oli ammollaan ja silmät raollaan, koko
kasvot hillittömän iloisuuden vääristäminä. Jokainen yksityiskohta
näkyi miehestä salaman valossa — hänen punainen vapiseva kielensä ja
sen alapuolella hieman vaaleampi puna, leveät valkoiset hampaat ja
ruskea parta, joka oli leikattu suipoksi ja harjasmaisesti taipui
eteenpäin. Mutta se ei ollut salaman leimaus, eikä myöskään nuo
nauravat, julmat kasvot, joka sai jääkylmät väreet kulkemaan Françoise
de Montespan'in läpi, vaan se oli itse mies, mies, jota hän enin
pelkäsi maailmassa ja jonka hän kaikkein vähimmin oli odottanut
näkevänsä.
"Maurice", huudahti hän "Maurice, sinäkö se olet!"
"Niin, pikku vaimoni, minä se olen. Olemme näet taas palanneet
toistemme syliin pitkän väliajan jälkeen."
"Oh, Maurice, kuinka oletkaan peloittanut minua. Kuinka voit olla niin
julma? Miksi et puhunut minulle mitään?"
"Sen vuoksi, että oli niin suloista istua hiljaisuudessa ja ajatella,
että olit taas niin monen vuoden perästä kokonaan minun. Oh, pikku
vaimoni, olen niin usein ikävöinyt tätä hetkeä."
"Olen menetellyt väärin sinua kohtaan, Maurice. Olen tehnyt väärin,
Maurice! Anna minulle anteeksi!"
"Meidän perheessämmehän ei anneta anteeksi, Françoise kultani. Eikö
tämä ole aivan kuin menneinä aikoina, kun yhdessä olimme ajelulla. Ja
vielä samoissa vaunuissa! Ne ovat aivan samat, jotka toivat meidät
tuomiokirkosta, jossa sinä niin somasti teit valasi. Minä istuin tässä
kuten nytkin ja sinä istuit siinä ja minä otin sinua kädestä, kuten
nytkin ja puristin sitä niin ja — — —"
"Oh, sinä julmuri, olet katkaissut käsivarteni. Sinä olet vääntänyt
ranteeni sijoiltaan!"
"Oh, en suinkaan, pikku vaimoni! Ja sittehän muistat, kun sanoit
kuinka uskollisesti rakastaisit minua, kumarruin puoleesi ja suutelin
— — —"
"Ah auttakaa! Sinä raakalainen, sinä löit minua suulle! Sinähän löit
minua sormuksellasi."
"Löin sinua! Kukapa olisi uskonut tuona keväisenä päivänä,
suunnitellessamme tulevaisuuttamme, että tämäkin oli odottamassa sinua
ja minua ja tämä, ja tämä."
Hän löi hurjasti häntä kasvoihin pimeässä. Rouva viskautui istuimelta
ja koetti kätkeä päänsä pieluksiin. Mielipuolen voimalla ja raivolla
satelivat hänen lyöntinsä rouvan yläpuolelle, eikä hän ensinkään
huomannut kuinka hänen kätensä särkyivät, sattuessaan koviin nahkoihin
ja vaunujen puuosiin.
"Olen vihdoinkin saanut sinut mykistymään", sanoi hän vihdoin. "Ja
olenhan ennenkin suuteloillani saanut sinut vaikenemaan. Mutta maailma
menee menojaan, Françoise, ja ajat muuttuvat, naiset käyvät
epärehellisiksi ja miehet ankaroiksi."
"Tapa minut jos tahdot", vaikeroi rouva.
"Minä teenkin sen", sanoi toinen tyynesti.
Yhä kiitivät ajopelit, hyppien ja huojuen epätasaisella maaseututiellä.
Myrsky oli laannut, mutta yhä kuului ukkosen jylinää ja näkyi
salamoiden leimahtelua kauempana vastakkaisella taivaalla. Kuu
näyttäytyi kirkkaine, kylmine valoineen, valaen leveät aitaamattomat ja
poppelien reunustamat aukeamat hopealoisteeseensa ja valaisten akkunan
läpi kyyristyvää naista ja hänen kammottavaa toveriaan. Mies nojautui
nyt istuimensa selkämystään, kädet ristissä rinnallaan ja ahmi
silmillään hyleksittyä naiskurjimusta, joka oli tehnyt niin julmaa
vääryyttä hänelle.
"Minne aiot viedä minut?" kysyi rouva vihdoin.
"Portillac'iin, pikku vaimoni."
"Miksi sinne? Mitä aiot tehdä minulle?"
"Aion vaientaa soman valehtelevan kielesi ainaiseksi. Se ei saa enää
pettää ihmisiä."
"Aiotko murhata minut?"
"Jos tahdot nimittää sitä sillä nimellä."
"Sinulla on kivikova sydän."
"Toisen sydämeni annoin eräälle naiselle."
"Oh, syntini saavat totisesti rangaistuksensa."
"Ole varma siitä, että ne sen saavat."
"Enkö voi millään tavalla korjata rikkomustani?"
"Tulen pitämään huolen siitä, että teet sen."
"Sinulla on miekka vyölläsi, Maurice. Miksi et sitten tapa minua, jos
olet niin katkeroittunut? Miksi et lävistä sydäntäni sillä?"
"Ole huoleti siitä, että olisin tehnyt sen, ellei minulla olisi
erinomainen syyni tehdä toisin."
"Mikä sitten?"
"Kerron sinulle. Portillac'issa on minulla valta harjoittaa sekä
korkeinta-, keski- että alioikeutta. Olen lääninherra siellä ja voin
siellä tutkia, tuomita ja panna täytäntöön. Se on minun laillinen
oikeuteni. Tuo kuningas parka ei edes tiedä, miten hän kostaisi
puolestasi, sillä minulla on etuoikeuteni ja hän ei voi vastustaa sitä,
tekemättä kaikkia Ranskan lääninherroja ikuisiksi vihamiehikseen."
Hän aukaisi taas suunsa ja nauroi omalle keksinnölleen, mutta rouva,
väristen koko ruumiissaan, kääntyi pois hänen julmista, hehkuvista
silmistään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Kerran hän vielä rukoili Jumalaa
antamaan anteeksi syntisen elämänsä. Ja niin he kiitivät läpi yön
kahden, mies ja vaimo, puhumatta enää sanaakaan, mutta viha ja pelko
sydämissään, kunnes kirkas tervasloiste eräästä kulmatornista valaisi
heitä ja suunnaton epämääräinen varjo kohosi heidän edessään
pimeydestä. Se oli Portillac'in linna.
Kahdeskolmatta luku.