Kaksi päivää vihkiäisten jälkeen pidettiin rouvan vaatimattomissa
suojissa neuvottelu, jonka tuloksen kohtalo oli määrännyt tuottamaan
sanomatonta kurjuutta sadoille tuhansille ihmisille, mutta samalla,
kaitselmuksen suuressa viisaudessa, myöskin olemaan välikappaleena
levittämään ranskalaista käsiteollisuutta, näppäryyttä ja eloisuutta
raskasliikkeisempien germaanilaisten kansojen sekaan, jotka sitten
tämän hapatuksen vaikutuksesta ovat tulleet vain voimakkaammiksi ja
paremmiksi. Sillä historiassa on usein suurikin kunto saanut aikaan
pahaa, kun päinvastoin rikoksellisista teoista on voinut olla mitä
siunauksellisimpia seurauksia. Nyt oli tullut kirkon aika vaatia
saamansa lupaus rouvalta ja hänen kalpeat kasvonsa ja surulliset
silmänsä todistivat selvästi, kuinka turhaan hänen hellä sydämensä oli
taistellut ympäristönsä uskonkiihkoa vastaan. Hän tunsi Ranskan
hugenotit. Kukapa voi tuntea heitä paremmin kuin hän, ottaen huomioon,
että hän oli samaa ainesta ja että hänet oli kasvatettu heidän
uskossaan? Hän tunsi heidän kärsivällisyytensä, heidän jaloutensa,
riippumattomuutensa ja lujuutensa. Mitä mahdollisuuksia oli heidän
myöntymiselleen kuninkaan tahtoon? Ehkäpä joku ylhäisöstä taipuisi,
mutta muut nauraisivat hänen vankiloilleen, kaleeriorjuudelleen ja
vieläpä hirsipuulleenkin, kun oli kysymyksessä heidän isiensä uskonto.
Ellei heidän uskontoaan enää suvaittaisi ja jos he pysyivät uskollisina
sille, oli heillä edessään joko pako isänmaastaan tai sitten elävä
kuolema airoissa tai työskentely jalkaraudoissa maantien teossa. Se oli
pelottava vaihtoehto väestölle, joka oli niin lukuisa, että se sinänsä
muodosti kansakunnan. Ja pelottavinta kaikesta oli, että hänen, joka
itse oli heidän veriheimolaisensa, piti antaa äänensä heitä vastaan.
Mutta hän oli antanut lupauksensa ja nyt oli koittanut aika, jolloin se
oli täytettävä.
Siinä olivat läsnä kaunopuheinen piispa Bossuet, Louvois, sotaministeri
sekä kuuluisa jesuiitta, isä La Chaise, kukin kooten todistuksen
todistuksen päälle kukistaakseen kuninkaan vastahakoisen mielen. Heidän
vieressään seisoi vielä eräs pappi, niin hintelä ja kalpea, kuin olisi
hän juuri noussut vaikealta tautivuoteelta, mutta jonka suurissa
silmissä paloi kiihkeä loimu ja pelottava päättäväisyys.
Rouva istui kirjailunsa ääressä ja sovitteli värikkäitä silkkilankojaan
äänettömänä. Kuningas nojasi käteensä ja kuunteli kirkonmiesten
todisteluja sen näköisenä joka tietää olevansa ahdistettu, mutta ei
jaksa potkia tutkainta vastaan. Matalalla pöydällä oli paperi ja sen
vieressä kynä ja muste. Se oli peruuttamiskäsky, josta puuttui vain
kuninkaan allekirjoitus tullakseen laiksi.
"Ja sitte, isä, olette sitä mieltä, että jos nyt tällä tavalla kukistan
kerettiläisyyden, niin ansaitsen sillä pelastuksen tulevassa elämässä?"
kysyi kuningas.
"Tulette saamaan siitä palkinnon."
"Ja te ajattelette samalla tavalla, herra piispa."
"Varmasti, sire."
"Entäs te, apotti de Chayla?"
Kuihtunut pappi puhui ensi kertaa, hänen korpinkasvoilleen ilmestyi
hieno puna ja syvällä olevat silmänsä saivat entistä synkemmän
loisteen.
"En voi vakuuttaa teille pelastusta, sillä siihen tarvittaisiin paljon
enemmän, mutta kadotus on varmasti teidät perivä, jos ette sitä tee..."
Kuningas liikahti vihaisesti ja rypisti puhujalle silmäkulmiaan.
"Teidän sananne ovat tuikeammat, kuin mihin olen tottunut", huomautti
hän.
"Sellaisessa asiassa olisi julmaa jättää teitä epätietoisuuteen. Sanon
vieläkin, että sielunne kohtalo on hiuskarvan varassa. Kerettiläisyys
on kuoleman synti. Tuhannet kerettiläiset kääntyisivät kirkon helmaan
takaisin, jos vain käskette. Senvuoksi on teidän sielunne vastuussa
noitten tuhansien synneistä. Mitä toivoa sillä siis voisi olla, ellette
heitä käännytä?"
"Isäni ja isoisäni antoivat heidän olla rauhassa."
"Niinpä palavatkin isänne ja isoisänne helvetin tulessa, ellei Jumala
aivan erikoisesti ole venyttänyt armoaan."
"Hävytöntä!" kuningas hypähti tuoliltaan.
"Sire, sanon teille totuuden, vaikka olisitte viisikymmentä kertaa
kuningas. Mitä minä huolin kenestäkään, kun puhun kuninkaitten
kuninkaan puolesta? Katsokaa ovatko nämä jäsenet sellaisen miehen, joka
pelkää julistaa totuutta?"
Äkillisellä liikkeellä vetäsi hän kauhtanansa pitkät hihat ylös ja
ojensi valkoiset lihattomat käsivartensa. Luut olivat kokonaan mutkilla
ja vääntyneet mitä eriskummallisimpaan muotoon. Louvoiskin, tuo hovissa
karaistunut mies ja molemmat kirkonmiehet kauhistuivat nähdessään nuo
pelottavat jäsenet. Hän nosti ne päänsä yläpuolelle ja käänsi silmänsä
taivasta kohti.
"Taivas on valinnut minut todistamaan uskon puolesta ennenkin", sanoi
hän. "Kun kuuiin, että tarvittiin veriuhria Siamin nuoren kirkon
eloonjäämiseksi, matkustin sinne. He viilsivät minut auki, he
ristiinnaulitsivat minut ja väänsivät ja musersivat luuni. He jättivät
minut siihen, kuolleena miehenä, mutta Jumala puhalsi minuun elävän
henkensä taas, jotta voisin olla apuna Ranskan uudestisyntymisen
suuressa työssä."
"Teidän kärsimyksenne, isä", sanoi Ludvig, istuutuen jälleen,
"oikeuttavat teitä vetoomaan sekä kirkkoon että minuun, joka olen sen
ensimäinen puoltaja ja suojelija. Mitä te siis neuvotte tekemään,
elleivät hugenotit mielihyvällä aio taipua?"
"He taipuvat", huudahti de Chayla hymyillen aavemaisesti. "Heidän
täytyy joko taipua tai murtua. Mitä se tekee, vaikka he murskautuisivat
tomuksi, kunhan vain voimme rakentaa yhtenäisen kirkon maassa?" Hänen
syvät silmänsä kiiluivat julmuutta ja hän heristi toista kuivunutta
kättään raivokkaassa vihassa.
"Kokemanne julmuudet eivät ole opettaneet teitä lempeäksi muita
kohtaan."
"Lempeäksi! Kerettiläisiä kohtaan! Ei, sire, omat kärsimykseni ovat
opettaneet minulle, että maailma ja liha eivät ole mitään ja että
todellinen laupeus toista kohtaan on siinä, että valtaan hänen sielunsa
senkin uhalla että hänen syntinen ruumiinsa tuhoutuisi. Minä tahdon
noitten hugenottien sielut omikseni, sire, vaikka minun täytyisi
muuttaa koko Ranska teurastuslaitokseksi."
Ludvigiin tekivät puhujan pelottomat sanat ja hurja totisuus selvästi
syvän vaikutuksen. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui syviin
ajatuksiin.
"Sitäpaitsi", sanoi La Chaise leppeästi, "tuskin tarvittaisiin noita
ankarampia toimenpiteitä, joista hyvä apottimme puhuu, sillä, kuten jo
olen huomauttanut, olette, sire, niin rakastettu kuningaskunnassanne,
että paljas vakuutus siitä, että se on teidän tahtonne, riittää
varmasti palauttamaan heidät oikeaan uskoon.
"Toivoisin, että voisin ajatella niin, isä. Mutta mitä nyt?"
Se oli hänen palvelijansa, joka oli avannut oven puoleksi.
"Kapteeni de Catinat on täällä ja tahtoisi päästä puheillenne heti,
sire."
"Pyydä kapteenia tulemaan. Ah!" Onnellinen ajatus näytti pälkähtäneen
hänen päähänsä.
"Saammepa nähdä, mitä rakkaus minua kohtaan saa aikaan tällaisessa
asiassa, sillä jos sitä jossakin on tavattavissa, niin täytynee sen
ennenkaikkea elää omissa henkivartijoissani."
Kaartilainen oli juuri saapunut matkaltaan ja jätettyään Amos Greenin
hevosten luo, oli hän sellaisenaan, tomuisena ja lian tahrimana tullut
tuomaan viestinsä kuninkaalle. Hän astui sisään ja seisoi tyynenä,
tottuneena kohtaamaansa näkyyn, vieden kätensä kunnioittavaan
tervehdykseen.
"Mitä uutisia, kapteeni?"
"Majuri de Brissac käski ilmoittaa teille, sire, että hänellä on
Portillac'in linna hallussaan, että rouva on turvassa ja että hänen
miehensä on vangittuna."
Ludvig ja hänen puolisonsa vaihtoivat helpotuksen silmäyksen.
"Se on hyvä", sanoi kuningas. "Mutta asiasta toiseen. Te olette
palvellut minua viime päivinä monella tavalla ja aina menestyksellä.
Olen kuullut, Louvois, että de la Salle on kuollut isorokkoon."
"Hän kuoli eilen, sire."
"Haluan, että siirrätte vapaana olevan paikan _majuri_ de
Catinat'lle. Sallikaa minun ensimmäisenä onnitella teitä
korotuksenne johdosta, vaikkakin teidän täytyy vaihtaa sinitakkinne
muskettisoturieni harmaaseen. Me emme voi luovuttaa teitä
lähistöstämme."
De Catinat suuteli kuninkaan ojennettua kättä.
"Toivon olevani kyllin ansiokas ottamaan vastaan hyvyytenne, sire."
"Tehän tekisitte voitavanne palvellaksenne minua?"
"Elämäni on teidän kokonaan, sire."
"Hyvä. Tahdon panna uskollisuutenne pienelle koetukselle."
"Olen valmis mihin koetukseen tahansa, sire."
"Se ei olekaan niin vakavaa laatua. Näette tuon paperin tuolla
pöydällä. Se sisältää käskyn, että kaikkien hugenottien valtakunnassani
tulee hyljätä erheellisen oppinsa maanpaon tai vangitsemisen uhalla.
Nyt on minulla syytä toivoa, että ne monet alamaisistani, jotka tässä
suhteessa ovat harhateillä, vannoutuvat irti siitä, niin pian kuin
saavat kuulla että se on minun nimenomainen tahtoni. Minulle olisi
suuri ilo havaita että asia on niin, sillä minua surettaisi suuresti
ryhtyä käyttämään väkivaltaa ketään kohtaan, joka kantaa ranskalaisen
nimeä. Käsitättekö minua?"
"Kyllä, sire." Nuori mies oli käynyt kalman kalpeaksi, hän muutteli
yhtämittaa jalkojaan ja sulki ja aukoi käsiään. Hän oli katsonut
kuolemaa silmään monta kertaa ja monessa muodossa, mutta milloinkaan ei
hän ollut tuntenut rohkeutensa niin masentuvan kuin nyt.
"Olette itse hugenotti, mikäli tiedän. Haluaisin nähdä teidät
ensimäisenä hedelmänä toimenpiteestäni. Antakaa meidän omasta suustanne
kuulla, että te ainakin olette valmis seuraamaan johtoani, niin siinä
kuin muissakin asioissa."
Nuori sotilas epäröi, vaikkakaan hänen epäröintinsä ei koskenut sitä,
mitä hän vastaisi, vaan ainoastaan muotoa mihin hän vastauksensa
pukisi. Hän tunsi, että onnetar lyhyessä hetkessä oli ottanut häneltä
kaiken sen hyvän, mitä se vuosien kuluessa oli hänelle suonut.
Kuningas kohautteli silmäkulmiaan ja naputteli kärsimättömästi
sormillaan pöytään, nähdessään upseerinsa alakuloiset kasvot ja
masentuneen käytöksen.
"Miksi tuumia niin kauan?" sanoi hän. "Tehän olette mies, jonka minä
olen nostanut ja yhä tahdon korottaa. Mies, jolla on majurin valtakirja
kolmenkymmenen ikäisenä, voi olla marsalkka viiskymmenvuotiaana. Teidän
menneisyytenne on minun ja samoin on tulevaisuutenne laita. Mitä muuta
te vielä toivotte?"
"Minulla ei ole muuta toivoa, kun saada palvella teitä, sire."
"Miksi sitte vaikenette? Miksi ette anna minulle vakuutustanne, jota
pyydän?"
"En voi tehdä sitä, sire."
"Ette voi?"
"Se on mahdotonta. Minulla ei enää olisi rauhaa rinnassani eikä
itsekunnioitustani jäljellä, jos tietäisin aseman tai rikkauden
toivossa hyljänneeni isieni uskonnon."
"Mies, tehän olette mieletön! Toisella puolellahan on kaikki mitä
voitte toivoa ja toisella ei ole mitään."
"Siellä on kunniani, sire."
"Onko teistä siis häpeällistä liittyä minun uskontooni?"
"Minulle olisi häpeällistä liittyä siihen hyödyn vuoksi, uskomatta
siihen."
"No uskokaa siihen."
"Valitettavasti, sire, ihminen ei voi pakoittaa itseään uskomaan.
Uskohan on jotakin, joka lähestyy meitä emmekä me sitä."
"Tottavie isä", sanoi kuningas, hymyillen katkerasti jesuiitta
rippi-isälleen, "minun täytyy ruveta ottamaan kaartinkadettini teidän
koulustanne, koska upseereistani on tullut uskonoppineita ja
viisastelijoita. Niin, te siis kieltäydytte tottelemasta pyyntöäni."
"Oh, sire", — — de Catinat astui pari askelta ojentaen kyynel
silmässä kätensä. Mutta kuningas keskeytti hänet käden liikkeellä.
"En halua mitään vastaväitteitä. Arvostelen miestä hänen tekojensa
mukaan. Vannotteko vai ettekö?"
"En voi, sire."
"Näette nyt", sanoi Ludvig, kääntyen taas jesuiitan puolen. "Se ei käy
niin helposti kuin luulette."
"Tämä mies on uppiniskainen, se on totta, mutta moni muu on
taipuisampi."
Kuningas pudisti päätään. "Kunpa tietäisin mitä tehdä", virkkoi hän.
"Madame, tiedän, että te aina annatte minulle oikean neuvon. Olette
kuullut kaiken, mitä tässä on sanottu. Mikä on teidän mielipiteenne?"
Hän katsoi yhä työhönsä, mutta hänen äänensä oli kirkas ja luja, kun
hän vastasi.
"Olette itse sanonut olevanne kirkon vanhin poika. Jos vanhin poika
hylkää sen, niin kukapa sitte täyttää sen käskyjä. Ja totta on sekin,
mitä pyhä apotti sanoo. Voitte panna sielunne vaaralle alttiiksi, jos
annatte kerettiläisyyden synnit anteeksi. Se kasvaa ja kukoistaa, ja
ellei sitä nyt juurineen kitketä, saattaa se tukahuttaa totuuden,
niinkuin ohdakkeet vehnän."
"Ranskassa on nykyään seutuja", sanoi Bossuet, "missä kirkkoa ei näy
päivämatkan varrella ja missä kaikki kansa ylimmästä aatelista alimpaan
talonpoikaan ovat samaa kirottua uskontoa. Niin on Cevenneillä laita,
jossa kansa on yhtä tuimaa ja jylhää kuin sen vuoretkin. Taivas
varjelkoon sitä pappia, jonka osaksi joutuu heidän käännyttämisensä
takasin kirkon helmaan.
"Kenen lähettäisin niin vaaralliseen seutuun?" kysyi Ludvig.
Apotti de Chayla oli silmänräpäyksessä polvillaan kuninkaan edessä,
ojennellen kauheita käsivarsiaan. "Lähettäkää minut, sire. Minut!"
huudahti hän. "En ole koskaan pyytänyt teiltä suosionosoitusta enkä
tule vastakaan sitä tekemään. Mutta olen mies, joka voin murtaa tuon
vastahakoisen joukon. Lähettäkää minut viestiänne viemään Cevennien
väestölle!" Kuningas mutisi itsekseen, kun hän kunnioituksen ja inhon
sekaisin tuntein katseli tuota kuihtunutta ja palavasilmäistä
kiihkoilijaa.
"Hyvä, apotti", lisäsi hän ääneen, "te saatte lähteä Cevenneille."
Ehkäpä ankara munkki näki aavistuksena sen hirvittävän aamun, jolloin
viisikymmentä miekkaa lävisti hänen ruumiinsa, hänen kyyristyessään
palavan kotinsa nurkkaan. Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja väristys
kulki hänen laihan ruumiinsa läpi. Sitte hän nousi ja pannen kätensä
ristiin rinnalle vaipui entiseen tunteettomuuteensa.
Ludvig otti kynän käteensä ja veti paperin lähemmäksi.
"Te annatte siis kaikki minulle saman neuvon, te isä, te madame, te
apotti ja te Louvois. Hyvä, jos siitä koituu pahaa, älköön sitä
luetteko minulle viaksi. Mutta mitä tämä merkitsee?"
De Catinat oli astunut askeleen eteenpäin ojentaen kätensä anovasti.
Hänen palava, kiivas luonteensa oli äkkiä unohtanut kaiken
varovaisuuden ja hän oli sillä hetkellä näkevinään lukemattoman joukon
miehiä, naisia ja lapsia, jotka olivat samaa uskoa kuin hänkin ja jotka
eivät voineet sanoa sanaakaan puolestaan, hän näki heidän kaikkien
kohdistavan katseensa häneen, puolustajanaan ja puolestapuhujanaan. Hän
oli sangen vähän tullut ajatelleeksi näitä asioita silloin, kun kaikki
oli hyvin, mutta nyt vaaran uhatessa hänen luonteensa syvempi puoli
heräsi ja hän tunsi kuinka vähäpätöinen elämä ja onni oli suuren
periaatteen ja sen noudattamisvaatimuksen rinnalla.
"Älkää allekirjoittako sitä, sire", huudahti hän. "Kerran te vielä
toivotte, että teidän kätenne ennemmin olisi kuivettunut, kuin
tarttunut tuohon kynään. Minä tiedän sen, sire, olen varma siitä.
Ajatelkaa tuota avutonta joukkoa, ajatelkaa kaikkia noita lapsukaisia,
nuoria neitosia, vanhuksia ja heikkoja. Heidän uskonsa on sama kuin he
itse. Käskekää yhtähyvin lehtiä muuttamaan oksilta, joilla ne kasvavat.
Ne eivät voi sitä tehdä, korkeintaan voitte toivoa, että he
muuttuisivat kunniallisista ihmisistä teeskentelijöiksi. Ja miksi sen
tekisitte. He kunnioittavat teitä. He rakastavat teitä. He eivät tee
kenellekään pahaa. He ovat ylpeitä saadessaan palvella teitä
armeijassa, taistella teidän puolestanne, tehdä työtä hyväksenne ja
olla rakentamassa kuningaskuntanne suuruutta. Minä rukoilen teitä,
sire, ajatelkaa vielä kerran, ennenkuin allekirjoitatte käskyn, joka on
aiheuttava kurjuutta ja häviötä niin monelle."
Hetken kuningas epäröi kuunnellessaan sotilaan lyhyitä ja katkonaisia
lauseita, joilla tämä puhui omiensa puolesta, mutta hänen piirteensä
kovenivat taas, kun hän muisti, ettei hänen henkilökohtainenkaan
pyyntönsä ollut voinut taivuttaa tuota nuorta hovikeikaria.
"Ranskan uskontona tulee olla sen kuninkaan uskonto", sanoi hän, "ja
jos minun omat henkivartijani asettuvat tässä asiassa minua
vastustamaan, niin täytyy minun hankkia muita, jotka ovat
uskollisempia. Tuo majurinvaltakirja, menee kapteeni de Belmont'ille,
Louvois."
"Hyvä on, sire."
"Ja de Catinat'n valtakirja siirtyy luutnantti Labadoyère'lle.
"Hyvä on, sire."
"Ja minä en saa palvella teitä enää?"
"Olette liian hieno minun palvelukseeni."
De Catinat'n kädet vaipuivat huomaamatta sivuille ja hänen päänsä
painui rinnalle. Sitte, tajuten että hänen elämänsä toiveet nyt olivat
kokonaan menneet raunioksi ja tuntien sen julman vääryyden, mikä häntä
oli kohdannut, hän purskahti toivottomaan itkuun ja ryntäsi huoneesta
voimattomassa vihassaan. Nyyhkyttäen ja elehtien, takki napittamatta ja
lakki väärinpäin päässä tuoksahti hän talliin, missä Amos Green
rauhallisena poltteli piippuaan ja arvostelevin silmin seurasi hevosten
harjaamista.
"Mikä helkkari nyt on hätänä?" kysyi hän pitäen piippua pesästä ja
puhallellen sinisiä haikuja nenäänsä kohti.
"Tätä miekkaa", huusi ranskalainen, "minulla ei enää ole oikeus kantaa!
Niinpä katkaisen sen!"
"Hyvä, minäpä katkaisen myös veitseni jos se rohkaisee sinua."
"Ja nämät", sanoi de Catinat, repien hopeisia olkalappujaan, "saavat
mennä saman tien."
"Oh, sinä ennätät enemmän kuin minä, sillä eihän minulla tuollaisia ole
koskaan ollut. Mutta kuulehan ystävä, annahan minun tietää mikä sinua
surettaa, jotta näkisin, eikö sitä voisi auttaa jollakin tavoin."
"Pariisiin! Pariisiin!" huusi kapteeni mielettömästi. "Jos minut onkin
tuhottu, niin voin ehkä vielä pelastaa heidät. Satulaan pian!"
Amerikkalaiselle oli selvää, että jokin äkillinen onnettomuus oli
tapahtunut ja sen vuoksi hän kiiruhti auttamaan toveriaan ja renkejä
hevosten satuloimisessa. Viisi minuuttia myöhemmin olivat he matkalla
ja tunnin kuluttua seisauttivat he höyryävät ja vaahdon peittämät
ratsunsa korkean talon kohdalla Pyhän Martin kadulla. De Catinat
hyppäsi satulasta ja juoksi rappuja ylös, Amoksen seuratessa verkalleen
perässä.
Vanha hugenotti ja hänen kaunis tyttärensä istuivat samalla puolen
kookasta tulisijaa käsikädessä ja hypähtivät molemmat pystyyn hänen
tullessaan. Tyttö heittäytyi ilosta huudahtaen sulhasensa syliin ja
vanhus tarttui veljenpoikansa ojentamaan käteen. Toisella puolen
tulisijaa istui oudonnäköinen vanha mies, pitkävartinen piippu suussa
ja viinilasi vieressään penkillä. Hän oli harmaatukkainen ja -partainen
ja hänellä oli paksu punainen nenä ja pienet harmahtavat silmät, jotka
tuikkivat tuuheitten kulmakarvojen alta. Hänen pitkät kapeat kasvonsa
olivat täynnä ristiin rastiin kulkevia ryppyjä ja olivat ne perin
liikkumattomat, ja kun ne lisäksi olivat kauttaaltaan yhdenväriset,
tummemmat kuin tummin pähkinäpuu, niin ne muistuttivat paraiten
karkeasyisestä puusta veistettyä kuvaa. Hän oli puettu siniseen
sarssipuseroon ja punaisiin housuihin, jotka olivat polvien kohdalta
paksussa tervassa. Jaloissa oli hänellä kömpelötekoiset tasakärkiset
kengät, joissa oli teräksiset soljet ja vierellään oli hänellä, paksun
tammisen kepin päässä, kauhtunut hopeanauhainen lakki. Harmaan
tukkansa oli hän takaapäin koonnut lyhyeksi kankeaksi piiskaksi ja
messinkivartinen merimieskoukku riippui hänen tervatulla nahkavyöllään.
De Catinat'lla oli liian paljon tekemistä huomatakseen tuota
eriskummallista vierasta, mutta Amos Green huudahti ilosta nähdessään
hänet ja riensi tervehtimään häntä. Toisen puisevat kasvot värähtivät
juuri sen verran, että kaksi tupakan ruskeuttamaa hammasta pääsi
näkyviin ja nousematta istuimeltaan ojensi hän punaisen, kohtalaisen
lapion kokoisen kätensä tulijalle.
"Mitä! Kapteeni Efraim", huudahti Amos englanninkielellä. "Eipä teitä
olisi luullut täällä tapaavansa. De Catinat, tässä on vanha ystäväni,
Efraim Savage, jonka suojeluksessa tulin tänne."
"Ankkuri haalattu ja luukut kiini", virkkoi muukalainen omituisella
pitkäveteisellä äänellä, jonka hän oli perinyt esi-isiltään,
englantilaisilta puritaaneilta.
"Ja milloin aiotte purjehtia?"
"Niinpian kuin jalkasi on laivankannella, jos vain kaitselmus antaa
tuulta ja nousuvettä. Mitäs kaikkea sinulle kuuluu?
"Oikein hyvää. Minulla on paljon kerrottavaa teille."
"Toivon että olet pitänyt itsesi erilläsi heidän paavillisesta
villityksestään."
"Olen, olen Efraim."
"Ja ettei sinulla ole ollut mitään tekemistä punaisen naisen kanssa."
"No, no, mutta mikä nyt?"
Harmaa tukka oli noussut pystyyn ukolla ja pienet harmaat silmät
kiiluivat suuttumuksesta. Amos, seuraten niitten suuntaa, näki de
Catinat'n istuvan käsi Adelen vyötäisillä ja tämän pää nojautuneena
sulhasensa olkaa vasten.
"Ah, jos minä vain osaisin tuota heidän sip-sip, lipilaarikieltään!
Onko tuollaista näkyä ennen nähty! Amos poikani, mitä häpeemättömiä
letuksia nuo ranskalaiset ovat!"
"Eihän toki. Varmasti tuollaisia näkyjä on nähtävissä meidänkin
puolellamme valtamerta, eikä sitä kukaan pahakseen panne."
"Ei koskaan, Amos. Ei missään Jumalan maassa."
"No, on, olen nähnyt ihmisten kuhertelevan New Yorkissakin.
"Ah, New Yorkissa! Minähän sanoinkin, ettei missään Jumalan maassa. En
voi vastata New Yorkista enkä Virginiasta. Eteläpuolella Cape Cod'ia
tai New Haven'ia en voi taata mitä ihmiset tekevät, mutta varmasti voin
sanoa, että he Bostonissa tai Salem'issa tai Plymouthissa saisivat
kuritushuonetta ja jalkapuuta tuollaisesta."
Hän puisti päätään ja muljautti silmiään rikolliseen pariin päin.
Mutta he ja heidän vanha omaisensa olivat aivan liian syventyneinä
omiin asioihinsa edes ajatellakseenkaan puritaani-merikarhua. De
Catinat oli kertonut tarinansa muutamin katkerin lausein, kärsimänsä
vääryyden, virastaerottamisensa ja sen tuhon, joka koitti Ranskan
hugenoteille. Adele naisten enkelimäiseen tapaan, ajatteli vain
sulhastaan ja hänen onnettomuuksiaan, kuunnellessaan hänen
kertomustaan, mutta vanha kauppamies kömpi jaloilleen, kun hän kuuli
Nantes'in ediktin peruuttamisesta ja seisoi vapisevin jäsenin ja
tuijotti ympärilleen hämmennyksissään.
"Mitä minä teen, mitä minä teen", valitti hän. "Olen liian vanha
alottaakseni elämän uudelleen."
"Älä pelkää, setä", sanoi de Catinat rohkaisevasti. "On niitä muitakin
maita, kuin Ranska."
"Mutta ei minulla. Ei, ei, olen liian vanha. Mutta Herra, sinun kätesi
lepää raskaana palvelijasi päällä. Nyt on vihan malja avattu. Ah, minne
mennä, minne kääntyä." Hän väänteli käsiään neuvottomuudessaan.
"Mikä häntä vaivaa, Amos?" kysyi merimies, "vaikka en ymmärrä mitään
siitä, mitä hän sanoo, näen kuitenkin että hän on nostanut hätämerkin."
"Hänen täytyy omaisineen jättää isänmaansa."
"Mutta miksi?"
"Sen vuoksi, että he ovat protestantteja ja kuningas ei salli sitä."
Efraim Savage oli silmänräpäyksessä salin toisella puolella, ja puristi
vanhan kauppamiehen hentoa kättä omissa suurissa kourissaan. Hänen
voimakkaassa otteessaan ja karkeissa ahavoituneissa kasvoissaan ilmeni
sellainen veljellinen osan-otto, että se rohkaisi vanhusta paljon
enemmän kuin mitkään sanat olisivat voineet tehdä.
"Mikä veripunainen nainen Ranskalla onkaan, Amos!" sanoi merimies.
"Sano tälle miehelle, että me viemme hänet meren yli, sano hänelle,
että meillä on siellä maa, johon hän soveltuu kuin tappi tynnöriin,
kerro hänelle että uskonto on siellä kaikille vapaa ja ettei siellä ole
paavin lähettejä Baltimore'a lähempänä eikä myöskään Penobseatin
kapusiinimunkkeja. Sano hänelle että jos hän tahtoo tulla mukaan, niin
_Kultainen kyynäräkeppi_ odottaa häntä ankkuri nostettuna ja lasti
ruumassa. Puhu hänelle mitä tahdot ja niin kauan kunnes saat hänet
lähtemään."
"Sitte meidän täytyy lähteä heti", sanoi de Catinat, kun hän kuuli
sydämellisen tiedonannon, jota juuri tulkittiin hänen sedälleen.
"Tänä iltana käsky julaistaan ja huomenna voi jo olla myöhäistä."
"Mutta minun liikkeeni!" sanoi kauppamies.
"Ottakaa arvokkain mukaanne ja jättäkää loput. Se on parempi kuin
menettää kaikki ja vielä vapauskin kaupanpäälle."
Niin lopulta päätettiinkin. Samana iltana, viittä minuttia ennen
porttien sulkemista, lähti Pariisista viisihenkinen seurue, kolme
ratsain ja kaksi umpinaisissa ajopeleissä, jonka katolla oli useita
raskaita laatikoita. He olivat ensimäisiä lehtiä jotka lähtivät lentoon
ennen rajumyrskyä, aikaisimpia niistä tuhansista, joita seuraavina
kuukausina virtasi kaikilla Ranskasta vievillä teillä, mutta
joista liiankin moni päätyi kaleeri-orjuuteen, vankiloihin ja
kidutuskammioihin. Sittenkin tulvi heitä rajojen yli riittävä määrä
muuttaakseen naapurimaiden teollisuuden ja muovaillakseen heidän
luonnettaan tuntuvasti. Samoinkuin israelilaiset ennen vanhaan, ajoi
heidätkin kodeistaan vihastunut kuningas, joka vielä heidän lähtiessään
pani heidän tielleen kaikenlaisia vaikeuksia. Ei yhdelläkään heistä
ollut toivon kipinääkään päästä luvattuun maahansa ilman tuskallista,
pitkää vaellusta, pennittöminä, ilman ystäviä ja hyljättyinä.
Kuvaamattomiksi ovat jääneet ne vaivat ja vaarat, joitten alaisiksi nuo
vaeltajat joutuivat. Paljon niistä tietäisivät Sveitsin vuoret ja
Reininmaa; Valloonien metsät, Englanti ja Irlanti ovat heidän
valituksensa kuulleet, vieläpä Berliinissä ja kaukaisella Venäjänmaalla
ovat he kyyneleitään kuivanneet. Mutta seuratkaamme tämän pienen tutun
joukon rohkeata matkaa ja heidän vaihtelevia kohtaloitaan suurella
läntisellä mantereella, joka niin kauan oli ollut hedelmätön —
siihenhän oli kylvetty vain ihmiskunnan rikkaruohoa — mutta joka nyt
vihdoin oli nouseva korkeaan kukoistukseen.