Rouva de Montespan oli vetäytynyt levolle kepein mielin, saatuaan
veljensä tiedonannon. Hän tunsi Ludvigin paremmin kuin moni muu ja
tiesi kuinka tavattoman itsepäinen hän oli pikkuasioissa. Kun hän oli
sanonut tahtovansa, että arkkipiispa heidät vihkisi, niin sen piti myös
olla arkkipiispa. Tänä yönä siitä siis ei voinut tulla mitään. Huomenna
oli taas uusi päivä, ja ellei hän silloin saisi luovutetuksi kuningasta
aikeistaan, niin ei hänen kauneutensa eikä hänen taitonsa enää olleet
minkään arvoiset.
Aamulla hän pukeutui huolellisesti, siveli hieman puuteria sinne,
punamaalia tänne, muistipa varjostaa hymykuopatkin poskissaan,
verhoutui laajaan sinipunaiseen samettipukuun ja laati kaulaansa komean
helmikoristeensa, aivan kuin konsanaan sotilas, joka teroittaa aseensa
taistelua varten elämästä ja kuolemasta. Edellisen illan suuresta
tapauksesta hän ei ollut saanut mitään tietää, vaikka koko hovi siitä
lauloi, sillä hän oli ylpeytensä ja häjyn kielensä vuoksi jäänyt
ystävittä ja tiedottajitta. Hän nousikin siitä syystä mitä
paraimmalla tuulella, hautoen mielessään vain kysymystä, miten
paraiten hankkisi itselleen pääsyn kuninkaan puheille. Hän oli
vielä pukeutumishuoneessaan sovitellen pukunsa laskoksia, kun
hänen kamaripalvelijansa ilmoitti, että kuningas odotti häntä
_salongissa_. Rouva de Montespan uskoi tuskin korviaan. Koko aamun
oli hän rasittanut aivojaan keksiäkseen keinon päästä kuninkaan
puheille, ja siinä oli hän nyt odottamassa häntä. Vilkaistuaan
viimeisen kerran peiliin kiiruhti hän kuningasta vastaan.
Kuningas seisoi selin tulijaan, katsellen erästä Snyders'in maalausta,
mutta kun hän sulki oven, kääntyi hän ja astui pari askelta rouvaa
kohti. Rouva de Montespanilta oli päässyt ilonhuudahdus rientäessään
kuningasta kohti ja rakkauden loiste silmissään oli hän samalla
ojentanut valkoiset käsivartensa hänen puoleensa. Mutta kuningas nosti
kätensä tehden torjuvan eleen, ystävällisen mutta niin päättäväisen
että se pysäytti hänet kerrassaan. Kädet vaipuivat sivuille, hänen
huulensa vapisivat ja hän jäi katsomaan kuninkaaseen silmillä, joista
suru ja pelko puhuivat äänetöntä kieltään. Kuninkaan kasvoilla oli
ilme, jota hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt ja hänen sielunsa
syvimmässä kuiskasi jo jokin ääni että hän tänäpäivänä oli tapaava
itseään voimakkaamman hengen.
"Olette taas minulle vihainen", sanoi hän.
Kuningas oli tullut tapaamaan häntä aikeissa suoraan ilmoittaa
naimisiinmenostaan, mutta nyt, nähdessään hänen kauneutensa ja
rakkautensa, tuntui hänestä, että olisi vähemmän raakaa lyödä hänet
maahan tuossa edessään. Sanokoon sen joku muu, ajatteli hän. Hän saa
sen kyllä muutenkin tietää. Sitäpaitsi välttäisi hän ehkä ikävän
kohtauksen, joka hänestä aina oli ollut vastenmielistä. Hänen
sanottavansa oli kyllin vaikea jo sinänsä. Niin nopeasti kuin nämä
ajatukset olivat välähtäneetkin kuninkaan mielessä, oli rouva ne
yhtäkaikki ymmärtänyt katsoessaan hänen ruskeisiin silmiinsä.
"Te olette tullut sanomaan minulle jotakin ja nyt ette kuitenkaan
rohkene sitä tehdä. Jumala siunatkoon hellää sydäntänne, joka saa
julman kielen vaikenemaan."
"Ei toki, ei toki", sanoi Ludvig. "En tahtoisi olla julma. En voi
unhottaa, että teidän älynne ja kauneutenne niin monen vuoden kuluessa
on kirkastanut päiväni ja antanut loistoa hovilleni. Mutta ajat
muuttuvat ja minulla on velvollisuuksia maailmaa kohtaan, jotka
vaativat voittamaan henkilökohtaiset mielitekoni. Useammasta syystä
luulen olevan parasta, että sovimme sillä tavalla kuin eilen puhuimme
ja että te siis vetäydytte hovista."
"Hovista, sire, ja kuinka pitkäksi ajaksi?"
"Teidän täytyy vetäytyä ainaiseksi."
Rouva jäi katsomaan häneen kädet nyrkissä ja kasvot kalveten.
"Minun ei tarvinne sanoa, että tulen tekemään vetäytymisenne niin
onnelliseksi kuin suinkin. Eläkkeenne saatte määrätä itse ja rakennutan
teille palatsin mihin osaan Ranskaa haluatte, sillä ehdolla kuitenkin,
että se on kahdenkymmenen virstan etäisyydellä Pariisista. Sitäpaitsi
maatila — —"
"Oh, sire, kuinka voitte ajatellakaan, että tuollaiset asiat voisivat
korvata teidän rakkautenne menetyksen?" Hänen sydämensä oli tullut
lyijynraskaaksi. Jos kuningas olisi puhutellut häntä kiivaasti ja
vihaisesti, olisi hän ehkä voinut toivoa käännyttävänsä hänet kuten
ennenkin, mutta hänen ystävällinen ja kuitenkin varma käytöksensä oli
jotakin aivan uutta ja hän tunsi, että kaikki hänen oveluutensa oli
turha tällä kertaa. Hänen tyyneytensä raivostutti häntä ja kuitenkin
koetti hän tukahuttaa intohimoaan ja säilyttää nöyrän ilmeensä, mikä ei
vähääkään ollut hänen ylpeän ja rajun luonteensa mukaista. Mutta pian
se kävi hänelle ylivoimaiseksi.
"Olen ajatellut perusteellisesti asiaa", jatkoi kuningas, "ja sen
täytyy käydä kuten jo sanoin, sillä muuta keinoa ei ole. Koska meidän
täytyy erota, on parasta että se tapahtuu äkkiä ja viivytyksettä.
Uskokaa minua, se ei ole hauskaa minustakaan. Olen käskenyt veljeänne
pitämään ajoneuvot valmiina takaportilla yhdeksän aikana, sillä
ajattelin, että teille olisi mieluisampaa lähteä pimeän tultua.
"Peittääkseni häpeäni ilkamoivalta hovilta. Olette erittäin
hienotunteinen, sire. Tai ehkäpä tämäkin oli jonkinlainen velvollisuus,
mehän olemme kuulleet niin paljon velvollisuuksista näinä päivinä. Ja
ettekös juuri te — — —"
"Tiedän, tiedän. Myönnän sen. Olen tehnyt teille suurta vääryyttä,
mutta uskokaa minua, tulen sovittamaan kaiken vointini mukaan. Ei, ei
älkää katsoko minuun noin vihaisesti. Kun nyt viimeisen kerran näemme
toisemme, niin antakaamme siitä jäädä edes miellyttävä muisto."
"Miellyttävä muisto!" Nyt katosi hänestä kaikki ystävällisyys ja
nöyryys ja hänen äänessään soi iva ja viha. "Miellyttävä muisto!
Teillehän se kyllä lienee hauska muisto, kun voitte ruveta rakastamaan
toista, tarvitsematta nähdä mitään kalpeita kasvoja hovinne
_salongeissa_ muistuttamassa uskottomuuttanne. Mutta minulle,
istuessani jossakin yksinäisessä maatalossa, mieheni halveksimana,
perheeni hyleksimänä, koko Ranskan pilkan ja ilveilyn esineenä, kaukana
kaikesta, mikä elämälle antaa viehätystä, kaukana siitä miehestä, jonka
rakkaudelle olen uhrannut kaikkeni — minulle siitä todella tulee
miellyttävä muisto, olkaa varma siitä!"
Kuningas oli hyvinkin huomannut rouvan silmistä leimuavan vihan, mutta
koetti kuitenkin hillitä suuttumustaan. Kun Ranskan kahden ylpeimmän
henkilön oli keskenään sovittava tällaisesta asiasta, oli toisen
välttämättömästi tingittävä jossakin. Hän tunsi, että hänen oli se
tehtävä, mutta se oli sangen vaikeaa hänen kaltaiselleen käskevälle
luonteelle.
"Käyttämällä sanoja, jotka eivät sovi teidän kielenne lausuttaviksi
eikä minun korvieni kuultaviksi, ette paranna asiaanne. Myöntäkää edes,
että siinä, missä minulla nyt olisi oikeus käskeä, minä käytän pyyntöä
ja missä minä voisin määrätä teistä alamaisenani, kehoitan teitä
ystävänäni."
"Oh, sire, te osoitatte minua kohtaan ylenpalttista hienotunteisuutta!
Meidän lähes kaksikymmentä vuotta kestänyt suhteemme tuskin riittää
selittämään sellaista suvaitsevaisuutta puoleltanne. Minun pitäisi
todella tuntea suurta kiitollisuutta siitä, että ette ole käskenyt
kaartinne jousimiehiä kunniavahdiksi minulle tai marssittanut minua
muskettisoturienne muodostamaa kunniakujaa palatsistanne."
"Sananne sointuvat katkerilta, madame."
"Sydämeni on katkera, sire."
"Ei, Françoise, olkaa järkevä, minä pyydän teitä. Olemme molemmat jo
sivuuttaneet nuoruutemme."
"Viittauksenne vuosiini kuulostaa erittäin kohteliaalta suustanne,
sire."
"Oh, te väännätte sanojani. Sitte en puhu enempää. Onko teillä mitään
kysyttävää minulta ennenkuin lähden?"
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Onko tuokin mies. Onko tuollakin sydän?
Ovatko nuo samat huulet, jotka niin usein ovat vakuuttaneet
rakastavansa minua. Ovatko nuo samat silmät, jotka niin hellästi ovat
katsoneet minun silmiini. Voitteko te hyljätä naisen, jonka koko elämä
on ollut teidän, samalla tavalla kuin hylkäsitte St. Germain'in
palatsin kun toinen uhkeampi oli teillä käytettävänänne? Ja tämäkö on
kaikkien noitten lupausten, suloisten kuiskausten, kehotteluitten ja
valojen surkea loppu? Tämäkö! — —"
"Ei, ei Françoise, tämä on liian surullista meille molemmille."
"Surullista! Missä huomaa surua teidän kasvoillanne? Näen vain vihaa
niissä, koska olen uskaltanut sanoa totuuden.
"Näen niissä iloa, kun tunnette saaneenne alhaisen asianne
toimitetuksi. Mutta missä näen surua? Ah, kun olen mennyt, niin kaikki
tuntuu teistä niin helpolta — eikö niin? Te voitte palata takaisin
kotiopettajattarenne luo — — —"
"Françoise!"
"Niin, niin, ette voi minua peloittaa. Mitäpä minä välitän kaikesta,
mitä voitte tehdä minulle. Mutta minä tiedän kaikki. Älkää luulko, että
olen sokea. Tehän aioitte mennä naimisiin hänen kanssaan! Te, Ludvig
pyhän jälkeläinen ja hän, Scarron'in leski, tuo köyhä raataja, jonka
minä armeliaisuudesta otin talouteeni! Ah, miten teidän hovilaisenne
nauraisivat! Kuinka nuo pikku kynäilijät saisivat runoaiheita ja kuinka
älyniekat laskettelisivat sukkeluuksiaan! Te ette kuule niistä mitään
tietenkään, mutta teidän ystävillenne ne ovat kiduttavia."
"Kärsivällisyyteni ei kestä enempää", huudahti kuningas, "jätän teidät,
madame, ja ainaiseksi."
Mutta rouva oli raivoissaan menettänyt kaiken pelkonsa ja
varovaisuutensa. Hän asettui kuninkaan ja oven väliin, ja kasvot
hehkuvina, silmät palavina ja pää hieman eteen työnnettynä polki hän
pientä, valkoista satiinitohveliaan mattoon.
"Teillä on kiire, sire! Hän odottaa teitä varmaankin."
"Antakaa minun mennä, madame."
"Mutta pettymyshän oli suuri eilenillalla, eikö niin, sire rukkani!
Suuri taivas, mikä isku! Ei mitään arkkipiispaa! Ei mitään vihkiäisiä.
Koko pikku suunnitelma meni piloille. Eikö se ollut julmaa?" Ludvig
tuijotti hänen kauniisiin, hurjiin kasvoihinsa hieman ymmällään ja
hänen mieleensä välähti ajatus, että hän oli surusta menettänyt
järkensä. Mitä muutakaan saattoi olla puhe arkkipiispasta ja
pettymyksestä? Hän piti arvolleen sopimattomana puhua ankarasti niin
onnettomalle. Hänen täytyi lepytellä häntä ja ennenkaikkea päästä irti
hänestä.
"Teillä on ollut hallussanne joukko minun perheeni jalokiviä", sanoi
hän, "Pyydän teitä yhä pitämään ne pienenä osoituksena arvonannostani."
Hän oli toivonut tyynnyttävänsä häntä ja aiheuttavansa hänelle
mielihyvää, mutta silmänräpäyksessä oli hän aarrekaapillaan ja syyti
sieltä kaksin kourin kalleuksia lattialle kuninkaan jalkoihin. Ne
kilisivät ja ratisivat, nuo pienet keltaiset, punaiset ja vihreät
palloset, vieriessään lattialle ja sattuessaan seinävieren
tammivuoraukseen.
"Ne kelpaavat kyllä lapsenpiialle, jos arkkipiispa joskus saapuisi."
Kuningas tuli nyt entistään enemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli
tullut mielipuoleksi. Hän päätti vedota hänen hellempiin tunteisiinsa.
Hän astui nopeasti ovelle ja kuiskasi jotakin. Nuorukainen, jolla
pitkät kultakiharat valuivat samettitakille saakka, astui huoneeseen.
Se oli rouvan nuorin poika, Toulouse'n kreivi.
"Ajattelin, että tahtoisitte sanoa hänelle jäähyväiset, madame", sanoi
Ludvig.
Rouva jäi tuijottamaan, voimatta käsittää hänen sanojensa merkitystä.
Silloin hänelle äkkiä selvisi, että häneltä aiottiin ottaa sekä lapset
että rakastaja ja että tuo toinen nainen saisi puhutella heitä ja
voittaa heidän rakkautensa, sillä aikaa kun hän olisi kaukana muualla.
Kaikki, mitä tuossa naisessa oli häjyä ja katkeraa, leimahti silloin
korkeimmilleen, niin että hän todellakin sillä hetkellä oli sitä mitä
kuningas oli pelännyt. Ellei hän saisi poikaansa, niin ei sitä saisi
kukaan muukaan. Hänen aarteittensa joukossa oli jalokivillä koristettu
tikari, aivan hänen vieressään. Hän sieppasi sen lattialta ja hyökkäsi
pakoilevan poikansa kimppuun. Ludvig kirkasi ja juoksi estämään häntä,
mutta eräs toinen käsi oli häntä nopeampi. Eräs nainen oli kiiruhtanut
avonaisesta ovesta esiin ja saanut kohotetusta ranteesta kiini. Siinä
syntyi hetken ottelu, kaksi kuninkaallista vartaloa huojui ja väänteli,
ja äkkiä putosi tikari heidän väliinsä lattialle. Pelästynyt Ludvig
otti sen lattialta ja siepaten poikaansa kädestä, kiiruhti koko
huoneustosta pois. Françoise de Montespan horjahti leposohvaa vasten ja
näki edessään toisen Françoise'n varman katseen, naisen, jonka varjo
nykyään näytti seuraavan häntä kaikkialla.
"Olen pelastanut teidät teosta, madame, jota te ensimmäisenä olisitte
katunut."
"Pelastanut minut. Tehän olette itse saattanut minut tähän tekoon."
Kukistunut suosikki nojasi sohvan korkeaan selkämystään pitäen käsiään
selän takana samettisella kaarella. Hänen puoleksi avoimet silmänsä
säkenöivät tulta ja hänen huulensa olivat juuri niin paljon raollaan,
että hohtavan valkoiset hampaat hyvin näkyivät. Tällainen oli
todellinen Françoise de Montespan, kissansukuinen eläin, valmiina
hyökkäykseen, kaukana siitä nöyrästä ja sulokielisestä Françoisesta,
joka niin usein oli voittanut kuninkaan uudelleen puolelleen suloisilla
sanoillaan. Rouva de Maintenon'in käsi oli haavoittunut taistelussa ja
hänen sormistaan tippui verta, mutta ei kummallakaan ollut aikaa
ajatella sitä. Hänen harmaat silmänsä olivat lujasti suunnatut entiseen
kilpailijaansa, kuten heikkoon ja petolliseen eläimeen, jonka voi
voimakkaammalla tahdollaan hallita.
"Niin, te se olette, joka olette minut tähän saattanut, te juuri, jonka
minä otin hoivaani silloin, kun teillä tuskin oli leivän palaa tai
viinin tilkkaa. Mitä teillä silloin oli? Ei kerrassaan mitään muuta
kuin naurunalainen nimi. Ja mitä minä annoin teille? Kaikki! Te
tiedätte, että annoin teille kaikki, rahaa, aseman, pääsyn hoviin!
Kaiken sen olette saanut minulta. Ja nyt pidätte te minua pilkkananne!"
"Madame, en pidä teitä pilkkanani, päinvastoin säälin teitä sydämeni
pohjasta."
"Säälitte! Ha, ha! Mortemart Scarron'in lesken säälimänä. Menköön
teidän säälinne samaa tietä kun kiitollisuutenne ja kurja
luonteennekin. Älkäämme siitä enää välittäkö."
"Sananne eivät minua loukkaa."
"Uskonpa todella, ettette ole erittäin arkatuntoinen."
"En, kun omatuntoni on puhdas."
"Ah, sekään siis ei ole teitä vaivannut?"
"Ei tässä asiassa, madame."
"Hyvä Jumala. Kuinka hirvittäviä ne muut asiat mahtavat ollakaan!"
"En ole koskaan hautonut mielessäni pahaa teitä kohtaan."
"Ei mitään minua kohtaan? Oh, nainen nainen!"
"Mitä olen sitte tehnyt. Kuningas tuli huoneeseeni seuraamaan lastensa
opetusta. Hän viipyi siellä. Hän puhutteli minua. Hän kysyi ajatustani
yhdessä ja toisessa asiassa. Voinko olla vastaamatta hänelle? Vai
voinko sanoa muuta kuin mitä ajattelin?"
"Te käännytitte hänet minua vastaan."
"Olisin ylpeä, jos voisin uskoa käännyttäneeni hänet hyveen puoleen."
"Sanat lipuvat somasti huuliltanne."
"Toivoisin että voisin sanoa samaa teistä."
"Siten siis, oman tunnustuksenne mukaan, ryöstitte kuninkaan rakkauden
minulta, te leskistä hyveellisin."
"Tunsin teitä kohtaan ainoastaan kiitollisuutta ja ystävällisyyttä.
Olette ollut, kuten niin monta kertaa olette huomauttanut minulle,
hyväntekijäni. Ei ollut vähintäkään tarpeen muistuttaa sitä minulle,
sillä en ollut hetkeksikään sitä unhottanut. Mutta kun kuningas kysyi
minulta, mitä ajattelin, niin en tahdo kieltää, että nimitin syntiä sen
oikealla nimellä ja sanoin, että hän olisi arvokkaampi ihmisenä, jos
hän pudistaisi päältään ne synnin kahleet, jotka häntä sitoivat."
"Tai että hän vaihtaisi ne toisiin!"
"Niin, velvollisuuden kahleisiin."
"Äh, teidän tekopyhyytenne ällöttää minua! Jos kerran olette olevinanne
nunna, miksi ette sitte ole siellä, missä nunnat ovat? Te tahtoisitte
nauttia kummankin maailman parhaista antimista, eikö niin? Kaikesta,
minkä hovi voi antaa ja samalla jäljitellä luostarielämää. Minun
kanssani teidän on turha teeskennellä! Tunnen teidät yhtä hyvin, kuin
sisin sydämenne tuntee teidät. Minä olin ainakin rehellinen, sen minkä
tein, tein koko maailman nähden. Mutta te, pappienne ja rippi-isienne
selän takana, rukousjakkaroinenne ja messukirjoinenne, älkää luulko
pettävänne minua, kuten olette pettänyt muita." Hänen vastustajansa
harmaat silmät säkenöivät ensikertaa ja hän astui pari askelta
eteenpäin nostaen toista kättään ikäänkuin moittien.
"Minulle on yhdentekevä, mitä minusta sanotte", sanoi hän. "Se ei
merkitse enempää kuin mitä tuo turhamainen papukaija tuolla viereisessä
huoneessa papattaa. Mutta älkää kosketelko asioita, jotka ovat pyhiä.
Ah, jospa tekin tahtoisitte kohottaa ajatuksenne niihin asioihin, jos
tekin tahtoisitte kohdistaa ajatuksenne sisäänpäin, niin huomaisitte,
ennenkuin on myöhäistä — kuinka huonoa ja rumaa se elämä on ollut,
jota olette elänyt. Mitä olettekaan tehnyt! Hänen sielunsa oli teidän
käsissänne, niinkuin savi valajallaan. Jos te olisitte kohottanut
häntä, jos olisitte ohjannut häntä korkeampiin ilmapiireihin ja jos
olisitte saanut esille kaiken, mikä hänessä oli jaloa ja hyvää, niin
ajatelkaa, kuinka rakastettu ja siunattu teidän nimenne olisikaan,
linnan korkeuksista, mataliin mökkipahasiin saakka! Mutta ei. Te
veditte hänet alas, te turmelitte hänen nuoruutensa, te erotitte hänet
puolisostaan ja raatelitte hänen miehuutensa. Rikos, joka tehdään niin
korkeassa asemassa, synnyttää tuhansia muita niitten keskuudessa, jotka
katsovat häneen esimerkkinään ja kaikki, kaikki tuo lepää teidän
hartioillanne. Kavahtakaa, madame, kavahtakaa, ennenkuin on myöhäistä!
Kauneudestanne huolimatta voi teillä ehkä olla vain joku vuosi
elämänaikaa, kuten minullakin — mahdollisesti. Silloin kun tuo ruskea
tukka on harmaa, kun tuo valkoinen poski on sisäänpainunut ja kun tuo
loistava silmä on himmentynyt, ah armahtakoon jumala silloin Françoise
de Montespan'in synnintahrimaa sielua!"
Hänen kilpailijansa pää oli painunut alas, juhlallisten sanojen ja
kauniiden, vakavien silmien vaikutuksesta. Hetkisen seisoi hän
äänettömänä, ensi kertaa elämässään pelotettuna, mutta sitten tuo
pilkallinen, uhmaileva mieli palasi entiselleen ja hän nosti silmänsä
ja virkkoi ivahuulin.
"Kiitän teitä, mutta minulla sattuu jo entuudestaan olemaan rippi-isä.
Oh, madame, älkää koettako lumota minua. Tunnen teidät, ja tunnen
teidät hyvin."
"Päinvastoin, te näytte tuntevan minua vähemmin kuin luulinkaan.
Pyydän, sanokaapa, jos tunnette minut niin hyvin, mikä minä olen?"
Hänen kilpailijansa koko katkeruus ja viha soi hänen vastauksessaan.
"Te olette", sanoi hän, "lasteni kotiopettaja ja kuninkaan salainen
rakastajatar."
"Te erehdytte", vastasi rouva de Maintenon rauhallisesti. "Olen teidän
lastenne kotiopettaja ja olen kuninkaan puoliso."
Yhdeskolmatta luku.