"Nyt Louvois, viiden minuutin kuluttua."
"Hyvä, sire."
Onneton hovimies koetti olla juhlallisen näköinen, mutta yö oli ollut
täynnä harmia hänelle ja kaiken lisäksi tuli hänen vielä olla
avustamassa tuon naisen tulemista kuninkaan puolisoksi. Se oli
katkerinta kaikesta.
"Pankaa kirjeet pois, Louvois. Viimeinen korvasi kaikki edelliset.
Mutta nuo roistot saavat maksaa hävyttömyytensä yhtä kaikki. Asiasta
toiseen, tuo nuori veljenpoika, jolle rouva kirjoitti. Gerard
d'Aubignyhän hänen nimensä, eikö niin?"
"Niin on, sire."
"Kirjoittakaa hänelle kapteenin valtakirja ja antakaa hänelle
ensimmäinen vapaaksi joutuva paikka."
"Kapteeniksiko, sire, hänhän ei ole vielä kahtakymmentä täyttänyt."
"Niin, Louvois. Pyydän saada tietää, minäkö vai te olette armeijan
ylipäällikkö? Varokaa itseänne, Louvois. Olen varoittanut teitä jo
kerran ennen. Sanonpa teille, että jos suvaitsen korottaa saapaspihtini
komppanianpäälliköksi, niin ette saa arvellakaan kirjoittaessanne
valtakirjaa. Menkää nyt etuhuoneeseen ja odottakaa siellä muitten
todistajien kanssa, kunnes teitä tarvitaan."
Sillä aikaa oli ahkera touhu ollut käynnissä siinä pienessä huoneessa,
jossa punainen lamppu paloi pyhän neitsyen kuvan edessä. Françoise de
Maintenon seisoi keskellä huonetta kiihottunut puna poskillaan ja
tavallisesta poikkeava loiste tyynissä harmaissa silmissään. Hän oli
puettu häikäisevän valkoiseen kirjokankaiseen pukuun, jonka kaulus ja
hihat olivat kallisarvoista pitsiä. Kolme naista hääräili hänen
ympärillään nousten ja kumartuen ehtimiseen, lisäten siellä, tiukentaen
täällä, muutellen ja korjaten, kunnes kaikki oli heidän makunsa mukaan.
"Kas niin", sanoi pääompelija painaen viimeisen muodon harmaalle
nauharuusulle. "Luulenpa että se sopii teidän majes—, tarkoitan
rouvalle."
Rouva hymyili hoviompelijan sukkelalle kielelle.
"Minulla ei juuri ole makua pukuasioissa", sanoi hän. "Kuitenkin
tahtoisin mielelläni olla puettu kuninkaan mielen mukaan."
"Ah, rouvaa on niin helppo pukea. Rouvalla on vartaloa. Rouvalla on
ryhtiä. Mikäpä puku ei sopisi tuolle kaulalle, tuollaisille vyötäisille
ja käsivarsille! Mutta ajatelkaa, kun meidän on tehtävä sekä vartalo
että puku. Esimerkiksi prinsessa Charlotte Elisabet. Eilen vast'ikään
leikkasimme hänelle puvun. Hän on lyhyt, mutta paksu. Uskomatonta
kuinka paksu hän on. Hänen pukuunsa meni enemmän kangasta kuin rouvan,
vaikka hän on kahta kämmenenleveyttä lyhyempi. Ah, uskon ettei hyvä
Jumala tarkoittanut ketään ihmistä niin paksuksi. Mutta se on totta,
hän on baijerilainen eikä ranskatar!"
Mutta rouva ei paljoakaan huomannut ompelijattaren lörpötystä. Hänen
katseensa oli kohdistunut madonnan kuvaan nurkassa ja huulet liikkuivat
rukouksessa, anoen voimaa tullakseen ansiokkaaksi siihen suureen
kutsumukseen, joka niin äkkiä oli tullut hänen osakseen, köyhän
kotiopettajattaren osaksi. Hän rukoili voimaa välttääkseen niitä
vaaroja, jotka ympäröivät häntä kaikkialla ja että tämän yön toimitus
tuottaisi siunausta Ranskanmaalle ja sille miehelle, jota hän rakasti.
Hiljainen koputus ovelle keskeytti rukoilevan.
"Se on Bontems, rouva", sanoi neiti Nanon. "Hän sanoo että kuningas on
valmiina."
"Sitte emme anna hänen odottaa. Tulkaa. Jumala antakoon siunauksensa
siihen mitä menemme tekemään."
Pieni seurue kokoontui kuninkaan etuhuoneeseen ja lähti sieltä
yksityiskappeliin. Etumaisena astui muhkea piispa, puettuna vihreään
messupukuun, messukirja kädessä ja sormi vihkimäkaavan kohdalla lehtien
välissä. Hänen vierellään astui hänen almunjakajansa ja kaksi
hovipoikaa punaisissa kauhtanoissa kantaen palavia soihtuja. Kuningas
ja rouva de Maintenon kulkivat rinnan, jälkimäinen rauhallisena ja
tyynenä, lempeänä ja silmät maahan luotuina, kuningas taas punottavin
poskin ja hieman levottomin elein, kuten se joka tuntee olevansa
elämänsä tärkeimmässä käännekohdassa. Heidän takanaan, juhlallisen
äänettöminä, seurasi pieni joukko valittuja todistajia, laiha ja
vaitelias isä La Chaise, Louvois, muljautellen silmiään morsiameen
päin, markiisi de Charmarante, Bontems ja neiti Nanon.
Soihdut valoivat kellertävää valoaan seurueeseen, sen kulkiessa
hitaasti käytäviä pitkin ja poikki _salonkien_, joita heidän oli
kuljettava matkallaan kappeliin ja ne valaisivat räikeästi maalattuja
seiniä ja kattoja heijastuen taas kultauksista ja peileistä, mutta
jättivät nurkkauksiin pitkiä varjoja. Kuningas vilkuili hermostuneesti
noihin tummiin nurkkiin sekä seinillä riveissä riippuviin esi-isiensä
ja omaistensa muotokuviin. Kun hän meni Maria Teresan, kuningatar
vainajan ohi, hätkähti hän ja pidätti henkeään kauhusta.
"Jumalani", kuiskasi hän, "hän rypisti silmäkulmiaan ja sylkäsi
minulle."
Rouva pani viileän kätensä hänen ranteelleen. "Ei se ollut mitään",
virkkoi hän tuskin kuuluvasti. "Se oli vain valo, joka lepatti
muotokuvalla."
Hänen sanoillaan oli tavallinen vaikutuksensa häneen. Säikähtynyt ilme
katosi hänen silmistään ja ottaen rouvaa kädestä, hän jatkoi matkaansa
päättävästi. Hetkistä myöhemmin seisoivat he alttarin edessä ja
toimitus, joka yhdistäisi heidät elinijäksi, alkoi.
Kun he taas kääntyivät lähteäkseen, ja uusi sormus kimalteli rouvan
sormessa, kuuli hänen ympäriltään onnittelujen sorinaa. Kuningas ei
kuitenkaan sanonut sanaakaan, hän katsoi vain puolisoaan eikä tämäkään
puolestaan toivonut enempää. Hän oli yhä tyyni, mutta veri jyskytti
hänen ohimoissaan. "Olet Ranskan kuningatar nyt", kuuli hän sen
hymisevän — "kuningatar, kuningatar, kuningatar!" Mutta äkkiä huomasi
hän varjon lähellään ja matala ääni kuiskasi. "Muista, tyttäreni,
lupauksesi kirkolle." Säpsähtäen kääntyi hän ja näki jesuiitan kalpeat
ja kiihkoisat kasvot.
"Kätesi on tullut kylmäksi, Françoise", sanoi Ludvig. "Menkäämme,
rakkahin, olemme viipyneet liian kauan tässä synkässä kappelissa."
Kahdeskymmenes luku.