Samana yönä, kun nuo merkilliset seikkailut sattuivat kuninkaan
sanansaattajille, istui hän itse yksinään kabinetissaan. Katosta hänen
yläpuolellaan riippui kultaketjussa neljä siipiniekkaa rakkaudenjumalaa
ja niitten kannattama hyvätuoksuinen lamppu, joka valoi kirkkaan
loisteen huoneeseen, heijastuen kymmenkertaisena seinillä olevista
peileistä. Hopealla silatut eebenpuiset huonekalut, kauniit
savonnièrematot, Toursin silkit, gobelinit, kulta- ja Sivers'in
porsliinitavarat — kaikki hienoin ja paras, mitä Ranska silloin pystyi
tuottamaan, oli koottu näitten seinien sisäpuolelle. Sinne ei koskaan
ollut päässyt mitään, mikä ei olisi ollut mestarituote lajissaan. Ja
kaiken tämän häikäisevän loiston keskellä istui sen isäntä synkkänä ja
vakavana nojaten kättään poskeen, kyynärpää pöytää vasten ja silmät
tuijottaen harhailevina seinään. — Mutta vaikka hänen katseensa
olikin suunnattuna seinään, ei hän siellä mitään nähnyt, sillä ne
tarkastelivat pikemminkin hänen oman elämänsä pitkää tapaussarjaa aina
aikaisimpiin vuosiin saakka, jolloin unelmat ja todellisuus niin
mielellään sekaantuvat keskenään. Oliko se totta, vai oliko hän nähnyt
unta noista kahdesta miehestä, jotka usein kumartuivat hänen kehtonsa
yli ja joista toinen oli puettu mustaan takkiin, risti rinnalla ja jota
hän oli tottunut kutsumaan isäksi, kun taas toisella oli punainen
kauhtana ja pienet vilkuilevat silmät. Vielä nytkin, enemmän kuin
neljänkymmenen vuoden perästä, välähti hänen silmissään tuo
turmeltunut, viekas ja voimakas mies, vanha Richelieu, Ranskan
kruunaamaton kuningas. Ja sitten tuo toinen kardinaali, pitkä, laiha
olento, joka oli ottanut häneltä hänen taskurahansa ja pukenut hänet
vanhoihin vaatteisiin eikä olisi suonut hänelle hänen ravintoaankaan.
Kuinka hyvin muistikaan hän sen päivän, jona Mazarin viimeisen kerran
punasi poskensa ja kuinka hovi oli tanssinut ilosta kuultuaan hänen
poismenostaan. Entä hänen äitinsä, kuinka kaunis hän oli ja kuinka
suurenmoinen. Hyvin hän muisti kuinka rohkeasti hän käyttäytyi tuon
sodan aikana, jolloin aatelin valta nujerrettiin ja kuinka hän sitte
kuollessaan pyysi, etteivät papit tahraisi hänen myssynsä nauhoja
pyhillä öljyillään!
Sitte hän muisteli omia tekojaan, kuinka hän oli kyninyt mahtavat
alamaisensa siinä määrin että hän, sen sijaan että olisi ollut
ikäänkuin ensimmäisenä samanarvoisten joukossa, olikin jäänyt yksin,
huimaavaan korkeuteen, jonka varjo himmenti kaikki muut. Sitten tulivat
hänen sotansa, lakinsa ja sopimuksensa. Hänen huolenpitonsa alla oli
Ranska siirtänyt rajojaan sekä itään että pohjoseen, ja kuitenkin
sisällisesti sulautunut niin yhdeksi, että sillä oli vain yksi mieli ja
se mieli ilmeni hänen sanassaan. Vielä johtui hänen mieleensä kaikki se
kauneus, minkä naiset olivat hänelle suoneet.
Siinä oli Olympe de Mancini, jonka italialaiset silmät ensimäisinä
olivat opettaneet hänelle, että löytyi voima, joka pystyi kuninkaitakin
hallitsemaan, tämän sisar Maria Mancini, hänen puolisonsa tummine
auringonpolttamine kasvoineen, Henrietta, Englannista, jonka kuolema
ensi kertaa avasi hänen silmänsä näkemään elämän surullisia puolia ja
vielä La Vallière, Montespan ja Fontanges. Toiset niistä olivat
kuolleet, toiset luostarissa. Monet, jotka olivat olleet turmeltuneita
ja kauniita, olivat nyttemmin ainoastaan turmeltuneita.
Ja mikä oli tuloksena hänen huolta ja ponnistusta täynnä olevasta
elämästään? Hän oli jo keski-iän tuollapuolen, hän oli menettänyt halun
nuoruutensa huvituksiin, kihti ja huimaus muistuttivat hänelle
alituisesti sitä nuoruuden kuningaskuntaa, jota hän ei voinut kutsua
takasin. Ja kaikkina näinä vuosina hän ei ollut voittanut itselleen
ainoatakaan tosiystävää, ei omassa perheessään, ei hovissaan eikä koko
maassaan, sitä naista lukuunottamatta, jonka kanssa hän aikoi
vihityttää itsensä tänä yönä. Ja tämä nainen, kuinka kärsivällinen,
kuinka hyvä ja kuinka jalo hän olikaan! Hänen kanssaan yhdessä voi hän
toivoa pyyhkivänsä pois kuluneen elämänsä kaikki synnit ja hulluudet.
Kunpa arkkipiispa vain tulisi, jotta hän voisi tuntea, että tuo nainen
todella oli hänen omansa, ja että hän omisti hänet siteillä, jotka
kestäisivät elämän loppuun saakka!
Oveen koputettiin. Hän ponnahti kiihkeänä pystyyn, luullen kirkonmiehen
jo saapuneen. Mutta se olikin hänen henkipalvelijansa, joka ilmoitti
että Louvois pyysi luoksepääsyä. Heti hänen perässään saapuikin
ministeri, nokka pystyssä ja tärkeänä. Hänellä oli kaksi nahkalaukkua
kädessään.
"Sire", sanoi hän Bontemsin poistuttua, "toivon etten häiritse teitä."
"Ei ensinkään, Louvois. Ajatukseni rupesivat jo käymään ikäväksi
toveriksi minulle ja olen iloinen päästessäni niistä."
"Olen vakuutettu, etteivät teidän majesteettinne ajatukset voi olla
muuta kuin mieluisat", vastasi hovimies. "Mutta olen tässä tuonut
mukanani jotakin, jonka toivon vain lisäävän niitten mieluisuutta."
"Ah, mitä se on?"
"Kun niin moni aatelistostamme on matkustanut Unkariin ja Saksaan, niin
suvaitsitte te viisaudessanne haluta kuulla, millaisia tietoja he
ystävilleen täällä kotona lähettävät ja millaisia täältä heille menee."
"Niin."
"Minulla on nyt tässä kaikki mitä kuriiri on saanut kokoon ja myöskin
se mikä täältä on lähdössä, kukin erä omassa laukussaan. Vaha on
pehmitetty väkiviinalla ja kiinnikkeet irroitettu höyryllä, joten ne
nyt ovat auki. Kuningas otti kouran täyden laukusta ja katseli
osoitteita.
"Tahtoisin todella lukea noitten ihmisten ajatukset", sanoi hän. "Sillä
tavallahan ainoastaan voin päättää niitten ihmisten mielialan, jotka
edessäni kumartelevat ja hymyilevät. Otaksun ettette itse ole lukenut
näitä", lisäsi hän epäluuloisena.
"Oh, sire, kuolisin ennemmin."
"Vannotteko sen."
"Autuuteni kautta, sire."
"Hm! Siellä on yksi, joka näkyy olevan pojaltanne."
Louvois'n väri vaihtui ja hän sammalsi katsoessaan kuorta. "Teidän
majesteettinne on näkevä, että hän on yhtä uskollinen kaukana kuin
teidän lähellännekin, muutoin hän ei olisi minun poikani."
"Alkakaamme sitte sillä. Ah, siinä ei ole kuin kymmenkunta riviä.
'Rakas Achille, miten kaipaankaan sinua. Kun sinä et ole täällä, on
hovissakin ikävä kuin luostarissa. Naurettava isäukkoni astuskelee yhä
ympäri kuin kalkkunakukko, ikäänkuin kaikki hänen mitalinsa ja ristinsä
voisivat peittää sitä tosiasiaa, että hän on vain päälakeija, eikä
hänellä ole valtaa enempää kuin minullakaan. Hän houkuttelee
kuninkaalta sangen paljon hyvää, mutta en voi kuvitella mitä hän sillä
tekee, sillä minä en ainakaan ole hyötynyt mitään. Olen yhä velkaa ne
kymmenentuhatta tuolle miehelle Ortevrekadulla. Ellei minua kohta
onnista neljän nikkarin pelissä, niin on tästä lähdettävä sinun
toveriksesi!' Hm! Epäilin teitä väärin, Louvois. Huomaan nyt, että
_ette_ ole lukenut näitä kirjeitä."
Sillä aikaa kun kuningas luki kirjettä oli ministeri istunut kuin
tulisilla hiilillä kasvot punaisina kuin punajuuri ja silmät
muljottavina päässä. Suuri oli helpotus, kun lukeminen päättyi, sillä
vaikkakaan se ei sisältänyt mitään, mikä olisi saattanut hänet huonoon
valoon kuninkaan silmissä, tunsi hän kuinka joka hermo hänen
ruumiissaan jännittyi raivosta hänen ajatellessaan mitä viittauksia
hänen nuori hurjapäänsä teki isästään. "Senkin käärme", sanoi hän. "Voi
tuota häijyä käärmettä. Kyllä opetan hänet vielä kiroamaan
syntymähetkeään."
"No, no, Louvois, tehän olette nähnyt paljon mailmaa ja teidän tulee
olla filosofi. Kuumaverinen nuoriso sanoo aina pahemmin kuin
tarkoittaa. Älkää ajatelko asiaa sen enempää. Mutta mikäs meillä tässä
on? Kirje rakkaimmalta tyttäreltäni miehelleen Conti'n prinssille.
Tuntisin hänen käsialansa tuhansien joukosta. Voi, pikku kultani, ei
hän voisi aavistaakaan, että näkisin hänen viatonta lörpötystään.
Mitäpä siitä luenkaan, kun kerran tunnen hänen lapsellisen sydämensä
joka ajatuksen."
Hän aukaisi punaisen hyvänhajuisen paperin hymyillen hellästi, mutta
kun hän oli päässyt muutaman rivin, katosi hymy ja hän hypähti pystyyn
muristen vihasta, ja painaen kättään sydämelleen tuijotti yhä paperiin.
"Huitukka!" huudahti hän käheästi. "Häpeämätön, sydämetön letukka!
Louvois, te tiedätte, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Te tiedätte,
että hän on ollut silmäteräni. Mitä olen häneltä koskaan kieltänyt?"
"Olette ollut itse hyvyys, sire", sanoi Louvois, jonka omia haavoja
kirveli vähemmän, kun hän näki toisenkin kärsivän.
"Kuulkaa, mitä hän sanoo minusta: Isä vaari on jotenkin ennallaan,
paitsi että polvet ovat alkaneet tutista. Sinä muistat, kuinka meillä
oli tapana nauraa hänen hienostelulleen ja siroudelleen! Sen hän on
kaiken jättänyt, ja vaikka hän kyllä vieläkin tepastelee korkeilla
koroillaan niinkuin Landes'n talonpoika puujaloillaan, on hänen
puvuistaan hävinnyt kaikki loistavuus. Tietysti koko hovi matkii häntä,
jotenka voit arvata millainen ikävyyden pesä se on. Sitten näkyy tuo
nainen yhä pysyvän hänen suosiossaan ja hänen puseronsa ovat yhtä
mauttomat kuin vaarin takitkin, mutta kun palaat, niin me lähdemme
yhdessä maaseudulle ja sinä puet itsesi punasamettiin ja minä
sinisilkkiin ja me pidämme omaa pientä värikästä hovia,
majesteetillisesta vaaristamme huolimatta."
Ludvig painoi kasvonsa käsiinsä.
"Te kuulette mitä hän puhuu minusta, Louvois."
"Se on häpeällistä, sire, häpeällistä."
"Hän antaa minulle liikanimiä — minulle, Louvois!"
"Se on kauheata, sire."
"Ja polveni! Voisi luulla, että olen vanha mies."
"Se on loukkaavaa, sire. Mutta pyydän saada sanoa, että tämä on tapaus,
jossa teidän majesteettinne filosofina ei anna mielensä tulla
järkytetyksi. Nuoriso on aina kuumaverinen ja sanoo pahemmin kuin se
oikeastaan tarkoittaa. Älkää enää ajatelko sitä."
"Tehän puhutte kuin hölmö, Louvois. Lapsi, jota olen rakastanut,
kääntyy minua vastaan ja minun ei pitäisi ajatella sitä. Oh, se on taas
uusi opetus siitä, että kuningas voi kaikkein vähimmin luottaa niihin,
joilla virtaa hänen vertaan suonissaan. Mutta kenenkäs käsialaa tämä
on? Sehän on kardinaali de Bouillon'in. Omaan sukuunsa ei näy voivan
luottaa, mutta tämä pyhä mies rakastaa minua ei ainoastaan sen vuoksi
että olen auttanut hänet sille paikalle, missä hän on, vaan koska hän
luonteensa mukaan kunnioittaa ja rakastaa niitä, jotka Jumala on
asettanut hänen yläpuolelleen."
"Luen teille hänen kirjeensä, Louvois, näyttääkseni teille että
Ranskassa vielä on jälellä sitäkin, mitä sanotaan uskollisuudeksi ja
kiitollisuudeksi. 'Rakas prinssi de la Roshe-sur-Yon, ah, se on hän,
jolle hän kirjoittaa. Lupasin teille lähtiessänne silloin tällöin
ilmoittaa miten asiat kehittyvät hovissa, kun kysyitte neuvoani siinä,
maksoiko vaivaa tuoda tytärtänne hoviin siinä toivossa että hän
mahdollisesti voittaisi kuninkaan suosion!' Mitä, mitä roistoutta tämä
on, Louvois? 'Sulttaani näkyy menevän pahasta yhä huonompaan. Fontanges
oli ainakin Ranskan sievin nainen, vaikka, meidän kesken sanoen, hänen
tukkansa oli hieman liian punertava, — erinomainen väri kyllä
kardinaalin puvussa, rakas herttua, mutta ylhäiselle naiselle sopii
korkeintaan kastanjan ruskea. Montespankin oli aikanaan hieno nainen,
mutta ajatelkaa, että hän nyt on ihastunut erääseen leskeen, joka on
häntä itseään vanhempi, naiseen joka ei edes koeta tehdä itseään
puoleensavetäväksi, vaan on aina polvillaan rukousjakkarallaan ja
neuloo kirjauksiaan aamusta iltaan. Sanotaan että syksy ja kevät
sopivat huonosti yhteen, mutta luulen että kahdesta syksystä tulee
vielä huonompi pari.' Louvois! Louvois! En voi lukea enempää. Onko
teillä yhtään vangitsemismääräystä mukananne?"
"On yksi, sire."
"Bastille'enkö?"
"Ei, kun Vincennes'iin."
"Se on yhtä hyvä. Täyttäkää se, Louvois! Pankaa tuon roiston nimi
siihen! Antakaa vangita hänet tänä yönä, ja vietäköön hän sinne omissa
vaunuissaan. Häpeämätön, kiittämätön ja pahasuinen lurjus. Oh, Louvois,
miksi toittekaan minulle näitä kirjeitä! Miksi myönnyittekään hulluun
päähänpistooni. Hyvä Jumala, eikö maailmassa enää olekaan totuutta,
kunniantuntoa eikä uskollisuutta."
Hän polki jalkaansa ja pui nyrkkiään mielettömänä vihasta ja
pettymyksestä.
"Panenko muut takaisin laukkuun?" kysyi Louvois innokkaasti.
Kuninkaan alettua lukea kirjeitä oli hän seisonut kuin neuloilla,
peljäten mitä paljastuksia hyvänsä. "Pankaa ne takaisin, mutta pitäkää
laukku."
"Molemmatko?"
"Ah, unohdin toisen. Ehkäpä minulla on joku kunniallinen alamainen
kauempana, vaikka kaikki kotoiset näkyvät olevan teeskentelijöitä.
Ottakaa sieltä yksi umpimähkään. Keneltä tämä on? Ah, sehän on
Rochefoucauldin herttualta. Hän on aina tuntunut kohtuulliselta ja
velvollisuutensa tuntevalta nuorelta mieheltä. Mitä hänellä on
sanottavaa? Danube — Belgrad — suurvisiiri — — Ooh!" Hän kiljasi
aivankuin olisi saanut miekan iskun. "Mitä ihmettä, sire?" Ministeri
oli ottanut pari askelta, sillä hän säikähti kuninkaan kasvonilmeitä.
"Viekää pois ne, Louvois! Viekää pois ne", huusi hän työntäen
paperikasan luotaan. "Toivoisin, etten koskaan olisi nähnyt niitä. En
tahdo nähdä niitä enää. Hän ivaa rohkeuttanikin, vaikka hän oli vasta
kehdossaan, kun minä jo olin juoksuhaudoissa. 'Tämä sota ei sopisi
kuninkaalle', kirjoittaa hän. 'Sillä täällä tapellaan, eikä täällä voi
tehdä sellaisia turvallisia pikku valloituksia, joista kuningas niin
kovasti pitää.' Jumaliste, hän saa päällään maksaa tämän pilansa! Niin
Louvois, siitä tulee kallis pila. Mutta viekää ne pois. Olen nähnyt
niin paljon kuin voin kestää."
Ministeri heitteli kirjeitä takaisin laukkuun, kun hänen silmiinsä
arvaamatta sattui rouva de Maintenon'in rohkea ja selvä käsiala. Jokin
pahahenki kuiskasi hänelle silloin, että tässä oli nyt joutunut ase
hänen käteensä, jolla hän voisi murskata sen, jonka nimikin täytti
hänet kateudella ja vihalla. Jos hän nyt tekisi itsensä kirjeessään
syypääksi johonkin varomattomuuteen, silloin voisi kuninkaan sydän
kääntyä hänestä vielä viimeisellä hetkellä. Hän oli ovela mies ja
tilaisuuden tarjoutuessa käytti hän sitä hyväkseen.
"Haa!" virkkoi hän, "olipa turha avata tuotakin."
"Mitä niin, Louvois, kenen se on?"
Ministeri työnsi kirjeen hänen eteensä ja Ludvig hätkähti, kun hänen
silmänsä osuivat siihen.
"Rouva de Maintenon'in käsialaa!" huudahti hän.
"Niin, se on hänen veljenpojalleen Saksassa."
Ludvig otti sen käteensä. Sitten hän, äkkinäisellä liikkeellä nakkasi
sen toisten joukkoon, mutta käsi pyrki uudelleen sen puoleen. Hänen
kasvonsa olivat harmaat ja väsähtäneen näköiset ja hikikarpaloita
ilmestyi hänen otsalleen. Jos tämäkin näyttäytyisi samanlaiseksi kuin
edelliset! Ajatuskin järkytti häntä sielua myöten. Kahdesti yritti hän
ottaa sitä laukusta, mutta pudotti sen vapisevista sormistaan. Vasta
kolmannella kerralla hän onnistui. Hän heitti sen Louvois'lle ja sanoi.
"Lukekaa se minulle."
Ministeri otti kirjeen kuoresta ja tasoitteli sitä pöydällä,
kasvoillaan pahanilkinen ilme, joka varmasti olisi maksanut hänen
asemansa, jos kuningas olisi osannut tulkita sen oikein.
"Rakas veljenpoikani", luki hän. "Se mitä viime kirjeessäsi pyysit, on
aivan mahdotonta. En ole koskaan väärinkäyttänyt kuninkaan suosiota,
pyytämällä itselleni mitään etuja ja olisin hyvin pahoillani, jos minun
pitäisi anoa ylennyksiä omaisillenikaan. Ei kukaan iloitsisi enemmän
kuin minä, jos kohoaisit majuriksi rykmentissäsi, mutta sen tulee
tapahtua vain kuntosi ja uskollisuutesi avulla, etkä saa odottaa minun
välitystäni sellaisessa asiassa. Palvella sellaista miestä kuin
kuningas on, on jo itsessään palkinto ja olen varma että palvelet häntä
yhtä suurella innolla, jos jäät kornetiksi tai kohoot majuriksi. Häntä
ympäröi, onnettomasti kyllä, moni alhainen loiseläin. Toiset niistä
ovat vain narreja kuten Lauzun, toiset taasen kuten Touqvet, konnia.
Mutta näkyy olevan sellaisiakin, jotka ovat sekä narreja että konnia,
kuten Louvois, sotaministeri." Tässä lukija oli tukehtua raivosta ja
istui yskien ja naputtaen sormiaan pöytään.
"Jatkakaa, Louvois, jatkakaa", sanoi Ludvig hymyillen kattoa kohti.
"Siinä ovat pilvet, jotka aurinkoa ympäröivät, rakas veljenpoikani,
mutta usko minua, aurinko loistaa kirkkaana niitten takana. Jo vuosia
olen tuntenut tuon jalon luonteen, paremmin kun moni muu ja voin
vakuuttaa sinulle, että hänellä on hyveitä, mutta jos hänen
kunniakehänsä joskus himmeneekin, niin on se hänen ympäristönsä syytä,
joka on osannut käyttää väärin hänen sydämensä hyvyyttä. Me toivomme
näkevämme sinut kohta Versailles'ssa, nääntyvänä voitonseppeleittesi
alla. Siihen mennessä ole vakuutettu rakkaudestani ja toivostani että
pian saat korotuksen, vaikkakaan et voi saavuttaa sitä ehdottomallasi
tavalla.
"Ah", huudahti kuningas, silmät rakkaudesta loistaen. "Kuinka voin
epäillä häntä hetkeäkään! Mutta tulin niin järkytetyksi noista muista!
Françoise on uskollinen kuin teräs. Eikö se ollut kaunis kirje,
Louvois?"
"Rouva on erittäin terävä nainen", sanoi ministeri välttelevästi.
"Ja sellainen sydänten tuntija. Eikö hän ole oikein arvostellut
luonnettani?"
"Mutta ei minun sydäntäni."
Kuului koputus oveen ja Bontems kurkisti sisään. "Arkkipiispa on
saapunut, sire."
"Hyvä on, Bontems. Pyydä rouvaa olemaan hyvä ja käymään tämän kautta,
ja käske todistajat kokoontumaan etuhuoneeseen."
Kun palvelija kiiruhti ulos, kääntyi Ludvig ministerinsä puoleen.
"Pyydän teitä olemaan yhtenä todistajana, Louvois."
"Missä asiassa, sire?"
"Vihkiäisissäni."