Jos amerikkalainen luuli tällä lyhyellä ilmoituksellaan
hämmästyttäneensä ja ilahuttaneensa toveriaan, niin erehtyi hän
pahanpäiväisesti, sillä de Catinat lähestyi häntä myötätuntoinen ja
huolekas ilme kasvoillaan ja pani hyväillen kätensä hänen olkapäälleen.
"Rakas ystäväni", alkoi hän. "Olen ollut ajattelematon ja itsekäs. Olen
suurennellut omia pikkuhuoliani enkä ole ajatellut ensinkään niitä
vaivoja, joita te puolestani olette nähnyt. Pudotessanne hevosen
selästä olette ehkä loukannut itsenne pahemminkin kuin luulette. Pankaa
nyt maata oljille ja koettakaa hieman nukk — — —"
"Vakuutan teille että arkkipiispa on perillä", intti Amos Green
kärsimättömästi.
"Aivan niin, aivan niin. Tuolla on vettä astiassa, minäpä kastelen
siinä kaulaliinani ja sidon sen päänne — — —"
"Kuuletteko mies! Ettekö ymmärrä? Piispa on palatsissa."
"On, on", sanoi de Catinat rauhoittavasti. "Aivan varmaan hän on
siellä. Toivon ettei teillä ole tuskia?"
Amerikkalainen heristeli nyrkkejään ja huusi: "Te luulette, että olen
tullut hulluksi ja tottavie, ei puutu paljon, ettette sitä teekin
minusta. Kun kerran sanon että lähetin piispan sinne, niin tarkoitan
että todella olen pitänyt huolen siitä. Ettekö muista, että palasin
puhuttelemaan ystäväänne majuria?"
Nyt oli kapteenin vuoro tulla kärsimättömäksi.
"Kyllä, entä sitte?" kysyi hän käyden toista käsivarteen.
"No niin, kun me lähetämme metsissä vakoilijan liikkeelle, niin, jos
asia on sen arvoinen, lähetämme tunnin kuluttua toisen, jotenka toinen
niistä ainakin tulee takaisin ehjin nahoin. Se on irokeesien tapa ja
hyvä tapa onkin."
"Hyvä Jumala! Minä alan luulla, että olette pelastanut minut."
"Älkää nipistäkö käsivarttani niin jumalattomasti. Kävin siis majuria
puhuttelemassa ja pyysin häntä Pariisiin mennessään sivuuttamaan
arkkipiispan oven."
"Ja sitte, mitä sitte?"
"Näytin hänelle liitupalasta ja sanoin hänelle, että jos olemme käyneet
siellä, niin näette suuren ristin vasemmalla ovenpielestä. Ellei tuota
ristiä näy siinä, niin menkää taloon ja pyytäkää arkkipiispaa lähtemään
palatsiin, minkä kavioista lähtee. Majuri lähti tuntia myöhemmin, hän
oli siis Pariisissa puolen yhdentoista maissa. Piispa oli ehkä
ajoneuvoissaan kello yksitoista ja Versailles'hin hän joutui puolta
tuntia myöhemmin, siis puoli kaksitoista. — Jumaliste, luulenpa että
olen tehnyt hänet hulluksi!"
Ei ollut ihme, että nuori eränkävijä säikähti kertomuksensa vaikutusta.
Hitaalla ja vakavalla luonteellaan hän ei pystynyt käsittämään tulisen
ranskalaisen äkillisiä ja rajuja mielialan vaihteluja. De Catinat, joka
oli irroittanut siteensä ennenkuin heittäytyi vuoteelleen, pyöri nyt
koppinsa ympäri kuin vimmattu, heitellen käsivarsiaan ja sääriään
korkealle, kuuvalon vääristellessä hänen asentojaan seinälle yhä
hullunkurisemmiksi. Lopuksi heittäytyi hän toverinsa kaulaan ja purki
hänelle loppumattoman tulisen kiitos- ja ylistysvirren, taputellen ja
syleillen häntä ja tehden kaikenmaailman lupauksia ja valoja.
"Voi jos voisin tehdä jotakin hyväksenne", hoki hän yhtämittaa.
"Te voitte, te voitte", vakuutti toinen. "Pankaa maata oljille ja
koettakaa nukkua."
"Ja ajatelkaa, että olen ollut niin hävytön teitä kohtaan! Kyllä nyt
olette saanut suloisesti kostaa minulle."
"Herran nimessä, menkää nyt nukkumaan." Kehoituksillaan ja hieman
väkivaltaa käyttäen sai hän riemastuneen toverinsa oljille takaisin ja
peitoksi sirotteli hän olkia hänen ylleen. De Catinat oli väsynyt
päivän tapauksista ja viimeinen yllättävä ilonaihe oli kuluttanut
viimeisetkin voiman rippeet. Niinpä hänen silmänsä painuivat hiljalleen
kiinni, pään vaipuessa yhä syvemmälle olkiin, ja viimeinen näky minkä
hän vielä selvästi tajusi, oli amerikkalainen, joka jalat ristissä
istuen, kuuvalossa innokkaasti vuoleskeli pitkällä veitsellään toista
puupölkkyä.
Siinä määrin oli nuori kaartilainen väsynyt, että päivä oli
jo yli puolen ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kun hän
vihdoin heräsi. Hetkisen katseli hän hämmentyneenä ympärilleen, sillä
häntä oudoksutti vaatteisiin takertuneet oljet ja vankikopin
karkeatekoinen ristikaareen muovailtu katto. Mutta äkkiä palautui hänen
muistiinsa eilinen päivä, viestinvienteineen, salaväijytyksineen ja
vangitsemisineen ja hän hypähti seisaalleen nopeasti. Hänen toverinsa,
joka oli torkkunut eräässä nurkassa, hyppäsi myös pystyyn kuultuaan
hänen ensi liikkeensä. Hänellä oli vielä veitsi kädessä herätessään ja
hän vilkasi heti oveen.
"Ahaa, se olittekin te", virkkoi hän. "Luulin että se oli äskeinen
mies."
"Onko täällä sitte käynyt joku?"
"On, toivat tänne nuo kaksi leipää ja tuopin vettä juuri ennen auringon
nousua, kun aioin ruveta levolle."
"Puhuiko hän mitään?"
"Ei, se oli tuo pieni, musta äijä."
"Simoniksi häntä kuuluivat kutsuneen."
"Sama mies. Hän pani leivät tuohon ja meni mennessään. Ajattelin että
hän ehkä viipynee täällä kauemminkin jos hän vielä tulee tänne."
"Kuinka niin?"
"Jos asetamme nuo jalustinhihnat hänen nilkkoihinsa, niin luulenpa
ettei hän niistä vapaudu yhtä pian kuin me."
"Entä sitten?"
"No hänhän voisi kertoa meille, missä olemme ja mitä meille aiotaan
tehdä."
"Joutavia! mitä sillä on väliä, kun asiamme kerta on toimitettu!"
"Ehkäpä ei teihin nähden — makuasioistahan ei voi riidellä. — Mutta
minuun nähden sillä on paljonkin väliä. En ole tottunut istumaan
tällaisissa pesissä, niinkuin karhu loukussa ja odottamaan mitä muut
suvaitsevat tehdä minulle. Se on minulle aivan uutta. Pariisi oli
mielestäni ahtaanlainen paikka, mutta se oli kuin heinäaro tähän
verrattuna. Minun tottumuksiini tämä ei sovellu ja minä aion lähteä
täältä pois."
"Tässä ei auta muu kuin kärsivällisyys."
"En usko sitä. Minä luulen että pari kiilaa ja rautakanki auttaa meitä
paremmin."
Samalla avasi hän takkinsa ja veti sen alta lyhyen ruostuneen raudan ja
kolme terotettua puista kiilaa.
"Mistä nuo olette saanut?"
"Ne ovat minun tämänöistä työtäni. Rautakanki oli ylinnä ristikossa, ja
siinä olikin työpaikka. Kiilat veistin pölkystä."
"Ja mihin tarkoitukseen ne sopivat?"
"No tähän: kiila numero yksi menee tuohon reikään jonka olen hakannut
kivien väliin. Toisesta pölkystä olen valmistanut kurikan ja pari
lyöntiä sillä tuon kiilan päähän saa sen niin lujaan, että voitte
riippua koko painollanne siinä. Nämä kaksi menevät samalla tavalla
noihin ylempiin reikiin. Näin! Katsokaas, nyt voitte nousta näille
seisomaan ja katsomaan akkunasta, rasittamatta liiaksi varpaittenne
jäntereitä. Koettakaapas."
De Catinat kiipesi ylös ja katseli innokkaasti ristikon läpi. "En tunne
tätä paikkaa", sanoi hän pudistaen päätään. "Se voi olla joku niistä
kolmestakymmenestä linnasta, jotka ovat Pariisin eteläpuolella kuuden,
seitsemän peninkulman etäisyydellä siitä. Mutta mikä se niistä on? Ketä
kummaa huvittaa kohdella meitä tällä tavalla? Kun näkisin jonkin
vaakunakilven, niin se ehkä auttaisi minua. Ahaa, tuolla näkyy yksi
erään akkunan keskipienassa. Mutta en saa selvää siitä matkan pituuden
vuoksi. Olen varma että sinun silmäsi, Amos, ovat paremmat kuin minun,
koetahan katsoa mitä tuossa nimikilvessä seisoo."
"Missä?"
"Tuolla kivilaatalla keskellä akkunaa."
"Ahaa, näen sen vallan selvästi. Minusta näyttää niinkuin siinä olisi
kolme hiirihaukkaa istumassa siirappitynnörin päällä."
"Kolme kotkaa torninhuipussa ehkä. Se olisi Hautevillen vaakuna. Mutta
se ei ole mahdollista, sillä heillä ei ole mitään linnaa sadan virstan
ulettuvilla." Hän oli hyppäämäisillään alas ja laski koko painonsa
ristikon poikkiraudalle.
Hänen hämmästyksekseen se seurasikin mukana.
"Katsohan, Amos, katsohan tänne", huudahti hän.
"Ahaa, huomasitkos sen. Niin, sen irroitin minä viime yönä."
"Millä aseella? Veitselläsikö?"
"Ei, en päässyt mihinkään veitselläni, mutta kun olin saanut irti tuon
sivuraudan, niin joutui työni paremmin. Panen nyt tämän takaisin
paikoilleen, jottei kukaan tuolla alhaalla huomaisi, että olen saanut
sen irti."
"Ovatko kaikki muutkin irti?"
"Ei ole vielä muuta kuin tuo yksi, mutta ensi yönä irroitamme nekin.
Sinä voit ottaa tämän ja työskennellä sillä, samalla kun minä käytän
työkaluani toisen irroittamiseksi. Katsohan, kivi on pehmeänlaista ja
hankaamalla sitä saa siihen pienen ojan, jota myöten sitten voi
irroittaa poikkiraudan. Olisipa merkillistä, ellemme huomiseksi ole
saaneet tietämme selväksi täältä."
"Niinpä kyllä, mutta, vaikka pääsisimmekin tuonne linnanpihalle,
minnekäs sitte tie veisi?"
"Yksi asia kerrallaan ystäväni, yhtä hyvin voit jättää Cennebec'iin
menon, kun et huomaa miten pääsisit Penobscotin poikki. Joka
tapauksessa on linnanpihalla enemmän ilmaa kuin täällä ja kun kerran
akkuna on meille selvä, niin pian tuumimme selväksi lopunkin."
Toverukset eivät uskaltaneet työskennellä päivällä, sillä he
pelkäsivät, että vanginvartija voisi heidät yllättää tai että heidät
alhaaltapäin huomattaisiin. Ei ketään käynyt heidän luonaan, ja he
söivät leipänsä ja joivat vetensä sellaisella ruokahalulla, että näytti
siltä kuin he usein olisivat ravinneet itseään huonommallakin
ravinnolla. Heti kun ilta tuli, seisoivat he kumpikin naulallaan ja
hieroivat kiveä ja kiskoivat ristikkorautoja. Oli sateinen yö ja nousi
ukkosilma, mutta he näkivät jokseenkin hyvin ja akkunan ulkokaari esti
heitä näkymästä. Ennen puolta yötä olivat he irroittaneet yhden raudan
ja toinen oli juuri lähtemässä, kun hiljainen liike sai heidät
kääntymään ja he näkivät vanginvartijan seisovan keskellä lattiaa, suu
ammollaan katsellen heitä.
De Catinat oli huomannut hänet ensin ja oli heti hypännyt alas
lyödäkseen häntä kangellaan, mutta nähtyään uhkaavan liikkeen oli
vanginvartija rynnännyt ovelle ja vetänyt sen kiinni perässään juuri
kun amerikkalaisen työase lentää huristi hänen korvansa juuresta
jatkaen matkaansa käytävään. Kun ovi rämähti lukkoon, jäivät toverukset
katsomaan toisiaan. Kapteeni kohotteli hartioitaan ja Amos Green
vihelsi pitkään.
"Tuskinpa maksaa vaivaa jatkaa", virkkoi de Catinat vihdoin.
"Yhtähyvin voimme tehdä tätä kuin muutakin. Mutta jos minun aseeni
olisi tullut tuumaakin alempana, niin olisi ukko ollut meidän. No niin,
ehkä hän saikin hieman tai sitten katkaisi niskansa rappusia
kiiruhtaessaan. Minulla ei ole enää millä työtäni jatkaisin, mutta pari
hakkausta sinun kangellasi saa työmme valmiiksi. Aa, olit oikeassa,
nytpä meidät ottaa piru."
Suuri kello oli alkanut soida linnassa ja kuului äänekästä
puheensorinaa ja jalkojen kopinaa. Järeitä käskyjä jaettiin
linnanpihalla ja sitte kuului avainten rasahduksia. Kun tämä kaikki
tapahtui näin yön hiljaisuudessa, näytti selvästi siltä kuin hälyytys
olisi pantu toimeen. Amos Green pisti kätensä taskuihin ja heittäytyi
selälleen oljille ja de Catinat taas nojasi synkännäköisenä seinään,
odottaen mitä tuleman piti. Kului viisi minuttia, meni toinen viisi
eikä kuulunut mitään. Hälinä linnanpihalla jatkui, mutta heidän
koppiinsa johtavassa käytävässä ei kuulunut minkäänlaista liikettä.
"Sittenkin otan tuon viimeisen raudan irti", sanoi amerikalainen
vihdoin nousten ja meni akkunaan. "Katsotaanpa kuitenkin mistä nuo
kissannaukujaiset johtuvat." Hän kiipesi orrelleen puhuessaan ja
katsahti ulos.
"Tulehan tänne", huudahti hän kiihkeänä toverilleen. Heillä näkyy
olevankin jokin toinen leikki siellä ja näyttää siltä kuin ei heillä
olisi aikaa ajatella meitä nyt.
De Catinat kiipesi hänen rinnalleen ja molemmat katsoivat
linnanpihalle. Valkea oli viritetty joka linnannurkkaukseen ja piha oli
täynnä väkeä, joista moni kantoi soihtua. Keltainen loimu leikki
somasti linnan jylhänharmailla muureilla välistä nousten niin korkealle
että korkeinkin torninhuippu hohti kullalle tummaa taivasta vastaan,
kunnes se taas tuulen painamana vaipui niin pieneksi, että se tuskin
valaisi kantajansa kasvoja. Pääportti oli auki ja vaunut, jotka
ilmeisesti juurikään olivat saapuneet, olivat pienen oven edessä aivan
heidän akkunansa kohdalla. Vaunujen pyörät ja sivut olivat paksussa
rapakossa ja hevoset seisoivat allapäin höyryävinä, kuten pitkästä ja
nopeasta ajosta ainakin.
Töyhtölakkinen, ratsupukuinen mies astui vaunusta ja kääntyen ympäri,
veti perässään toisen henkilön. Siinä syntyi pieni ottelu, kuului huuto
ja sitte molemmat katosivat ovesta sisään. Kun se oli sulkeutunut,
ajoivat vaunut pois, soihdut ja tulet sammuivat, pääportti läimähti
lukkoon taas ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennen tätä äkillistä
välinäytöstäkin.
"No, ovatko he nyt saaneet toisen kuninkaan sanansaattajan käsiinsä?"
sanoi de Catinat.
"Kohta täällä onkin sijaa kahdelle taas", virkkoi Amos Green. "Jos vain
saamme olla rauhassa hetkisen, niin ei tämä koppi meitä kauan pidätä."
"Ihmettelenpä, minne vanginvartija on joutunut."
"Olkoon missä tahtoo, niin kauan kuin vain pysyy täältä poissa. Annahan
minulle kankesi taas. Tämä rupeaa jo lähtemään. Hän alkoi työskennellä
huimasti, koettaen syventää uurretta kivessä. Äkkiä hän lopetti ja
jännitti kuuloaan.
"Tuhannen tulimmaista, tuolla työskentelee joku toisella puolella."
Molemmat kuuntelivat tarkasti. Muurin toiselta puolen kuului vasaran
kalketta, sahan kahinaa ja lautojen läiskettä.
"Mitä kummia ne siellä mahtavat tehdä?"
"En ymmärrä."
"Voitko nähdä heitä?"
"He ovat liian lähellä muuria."
"Minä luulen voivani nähdä", sanoi de Catinat. "Olen hoikempi sinua."
Hän pisti päänsä; kaulansa ja toisen hartiansa aukosta poikkirautojen
välissä ja jäi siihen, kunnes hänen ystävänsä, luullen, että hän oli
tarttunut kiinni, veti häntä jalasta vapauttaakseen hänet pinteestä.
Hän väänsi itsensä kuitenkin helposti takasin ja kuiskasi.
"He rakentavat siellä jotakin."
"Rakennustako?"
"Niin, heitä on neljä miestä, lyhtyjen valossa."
"Mitä he mahtavat rakentaa."
"Luulen että se on jonkinlainen vaja. Voin nähdä neljä kuoppaa joihin
he sovittavat neljää pystyparrua."
"Hyvä, emme voi lähteä täältä niinkauan kun tuolla on neljä miestä
aivan akkunan alla."
"Mahdotonta."
"Mutta me voimme päättää työmme siitä huolimatta."
Hänen hiljainen kovertamisensa hukkui kokonaan alempana kasvavaan
meluun. Rauta irtautui toisesta päästään ja hän veti sitä hitaasti
puoleensa. Silloin, kun hän juuri oli saamassa sen kokonaan irti,
ilmaantui äkkiä pyöreä pörrötukkainen ja suippolakkinen pää hänen ja
kuuvalon väliin. Niin perinpohjin hämmästyi Amos Green tuosta
äkillisestä ilmestyksestä, että hän päästi raudan käsistään ja pudoten
ulkopuolelle se luisui akkunalaudan yli maahan.
"Sinä jumalaton hölmö", huusi ääni alhaalta, "onko sinulla
iankaikkisesti peukalo keskellä kämmentä, kun sillä tavalla pudottelet
työkalujasi! Tuhannen tulimmaista. Sinä olet särkenyt hartiani."
"Mikä siellä nyt on", huusi toinen vastaan. "Saakelin Pierre, jos sinun
sormesi olisivat yhtä kerkeät kuin kielesi, niin sinusta tulisi Ranskan
ensimmäinen kirvesmies."
"Mitäs tämä on, sinä tolkuton apina. Sinähän pudotit työkalujasi
niskaani."
"Minä! En ole pudottanut mitään."
"Hölmö! Uskotteletko minulle, että rautatankoja putoilee taivaasta.
Sinä heitit minua rautatangolla, kuulitko senkin kömpelökätinen
tolvana."
"Minä en ole sinua heittänyt", huusi toinen. "Mutta pyhän neitsyen
nimessä, ellet pian lopeta, niin tulen alas ja löylyytän sinut
perinpohjin.
"Suu kiinni, senkin tyhjännalkuttajat", sanoi kolmas ääni käskevästi.
"Ellei työ tule valmiiksi ennen päivänkoittoa, niin siitä tulee tuima
lasku eräille."
Sitten alkoi taas yhtämittainen sahaus ja vasaran pauke. Pää yhä tuli
ja meni. Sen omistaja käveli varmaankin jollakin telineellä joka oli
rakennettu heidän akkunansa alle, mutta ei katseellakaan ilmaissut
huomanneensa mustaa aukkoa aivan vieressään. Oli jo aamuaikainen ja
ensimmäiset, kylmät valonsäteet alkoivat leikkiä linnanpihalla
ennenkuin työ oli valmis ja miehet lähteneet pois. Silloin vasta
uskalsivat vangit kiivetä ylös ja katsoa, mitä siellä oli syntynyt yön
kuluessa. Ja nähdessään sen, oli heiltä henki salpautua. Se oli
mestauslava.
Siinä se oli pahaenteisenä, mustista, likaisista lankuista
kokoonkyhättynä ja näytti siltä kuin sitä ennenkin olisi usein käytetty
samaan tarkoitukseen. Se oli tuettu heidän puoleistaan muuria vastaan
ja oli noin kaksikymmentä jalkaa leveä ja tuonpuoleisella sivulla johti
sille puuportaat. Sen keskellä seisoi mestaustukki jonka pää oli
ruskeanpunaisia tahroja täynnä.
"Nyt luulen että on parasta lähteä", sanoi Amos Green.
"Työmme on ollut turha", vastasi de Catinat surullisena. "Olkoon
kohtalomme mikä hyvänsä — eikä se juuri hyvältä näytä — emme voi
muuta kuin alistua siihen miehen tavoin."
"No, no, mies. Akkuna on selvä, lähtekäämme."
"Se on turha. Näen tuollapuolen pihan rivin aseistettuja miehiä."
"Rivissä? Ja tähän vuorokauden aikaan!"
"Niin ja tuolla tulee lisää. Katso, tuolla, keskiovesta. Mutta mitä
taivaan nimessä tämä merkitsee." Hänen puhuessaan aukeni äskeinen ovi
ja merkillinen saattue marssi siitä ulos. Ensin tuli pari tusinaa
jalkamiehiä, kulkien parittain ja puettuina ruskeanpunaisiin palvelijan
pukuihin, kukin kantaen pertuskaa. Heidän perässään astui suurikokoinen
parrakas mies, ilman puseroa, karkean paidan hihat käärittyinä
yläpuolelle kyynärpään ja suuri kirves olalla, Sitten tuli rukouksia
mutiseva pappi avonaisessa messukaapussa ja hänen kanssaan mustiin
puettu nainen, kaula paljastettuna ja rintaa vasten painuvin päin,
jonka yllä riippui musta liina. Aivan naisen takana astui pitkä, laiha
ja tuimannäköinen mies, jolla oli punoittavat karkeat kasvot,
esiinpistävine, pitkine nenineen. Hänellä oli päässään litteä
samettilakki, johon timanttineulalla oli sovitettu kotkansulka. Hänen
tummat silmänsä loistivat merkillisen kirkkaina, ne ikäänkuin
säkenöivät mieletöntä iloa, johon sisältyi uhkaa ja pelkoa. Hänen
jäsenensä nytkähtelivät hänen käydessään, kasvot vääntelehtivät
omituisesti ja hän käyttäytyi kuten ihminen, joka koettaa peittää
sielussaan palavaa riemua. Tuon merkillisen saattueen jälkijoukkona
marssi vielä tusinanverran ruskeapukuisia palvelijoita.
Tullessaan lavan rappujen ääreen epäröi nainen jatkaa matkaansa, mutta
hänen takanaan tuleva mies työnsi häntä eteenpäin sellaisella voimalla
että hän kompastui alimpaan astimeen ja olisi varmasti kaatunut, ellei
olisi saanut papin käsivarresta kiini. Nähdessään sitte ylös päästyään
kammottavan mestauspölkyn, pääsi häneltä parkaisu ja hän vetäytyi
kauhistuneena takaperin. Mutta taas työnsi mies häntä ja kaksi
palvelijaa otti häntä ranteista ja raahasi häntä eteenpäin.
"Oi Maurice! Maurice", huusi hän. "En ole valmis kuolemaan. Oi, anna
anteeksi Maurice, anna anteeksi, samoinkuin itsekin toivot
anteeksiantoa." Hän pyrki lähemmä miestä, koetti ottaa häntä kädestä ja
tarttua hänen hihaansa, mutta mies seisoi käsi miekankahvassa ja kasvot
aivan vääntyneinä mielettömästä ilosta. Kun nainen näki nuo hirvittävän
pilkalliset kasvot, kuolivat rukoukset hänen kalpeilta huuliltaan. Hän
kääntyi hänestä pois ja vetäsi päätään peittäneen mustan hunnun
taaksepäin.
"Ah sire", hän huusi "sire, jos nyt voisitte nähdä minut!"
Kuullessaan huudon ja nähdessään nuo kalpeat kasvot, tuntui de
Catinat'sta kuin hän olisi saanut miekan iskun. Sillä tuossa pyövelin
pölkyn vieressä seisoi nainen, joka oli ollut voimakkain, älykkäin ja
kaunein Ranskan naisista — Françoise de Montespan, kuninkaan aivan
äskeinen lemmitty.
Yhdeksästoista luku.