Roistot hämmästyivät yhtä paljon kuin de Catinat'kin, kun he huomasivat
tällä eriskummallisella tavalla vanginneensa uudelleen sanansaattajan,
jota he jo olivat pitäneet menneenä miehenä. Heiltä pääsi oikein
kirousten ja huudahdusten ryöppy, kun he riisuttuaan hänen suuren
päällystakkinsa näkivät nuoren amerikkalaisen tummat vaatteet.
"Tuhannen perhanaa", huudahti eräs heistä. "Tämähän on sama mies, jota
tuo pirun kakara Latour luulotteli meille kuolleeksi!"
"Kuinka hän tänne tuli?"
"Ja missä on Etienne Arnoud?"
"Hän on pistänyt Etiennen kuoliaaksi. Katsokaas tuota pitkää viiltoa
päällystakissa."
"Niin ja katsokaa hänen käsiään! Hän on tappanut Etiennen ja ottanut
hänen päällystakkinsa ja lakkinsa."
"Mitä, meidän ollessa aivan käden ulottuvilla!"
"Niin, siitä ei päästä."
"Jumaliste", jyrähti vanha Despard. "En puolestani koskaan rakastanut
erikoisesti Etienneä, mutta olen tyhjentänyt yhden ja toisen lasin
viiniä hänen kanssaan ja pidänpä huolen siitä, että hänen kuolemansa
tulee kostetuksi. Pannaanpa nämä ohjakset poikasen kaulaan ja
ripustamme hänet lähimpään puuhun."
Useampia paria käsiä oli jo riisumassa kuollutta hevosta kun de Vivonne
raivasi tiensä keskelle joukkoa ja muutamalla käskevällä sanalla esti
väkivallanteon.
"Jos henkenne on teille jonkin arvoinen, niin älkää koskeko siihen
mieheen", sanoi hän.
"Mutta hän on tappanut Etiennen."
"Siitä asiasta sovitaan myöhemmin. Tänä iltana on hän kuninkaan
sanansaattaja. Onko toinen turvassa?"
"Hän on täällä."
"Sitokaa tämä mies ja asettakaa hänet toisen viereen. Riisukaa kuollut
hevonen ja de Carnac, valjasta oma hevosesi sen paikalle. Voit hypätä
ajurinistuimelle ja ajaa, sillä meillä ei ole enää pitkä matka
määräpaikkaan."
Vaihto oli äkkiä tehty, Amos Green istutettiin de Catinat'n viereen ja
pian olivat vaunut taas työläästi nousemassa samaa jyrkännettä ylös,
jota ne äsken sellaisella vauhdilla olivat tulleet alas. Amerikkalainen
ei ollut sitte vangitsemisensa virkkanut sanaakaan; hän oli seisonut
tylsänä, kädet rinnan yli sidottuina, sill'aikaa kun hänen kohtalostaan
oli kiistelty. Nyt, kun hän taas oli kahden toverinsa kanssa, hän
rypisteli silmäkulmiaan ja mutisi itsekseen kuten ainakin mies, jota
onnetar on kohdellut kovakätisesti.
"Nuo saakelin hevoset", murisi hän. "Amerikkalainen hevonen olisi
mennyt veteen kuin sorsa vain. Monta kertaa olen uittanut Sagamore
oriini Hudsonin poikki. Jos olisimme päässeet joen yli, niin olisi
meillä ollut suora tie Pariisiin."
"Rakas ystäväni", virkkoi de Catinat pannen sidotut kätensä toverinsa
käsille, "voitteko antaa minulle anteeksi äskeiset puheeni
Versailles'sta lähdettyämme?"
"No, no, mies, en ole ajatellutkaan niitä."
"Te olitte tuhannesti oikeassa ja minä olin kuten sanoitte, hullu —
sokea, itsepäinen hullu. Kuinka jalomielisesti teittekään kun ette
jättänyt minua. Mutta miten jouduitte mukaan. En ole eläessäni
hämmästynyt niin perinpohjin kuin nähdessäni äsken teidän kasvonne."
Amos Green naurahti itsekseen.
"Ajattelin, että olisitte hämmästynyt aikalailla, jos olisitte tiennyt
kuka teidän ajajananne oli", virkkoi hän. "Kun putosin hevosen selästä,
makasin aivan hiljaa, osaksi saadakseni takaisin hengityskykyni, mutta
myös senvuoksi että katsoin terveellisemmäksi maata kuin seista, kun
huomasin korvien juuressa niin monta kalisevaa miekkaa. Kun he sitte
kaikki kokoontuivat teidän ympärillenne, vyörytin itseni ojaan ja
ryömien sitä myöten pääsin tien risteykseen puitten varjoon, ja ennen
kuin he huomasivatkaan poistumistani, olin jo vaunujen luona.
Välähdyksenä selvisi minulle silloin ainoa keino, jolla mahdollisesti
voisin auttaa teitä. Ajomies oli kääntynyt katselemaan mitä hänen
takanaan tapahtui. Silloin sivalsin veitseni, hypähdin etupyörälle ja
tukin hänen suunsa ainaiseksi."
"Ääntä päästämättäkö hän lähti?"
"En ole turhan vuoksi elänyt intiaanien parissa."
"Entäs sitten?"
"Vedin hänet ojaan ja puin päälleni hänen päällystakkinsa ja lakkinsa.
En ottanut hänen päänahkaansa kuitenkaan."
"Päänahkaansa? Taivas! Sehän kuuluu vain villeille."
"No, niin, ajattelin ettei se ehkä kuulu maan tapoihin. Olenpa
hyvilläni etten tehnyt sitä. Tuskin olin sitte saanut ohjat käsiini,
kun he toivat teidät sidottuna vaunuihin. En pelännyt, että he
tuntisivat minua, mutta olin levoton siitä etten tietäisi mitä tietä
ajaisin ja siten paljastaisin itseni. Mutta he helpottivat tehtävääni,
kun he asettivat kolme ratsua edelleni ja suoriuduin mainiosti, kunnes
näin tuon tienhaaran ja läksin vasemmalle. Olisimme päässeet heidän
käsistään, ellei tuo roisto olisi ampunut hevosta ja jos ne mielellään
olisivat menneet veteen."
Kapteeni puristi uudelleen toverinsa käsiä. "Te olette ollut yhtä
uskollinen minulle kun miekka kahvalle. Se oli rohkeasti ajateltu ja
uljaasti tehty."
"Mutta mitäs nyt?" kysyi Amos Green.
"En tiedä keitä nämä miehet ovat enkä myöskään minne meitä viedään."
"Todennäköisesti heidän kyläänsä, poltettaviksi."
De Catinat nauroi levottomuudestaan huolimatta. "Te näytte
välttämättömästi tahtovan olla Amerikassa. Ranskassa ei toimiteta näitä
asioita sillä tavalla."
"Näkyvätpä olevan Ranskassa sangen valmiita hirttämäänkin. Uskokaa
pois, tunsin itseni sangen onnettomaksi kun he äsken panivat nuo
ohjakset kaulaani."
"Otaksun, että he vievät meidät johonkin paikkaan, johon he voivat
sulkea meidät, kunnes asia haihtuu mielistä."
"Hyvä, silloin saavat olla varovaisia meidän suhteemme."
"Miten niin?"
"Muussa tapauksessa he eivät ehkä tarvittaessa löydä meitä."
"Mitä te tarkoitatte?"
Vastaukseksi nykäsi ja väänsi amerikalainen pari kertaa käsiään ja piti
niitä erillään hänen edessään.
"Siunatkoon, sehän on ensimmäinen oppi, jonka imeväinen
saa intiaanimajassa. Olen ennen päässyt irti Huronien
raakanahkasiteistäkin, miten sitte jäykkä jalustinhihna voisi minua
pidellä. Ojentakaa kätenne tänne." Muutamalla sukkelalla käänteellä
aukaisi hän de Catinat'n siteet. "Nyt jalat. He saavat oppia että meitä
on helpompi ottaa kuin pitää kiini."
Samalla alkoi kulku hiljetä ja edellä ratsastavat seisattuivat
kokonaan. Katsoessaan akkunasta näkivät vangit edessään suuren tumman
rakennuksen, joka oli niin korkea ja laaja että se sulki kaiken
näköalan. Heidän yllään oli korkea holvikäytävä ja lampun valossa näkyi
karkeatekoinen puuportti joka oli varustettu raskailla rautapienoilla
ja terävillä piikeillä. Portin yläosassa oli rautaristikko, ja sen
takaa näkyi lyhdyn tuike silloin tällöin sekä vanhat parrakkaat kasvot,
jotka tirkistelivät heitä ristikon läpi. De Vivonne seisoi
jalustimissaan ja kurotti päätään ristikkoon, niin että nuo kaksi
miestä, jotka innokkaimmin olisivat tahtoneet tietää mistä oli kysymys,
eivät voineet kuulla vähääkään keskustelusta. He näkivät ainoastaan,
että ratsumies piti kultasormusta yläällä ja että alempana olevat
kasvot, jotka alussa näyttivät tuimilta ja mahdottomilta, nyt rupesivat
nyökkäämään ja hymyilemään. Hetkeä myöhemmin katosivat kasvot kokonaan
ja portti avautui naristen vanhoilla saranoillaan. Ajoneuvot ajoivat
linnanpihalle ja jäi muu seurue paitsi de Vivonne portin ulkopuolelle.
Kun hevoset seisahtuivat, keräytyi joukko raa'an näköisiä miehiä
ajoneuvojen ääreen ja he vetivät vangit kovakouraisesti ulos. Ympärillä
liekehtivien soihtujen valossa huomasivat he nyt, että heidät oli
suljettu korkeatornisten muurien sisäpuolelle. Suuriruhoinen, parrakas
mies, sama joka oli ollut ristikon takana, seisoi aseistetun joukon
keskellä ja jakoi siinä määräyksiään.
"Ylempään koppiin, Simon", sanoi hän. "Ja pidä huoli että he saavat
kaksi kupoa olkia ja leipäkyrsän, kunnes saamme tietää isäntämme
tahdon."
"En tiedä kuka teidän isäntänne lienee, mutta tahtoisin tietää millä
valtuuksilla hän uskaltaa pidättää kaksi kuninkaan sanansaattajaa
heidän matkallaan?"
"Pyhän Dionysiuksen nimessä. Jos minun isäntäni suvaitsee tehdä
kuninkaalle pienen kepposen, niin olen minä mukana", vastasi kopea ukko
nauraen. "Mutta nyt suu poikki. Vie pois heidät, Simon, ja sinä olet
heistä vastuussa minulle."
Turhaan de Catinat raivosi ja uhkaili hirvittävillä toimenpiteillä
niitä kaikkia, jotka olivat osallisena hänen vangitsemisessaan. Kaksi
kookasta palvelijaa työnsi häntä takaa ja yksi veti häntä edestä ja
pakoittivat hänet täten menemään kapeasta ovesta kivitetylle
käytävälle, pienen kankeaan takkiin puetun miehen näyttäessä tietä.
Vankien jalat olivat kytketyt niin, että he voivat ottaa ainoastaan
hyvin lyhyitä askelia. Laahustaen täten eteenpäin kulkivat he kolmen
peräkkäisen käytävän ja kolmen oven läpi, joista jokaisen pieni mies
avaimillaan lukitsi ja telkitsi. Sitte he nousivat ylös kivisiä
kiertoportaita, jotka olivat kuluneet kuopille vuosisataisesta käytöstä
ja lopulta heidät työnnettiin nelikulmaiseen pieneen koppiin, jonne
heidän perässään heitettiin kaksi kupoa olkia. Hetkistä myöhemmin
kuului raskas avain kääntyvän lukossa ja he jäivät kahden omiin
mietteisiinsä kukin.
Mustaa mustemmat olivatkin de Catinat'n mietteet. Hyvä onni oli
auttanut hänet hoviin ja nyt oli huono onni murskannut kaikki. Hän
olisi turhaan viitannut omaan voimattomuuteensa. Hän tunsi siinä
suhteessa kuninkaallisen herransa hyvin. Hän oli antelias, kun hänen
käskyjään noudatettiin, mutta heltymätön, jos niissä erehtyi. Hän ei
tuntenut mitään puolustusta siinä suhteessa. Huono-onninen mies oli
hänestä yhtä kamala kuin tehtävänsä laiminlyöjäkin. Tärkeällä hetkellä
oli kuningas uskonut hänelle tuikitärkeän tehtävän ja hän ei ollut
pystynyt sitä suorittamaan. Mikäpä pelastaisi hänet enää epäsuosiosta
ja tuhosta? Vähät hän välitti vankityrmästä tai epävarmasta
kohtalostaan, mutta hänen sydäntään painoi tärvelty virkaura ja niitten
riemu, jotka kademielin olivat seuranneet hänen nopeaa ylenemistään.
Lisäksi olivat Pariisissa hänen omaisensa — oma suloinen Adelensa ja
hänen vanha setänsä, joka oli ollut hänelle isänä. Kukapa heitä nyt
suojelisi heidän kohtaloissaan, kun hän oli menettänyt sen voiman,
jolla hän olisi voinut heitä tukea. Kuinka kauan kestäisikään, kun he
taas saattoivat joutua Dalbertin ja hänen rakuunainsa raakuuksille
alttiiksi. Hän puri hampaitaan sitä ajatellessaan ja heittäytyi
voihkien olkivuoteelleen, himmeästi valaistussa kopissaan.
Mutta hänen tarmokas toverinsa ei ollut autautunut alakuloisuuden
valtaan. Heti kun vankilan ovi rasahti lukkoon ja hän tiesi, ettei
häntä enää häirittäisi, oli hän vapauttanut itsensä kahleistaan ja oli
tunnustellut seiniä ja permantoa saadakseen selville millainen se
paikka oikein oli, johon heidät oli teljetty. Hänen etsiskelynsä
päättyi takan löytöön eräässä nurkassa ia sinne oli heitetty kaksi
paksua pölkkyä, jotka varmaankin olivat olleet edellisten asukasten
päänalustana. Kun hän oli saanut varmuuden siitä, ettei ollut mitään
mahdollisuutta päästä piipun kautta pakenemaan, veti hän molemmat
pölkyt akkunan puoleiselle seinälle. Panemalla pölkyt päällekkäin ja
nousemalla niiden päälle varpailleen ylettyi hän akkunaa kannattavaan
poikkipuuhun saakka. Sovittaen jalkansa seinässä olevaan
kolontapaiseen, veti hän sitte itsensä niin korkealle että saattoi
nähdä linnanpihan joka juuri tyhjeni ihmisistä. Ajopelit ja de Vivonne
olivat juuri poistumassa, kun hän pääsi ylös ja hetkeä myöhemmin kuuli
hän raskaan portin narinan ja ulkopuolelle jääneitten ratsujen
kavionkopinan. Vanha hovimestari ja hänen apurinsa olivat poistuneet.
Soihdutkin olivat poissa ja paitsi parin vartiomiehen tasaista
astuntaa, joka kuului kaksikymmentä jalkaa alempaa, vallitsi
täydellinen hiljaisuus koko suuressa linnassa.
Ja suuri linna se olikin. Tukien itseään käsillään näki hän
ihmeekseen edessään mahtavan muurin torneineen, huippuineen ja
rintavarustuksineen, kaikki hiljaisina ja kylminä kuun loisteessa.
Omituisia ajatuksia valautuu ihmisen mieleen tuollaisina erikoisina
hetkinä. Hän muisti äkkiä kirkkaan kesäpäivän tuolla puolen valtamerta,
kun hän ensi kertaa oli tullut etelään Albanysta ja kuinka hänen isänsä
oli tullut häntä vastaan Hudsonjoen varrella olevalle telakalle ja
sitte vienyt hänet kanavaportin kautta näyttääkseen hänelle Peter
Stuyvesant'in taloa, muka esimerkkinä siitä kuinka suuri se kaupunki
oli, joka vast'ikään oli siirtynyt alankomaalaisilta englantilaisten
käsiin. Ja kuitenkaan ei Peter Stuyvesant'in talo ja hänen huvilansa
yhteensä ollut yhden ainoan siipirakennuksenkaan kokoinen tähän linnaan
verraten, joka taasen vuorostaan oli kuin koirankoppi Versailles'n
rinnalla. Hän toivoi, että hänen isänsä nyt olisi täällä näkemässä
kaikkea tätä suuruutta, mutta sitte hän peruuttikin toiveensa, kun hän
äkkiä muisti olevansa vanki kaukaisessa maassa ja että hänen näköalansa
rajoittui siihen mitä hän vankilansa ahtaasta akkunasta saattoi nähdä.
Akkuna oli niin suuri, että hän hyvin olisi voinut ryömiä siitä ulos,
ellei siinä olisi ollut ristikkoa. Hän pudisteli sitä ja riippui siitä,
mutta sen tangot olivat sormen vahvuisia ja ne olivat huolellisesti
liitetyt, jotenka ne eivät antaneet perään. Sitten hän, saatuaan
vakavamman jalansijan ja pidellen itseään yhdellä kädellä, koetti
veitsellään särkeä liitoskohtaa. Mutta se oli sementtiä ja niin sileää
ja kovaa kuin lasi. Hänen veitsensä vääntyi, kun hän sen siihen upotti.
Mutta ympäryskivi oli hiekkakiveä eikä siis vallan kovaa. Jos hän voisi
saada sitä koverretuksi, niin saattaisi hän ehkä vetää irti sekä tangot
että sementin. Hän hyppäsi takaisin permannolle ja rupesi tuumimaan,
miten hän edullisimmin kävisi työhön käsiksi, kun hänen huomionsa
kääntyi toverinsa valitteluihin.
"Näytätte sairaalta, ystäväni", sanoi hän.
"Sieluni on sairas", huokaili toinen. "Voi, mikä kirottu hullu olen
ollutkaan. Se vie minulta aivan järjen."
"Jokin painaa mieltänne?", sanoi Amos Green istuutuen puupölkyilleen.
Kapteeni teki kärsimättömän liikkeen.
"Kuinka voitte kysyäkään sellaista, kun yhtä hyvin kuin minäkin
tiedätte, kuinka surkeasti tehtäväni epäonnistui. Kuningashan tahtoi,
että arkkipiispa vihkisi heidät. Kuninkaan tahto on laki, siis joko
arkkipiispa tai ei kukaan. Tällä hetkellä olisi hänen pitänyt olla
palatsissa. Hyvä Jumala! Voin nähdä kuninkaan yksityishuoneen, voin
nähdä hänen siellä odottavan yhdessä rouva de Maintenon'in kanssa,
voinpa kuulla heidän keskustelevan onnettomasta de Catinat'sta — —"
Hän painoi kasvonsa käsiinsä uudelleen.
"Minäkin näen tuon kaiken," sanoi amerikkalainen melkein tylsästi,
"mutta näen jotakin muutakin."
"Mitä sitten?"
"Näen arkkipiispan vihkimässä heitä."
"Arkkipiispan? Oletteko raivohullu?"
"Mahdollisesti, mutta minä näen hänet."
"Hän ei voi olla palatsissa."
"Päinvastoin. Puolituntia sitte saapui hän palatsiin."
De Catinat hypähti pystyyn. "Palatsissa!" huudahti hän. "Kuka hänelle
siis tiedon olisi vienyt?"
"Minä sen toimitin", sanoi Amos Green.
Kahdeksastoista luku.