PORTILLAC'IN VANKITYRMÄ.

Roistot hämmästyivät yhtä paljon kuin de Catinat'kin, kun he huomasivat

tällä eriskummallisella tavalla vanginneensa uudelleen sanansaattajan,

jota he jo olivat pitäneet menneenä miehenä. Heiltä pääsi oikein

kirousten ja huudahdusten ryöppy, kun he riisuttuaan hänen suuren

päällystakkinsa näkivät nuoren amerikkalaisen tummat vaatteet.

"Tuhannen perhanaa", huudahti eräs heistä. "Tämähän on sama mies, jota

tuo pirun kakara Latour luulotteli meille kuolleeksi!"

"Kuinka hän tänne tuli?"

"Ja missä on Etienne Arnoud?"

"Hän on pistänyt Etiennen kuoliaaksi. Katsokaas tuota pitkää viiltoa

päällystakissa."

"Niin ja katsokaa hänen käsiään! Hän on tappanut Etiennen ja ottanut

hänen päällystakkinsa ja lakkinsa."

"Mitä, meidän ollessa aivan käden ulottuvilla!"

"Niin, siitä ei päästä."

"Jumaliste", jyrähti vanha Despard. "En puolestani koskaan rakastanut

erikoisesti Etienneä, mutta olen tyhjentänyt yhden ja toisen lasin

viiniä hänen kanssaan ja pidänpä huolen siitä, että hänen kuolemansa

tulee kostetuksi. Pannaanpa nämä ohjakset poikasen kaulaan ja

ripustamme hänet lähimpään puuhun."

Useampia paria käsiä oli jo riisumassa kuollutta hevosta kun de Vivonne

raivasi tiensä keskelle joukkoa ja muutamalla käskevällä sanalla esti

väkivallanteon.

"Jos henkenne on teille jonkin arvoinen, niin älkää koskeko siihen

mieheen", sanoi hän.

"Mutta hän on tappanut Etiennen."

"Siitä asiasta sovitaan myöhemmin. Tänä iltana on hän kuninkaan

sanansaattaja. Onko toinen turvassa?"

"Hän on täällä."

"Sitokaa tämä mies ja asettakaa hänet toisen viereen. Riisukaa kuollut

hevonen ja de Carnac, valjasta oma hevosesi sen paikalle. Voit hypätä

ajurinistuimelle ja ajaa, sillä meillä ei ole enää pitkä matka

määräpaikkaan."

Vaihto oli äkkiä tehty, Amos Green istutettiin de Catinat'n viereen ja

pian olivat vaunut taas työläästi nousemassa samaa jyrkännettä ylös,

jota ne äsken sellaisella vauhdilla olivat tulleet alas. Amerikkalainen

ei ollut sitte vangitsemisensa virkkanut sanaakaan; hän oli seisonut

tylsänä, kädet rinnan yli sidottuina, sill'aikaa kun hänen kohtalostaan

oli kiistelty. Nyt, kun hän taas oli kahden toverinsa kanssa, hän

rypisteli silmäkulmiaan ja mutisi itsekseen kuten ainakin mies, jota

onnetar on kohdellut kovakätisesti.

"Nuo saakelin hevoset", murisi hän. "Amerikkalainen hevonen olisi

mennyt veteen kuin sorsa vain. Monta kertaa olen uittanut Sagamore

oriini Hudsonin poikki. Jos olisimme päässeet joen yli, niin olisi

meillä ollut suora tie Pariisiin."

"Rakas ystäväni", virkkoi de Catinat pannen sidotut kätensä toverinsa

käsille, "voitteko antaa minulle anteeksi äskeiset puheeni

Versailles'sta lähdettyämme?"

"No, no, mies, en ole ajatellutkaan niitä."

"Te olitte tuhannesti oikeassa ja minä olin kuten sanoitte, hullu —

sokea, itsepäinen hullu. Kuinka jalomielisesti teittekään kun ette

jättänyt minua. Mutta miten jouduitte mukaan. En ole eläessäni

hämmästynyt niin perinpohjin kuin nähdessäni äsken teidän kasvonne."

Amos Green naurahti itsekseen.

"Ajattelin, että olisitte hämmästynyt aikalailla, jos olisitte tiennyt

kuka teidän ajajananne oli", virkkoi hän. "Kun putosin hevosen selästä,

makasin aivan hiljaa, osaksi saadakseni takaisin hengityskykyni, mutta

myös senvuoksi että katsoin terveellisemmäksi maata kuin seista, kun

huomasin korvien juuressa niin monta kalisevaa miekkaa. Kun he sitte

kaikki kokoontuivat teidän ympärillenne, vyörytin itseni ojaan ja

ryömien sitä myöten pääsin tien risteykseen puitten varjoon, ja ennen

kuin he huomasivatkaan poistumistani, olin jo vaunujen luona.

Välähdyksenä selvisi minulle silloin ainoa keino, jolla mahdollisesti

voisin auttaa teitä. Ajomies oli kääntynyt katselemaan mitä hänen

takanaan tapahtui. Silloin sivalsin veitseni, hypähdin etupyörälle ja

tukin hänen suunsa ainaiseksi."

"Ääntä päästämättäkö hän lähti?"

"En ole turhan vuoksi elänyt intiaanien parissa."

"Entäs sitten?"

"Vedin hänet ojaan ja puin päälleni hänen päällystakkinsa ja lakkinsa.

En ottanut hänen päänahkaansa kuitenkaan."

"Päänahkaansa? Taivas! Sehän kuuluu vain villeille."

"No, niin, ajattelin ettei se ehkä kuulu maan tapoihin. Olenpa

hyvilläni etten tehnyt sitä. Tuskin olin sitte saanut ohjat käsiini,

kun he toivat teidät sidottuna vaunuihin. En pelännyt, että he

tuntisivat minua, mutta olin levoton siitä etten tietäisi mitä tietä

ajaisin ja siten paljastaisin itseni. Mutta he helpottivat tehtävääni,

kun he asettivat kolme ratsua edelleni ja suoriuduin mainiosti, kunnes

näin tuon tienhaaran ja läksin vasemmalle. Olisimme päässeet heidän

käsistään, ellei tuo roisto olisi ampunut hevosta ja jos ne mielellään

olisivat menneet veteen."

Kapteeni puristi uudelleen toverinsa käsiä. "Te olette ollut yhtä

uskollinen minulle kun miekka kahvalle. Se oli rohkeasti ajateltu ja

uljaasti tehty."

"Mutta mitäs nyt?" kysyi Amos Green.

"En tiedä keitä nämä miehet ovat enkä myöskään minne meitä viedään."

"Todennäköisesti heidän kyläänsä, poltettaviksi."

De Catinat nauroi levottomuudestaan huolimatta. "Te näytte

välttämättömästi tahtovan olla Amerikassa. Ranskassa ei toimiteta näitä

asioita sillä tavalla."

"Näkyvätpä olevan Ranskassa sangen valmiita hirttämäänkin. Uskokaa

pois, tunsin itseni sangen onnettomaksi kun he äsken panivat nuo

ohjakset kaulaani."

"Otaksun, että he vievät meidät johonkin paikkaan, johon he voivat

sulkea meidät, kunnes asia haihtuu mielistä."

"Hyvä, silloin saavat olla varovaisia meidän suhteemme."

"Miten niin?"

"Muussa tapauksessa he eivät ehkä tarvittaessa löydä meitä."

"Mitä te tarkoitatte?"

Vastaukseksi nykäsi ja väänsi amerikalainen pari kertaa käsiään ja piti

niitä erillään hänen edessään.

"Siunatkoon, sehän on ensimmäinen oppi, jonka imeväinen

saa intiaanimajassa. Olen ennen päässyt irti Huronien

raakanahkasiteistäkin, miten sitte jäykkä jalustinhihna voisi minua

pidellä. Ojentakaa kätenne tänne." Muutamalla sukkelalla käänteellä

aukaisi hän de Catinat'n siteet. "Nyt jalat. He saavat oppia että meitä

on helpompi ottaa kuin pitää kiini."

Samalla alkoi kulku hiljetä ja edellä ratsastavat seisattuivat

kokonaan. Katsoessaan akkunasta näkivät vangit edessään suuren tumman

rakennuksen, joka oli niin korkea ja laaja että se sulki kaiken

näköalan. Heidän yllään oli korkea holvikäytävä ja lampun valossa näkyi

karkeatekoinen puuportti joka oli varustettu raskailla rautapienoilla

ja terävillä piikeillä. Portin yläosassa oli rautaristikko, ja sen

takaa näkyi lyhdyn tuike silloin tällöin sekä vanhat parrakkaat kasvot,

jotka tirkistelivät heitä ristikon läpi. De Vivonne seisoi

jalustimissaan ja kurotti päätään ristikkoon, niin että nuo kaksi

miestä, jotka innokkaimmin olisivat tahtoneet tietää mistä oli kysymys,

eivät voineet kuulla vähääkään keskustelusta. He näkivät ainoastaan,

että ratsumies piti kultasormusta yläällä ja että alempana olevat

kasvot, jotka alussa näyttivät tuimilta ja mahdottomilta, nyt rupesivat

nyökkäämään ja hymyilemään. Hetkeä myöhemmin katosivat kasvot kokonaan

ja portti avautui naristen vanhoilla saranoillaan. Ajoneuvot ajoivat

linnanpihalle ja jäi muu seurue paitsi de Vivonne portin ulkopuolelle.

Kun hevoset seisahtuivat, keräytyi joukko raa'an näköisiä miehiä

ajoneuvojen ääreen ja he vetivät vangit kovakouraisesti ulos. Ympärillä

liekehtivien soihtujen valossa huomasivat he nyt, että heidät oli

suljettu korkeatornisten muurien sisäpuolelle. Suuriruhoinen, parrakas

mies, sama joka oli ollut ristikon takana, seisoi aseistetun joukon

keskellä ja jakoi siinä määräyksiään.

"Ylempään koppiin, Simon", sanoi hän. "Ja pidä huoli että he saavat

kaksi kupoa olkia ja leipäkyrsän, kunnes saamme tietää isäntämme

tahdon."

"En tiedä kuka teidän isäntänne lienee, mutta tahtoisin tietää millä

valtuuksilla hän uskaltaa pidättää kaksi kuninkaan sanansaattajaa

heidän matkallaan?"

"Pyhän Dionysiuksen nimessä. Jos minun isäntäni suvaitsee tehdä

kuninkaalle pienen kepposen, niin olen minä mukana", vastasi kopea ukko

nauraen. "Mutta nyt suu poikki. Vie pois heidät, Simon, ja sinä olet

heistä vastuussa minulle."

Turhaan de Catinat raivosi ja uhkaili hirvittävillä toimenpiteillä

niitä kaikkia, jotka olivat osallisena hänen vangitsemisessaan. Kaksi

kookasta palvelijaa työnsi häntä takaa ja yksi veti häntä edestä ja

pakoittivat hänet täten menemään kapeasta ovesta kivitetylle

käytävälle, pienen kankeaan takkiin puetun miehen näyttäessä tietä.

Vankien jalat olivat kytketyt niin, että he voivat ottaa ainoastaan

hyvin lyhyitä askelia. Laahustaen täten eteenpäin kulkivat he kolmen

peräkkäisen käytävän ja kolmen oven läpi, joista jokaisen pieni mies

avaimillaan lukitsi ja telkitsi. Sitte he nousivat ylös kivisiä

kiertoportaita, jotka olivat kuluneet kuopille vuosisataisesta käytöstä

ja lopulta heidät työnnettiin nelikulmaiseen pieneen koppiin, jonne

heidän perässään heitettiin kaksi kupoa olkia. Hetkistä myöhemmin

kuului raskas avain kääntyvän lukossa ja he jäivät kahden omiin

mietteisiinsä kukin.

Mustaa mustemmat olivatkin de Catinat'n mietteet. Hyvä onni oli

auttanut hänet hoviin ja nyt oli huono onni murskannut kaikki. Hän

olisi turhaan viitannut omaan voimattomuuteensa. Hän tunsi siinä

suhteessa kuninkaallisen herransa hyvin. Hän oli antelias, kun hänen

käskyjään noudatettiin, mutta heltymätön, jos niissä erehtyi. Hän ei

tuntenut mitään puolustusta siinä suhteessa. Huono-onninen mies oli

hänestä yhtä kamala kuin tehtävänsä laiminlyöjäkin. Tärkeällä hetkellä

oli kuningas uskonut hänelle tuikitärkeän tehtävän ja hän ei ollut

pystynyt sitä suorittamaan. Mikäpä pelastaisi hänet enää epäsuosiosta

ja tuhosta? Vähät hän välitti vankityrmästä tai epävarmasta

kohtalostaan, mutta hänen sydäntään painoi tärvelty virkaura ja niitten

riemu, jotka kademielin olivat seuranneet hänen nopeaa ylenemistään.

Lisäksi olivat Pariisissa hänen omaisensa — oma suloinen Adelensa ja

hänen vanha setänsä, joka oli ollut hänelle isänä. Kukapa heitä nyt

suojelisi heidän kohtaloissaan, kun hän oli menettänyt sen voiman,

jolla hän olisi voinut heitä tukea. Kuinka kauan kestäisikään, kun he

taas saattoivat joutua Dalbertin ja hänen rakuunainsa raakuuksille

alttiiksi. Hän puri hampaitaan sitä ajatellessaan ja heittäytyi

voihkien olkivuoteelleen, himmeästi valaistussa kopissaan.

Mutta hänen tarmokas toverinsa ei ollut autautunut alakuloisuuden

valtaan. Heti kun vankilan ovi rasahti lukkoon ja hän tiesi, ettei

häntä enää häirittäisi, oli hän vapauttanut itsensä kahleistaan ja oli

tunnustellut seiniä ja permantoa saadakseen selville millainen se

paikka oikein oli, johon heidät oli teljetty. Hänen etsiskelynsä

päättyi takan löytöön eräässä nurkassa ia sinne oli heitetty kaksi

paksua pölkkyä, jotka varmaankin olivat olleet edellisten asukasten

päänalustana. Kun hän oli saanut varmuuden siitä, ettei ollut mitään

mahdollisuutta päästä piipun kautta pakenemaan, veti hän molemmat

pölkyt akkunan puoleiselle seinälle. Panemalla pölkyt päällekkäin ja

nousemalla niiden päälle varpailleen ylettyi hän akkunaa kannattavaan

poikkipuuhun saakka. Sovittaen jalkansa seinässä olevaan

kolontapaiseen, veti hän sitte itsensä niin korkealle että saattoi

nähdä linnanpihan joka juuri tyhjeni ihmisistä. Ajopelit ja de Vivonne

olivat juuri poistumassa, kun hän pääsi ylös ja hetkeä myöhemmin kuuli

hän raskaan portin narinan ja ulkopuolelle jääneitten ratsujen

kavionkopinan. Vanha hovimestari ja hänen apurinsa olivat poistuneet.

Soihdutkin olivat poissa ja paitsi parin vartiomiehen tasaista

astuntaa, joka kuului kaksikymmentä jalkaa alempaa, vallitsi

täydellinen hiljaisuus koko suuressa linnassa.

Ja suuri linna se olikin. Tukien itseään käsillään näki hän

ihmeekseen edessään mahtavan muurin torneineen, huippuineen ja

rintavarustuksineen, kaikki hiljaisina ja kylminä kuun loisteessa.

Omituisia ajatuksia valautuu ihmisen mieleen tuollaisina erikoisina

hetkinä. Hän muisti äkkiä kirkkaan kesäpäivän tuolla puolen valtamerta,

kun hän ensi kertaa oli tullut etelään Albanysta ja kuinka hänen isänsä

oli tullut häntä vastaan Hudsonjoen varrella olevalle telakalle ja

sitte vienyt hänet kanavaportin kautta näyttääkseen hänelle Peter

Stuyvesant'in taloa, muka esimerkkinä siitä kuinka suuri se kaupunki

oli, joka vast'ikään oli siirtynyt alankomaalaisilta englantilaisten

käsiin. Ja kuitenkaan ei Peter Stuyvesant'in talo ja hänen huvilansa

yhteensä ollut yhden ainoan siipirakennuksenkaan kokoinen tähän linnaan

verraten, joka taasen vuorostaan oli kuin koirankoppi Versailles'n

rinnalla. Hän toivoi, että hänen isänsä nyt olisi täällä näkemässä

kaikkea tätä suuruutta, mutta sitte hän peruuttikin toiveensa, kun hän

äkkiä muisti olevansa vanki kaukaisessa maassa ja että hänen näköalansa

rajoittui siihen mitä hän vankilansa ahtaasta akkunasta saattoi nähdä.

Akkuna oli niin suuri, että hän hyvin olisi voinut ryömiä siitä ulos,

ellei siinä olisi ollut ristikkoa. Hän pudisteli sitä ja riippui siitä,

mutta sen tangot olivat sormen vahvuisia ja ne olivat huolellisesti

liitetyt, jotenka ne eivät antaneet perään. Sitten hän, saatuaan

vakavamman jalansijan ja pidellen itseään yhdellä kädellä, koetti

veitsellään särkeä liitoskohtaa. Mutta se oli sementtiä ja niin sileää

ja kovaa kuin lasi. Hänen veitsensä vääntyi, kun hän sen siihen upotti.

Mutta ympäryskivi oli hiekkakiveä eikä siis vallan kovaa. Jos hän voisi

saada sitä koverretuksi, niin saattaisi hän ehkä vetää irti sekä tangot

että sementin. Hän hyppäsi takaisin permannolle ja rupesi tuumimaan,

miten hän edullisimmin kävisi työhön käsiksi, kun hänen huomionsa

kääntyi toverinsa valitteluihin.

"Näytätte sairaalta, ystäväni", sanoi hän.

"Sieluni on sairas", huokaili toinen. "Voi, mikä kirottu hullu olen

ollutkaan. Se vie minulta aivan järjen."

"Jokin painaa mieltänne?", sanoi Amos Green istuutuen puupölkyilleen.

Kapteeni teki kärsimättömän liikkeen.

"Kuinka voitte kysyäkään sellaista, kun yhtä hyvin kuin minäkin

tiedätte, kuinka surkeasti tehtäväni epäonnistui. Kuningashan tahtoi,

että arkkipiispa vihkisi heidät. Kuninkaan tahto on laki, siis joko

arkkipiispa tai ei kukaan. Tällä hetkellä olisi hänen pitänyt olla

palatsissa. Hyvä Jumala! Voin nähdä kuninkaan yksityishuoneen, voin

nähdä hänen siellä odottavan yhdessä rouva de Maintenon'in kanssa,

voinpa kuulla heidän keskustelevan onnettomasta de Catinat'sta — —"

Hän painoi kasvonsa käsiinsä uudelleen.

"Minäkin näen tuon kaiken," sanoi amerikkalainen melkein tylsästi,

"mutta näen jotakin muutakin."

"Mitä sitten?"

"Näen arkkipiispan vihkimässä heitä."

"Arkkipiispan? Oletteko raivohullu?"

"Mahdollisesti, mutta minä näen hänet."

"Hän ei voi olla palatsissa."

"Päinvastoin. Puolituntia sitte saapui hän palatsiin."

De Catinat hypähti pystyyn. "Palatsissa!" huudahti hän. "Kuka hänelle

siis tiedon olisi vienyt?"

"Minä sen toimitin", sanoi Amos Green.

Kahdeksastoista luku.

Pakolaiset I · 第 24 / 31 题