Monsieur de Vivonne oli asettanut väjytyksensä taitavasti. Umpinaisessa
ajopelissä ja valittujen roistojen seurassa oli hän lähtenyt palatsista
puolisen tuntia aikaisemmin kuin kuninkaan lähetit, ja sisarensa
rahoilla oli hän toimittanut niin, ettei heidän matkansa menisi liian
joutuin. Päästyään tienhaaraan oli hän käskenyt ajajan viemään
ajopelinsä hieman eteenpäin ja oli sitonut kaikki ratsuhevoset aitaan
oman silmälläpitonsa alla. Sitte oli hän asettanut vartijan hieman
aikaisemmin tielle, jotta hän valomerkillä antaisi tiedon lähettien
tulosta. Vankka köysi pingotettiin sitte eräästä tienviereisestä puusta
kahdeksantoista tuuman korkeudelle ja merkin saatua oli köyden toinen
pää pingoitettu tien toisella puolella olevaan portinpieleen.
Tulijat eivät mitenkään saattaneet sitä huomata, varsinkin kun se oli
pingoitettu juuri tien mutkaan, jotenka siis heidän hevosensa
kompastuivat ja tulivat nurinniskoin maahan vieden ratsastajat
mennessään. Samassa syöksähti tusina roistoja, jotka olivat lymyilleet
puitten pimennossa, paljastetuin miekoin heidän kimppuunsa. Mutta
heidän uhrinsa eivät liikahtaneetkaan. De Catinat makasi raskaasti
hengittäen toinen jalka hevosen kaulan alla. Veri vuoti kapeana virtana
hänen kalpeilla kasvoillaan, tippuen pisara pisaralta hopeisille
olkalapuille, Amos Green ei tosin ollut haavoittunut, mutta kun
satulavyö oli hevosen kaatuessa katkennut oli hän lentänyt niin
hervottomasti ja sellaisella voimalla kovalle tielle, että oli
menettänyt kokonaan hengityskykynsä. Monsieur Vivonne sytytti lyhdyn ja
valaisi sillä kummankin tajuttoman miehen kasvoja.
"Tämä on paha juttu, majuri Despard", sanoi hän lähimmälle miehelleen.
"Luulen että he ovat kumpikin mennyttä miestä."
"No, no. Sieluni kautta, ei mies minun nuoruudessani niin vähästä
kuollut", vastasi toinen, kääntäen tuimat harmaantuneet kasvonsa lyhdyn
valoon. "Olen lentänyt hevosen selästä useamman kerran kuin takissani
on karvoja eikä minulle, lukuunottamatta paria luunmurtumaa, niistä
koskaan ole ollut sen enempää haittaa. Pistä miekkasi hevosten
kolmannen kylkiluun alle, de la Touche, eivät ne taida enää pystyä
käyttämään kavioitaan näillä teillä."
Kaksi syvää huokausta ja pään retkahdus maahan ilmaisi että kaksi
uljasta sotaratsua oli vapautunut vaivoistaan.
"Missä Latour on?" kysyi monsieur Vivonne. "Achille Latour on tutkinut
lääketiedettä Montpellier'ssa. Missä hän on?"
"Täällä, teidän ylhäisyytenne. Tapani ei ole kerskailla, mutta olen
yhtä nokkela veitsen kuin miekankin käytössä ja erinäisillä sairailla
oli leikki kaukana kun pääsin käsiksi heidän nahkaansa ensikerran.
Kumpaista minun pitäisi tarkastaa?"
"Tuota tuolla tiellä."
Ratsumies kumartui Amos Greenin puoleen. "Tämä ei viivy enää kauan
tässä maailmassa, voin päättää sen hänen hengityksestään."
"Ja miten hän on vioittunut?"
"Tapaus on _subluxatio epigastrii_. Tieteelliset nimitykset
tuppautuvat yhä kielelleni, mutta on sangen vaikea pukea niitä
jokapäiväisiin sanoihin. Mielestäni on parasta lävistää miekalla hänen
kaulansa, sillä hänen loppunsa on aivan lähellä."
"Ei, jos elämäsi on sinulle kallis", karjasi joukon johtaja. "Jos hän
kuolee ilman haavoja, niin meitä ei voida syyttää siitä. Tutki nyt
toista."
Mies kumartui de Catinat'n yli ja pani kätensä hänen sydämelleen. Juuri
silloin pääsi kapteenilta syvä huokaus, hän avasi silmänsä ja katseli
ympärilleen kuten ihminen, joka ei tiedä missä hän on tai miten on
tullut siihen. De Vivonne, joka oli vetäissyt lakkinsa silmilleen ja
peittänyt alaosan kasvojaan vaipallaan, otti esille pullon ja kaatoi
vähän sen sisällöstä vahingoittuneen miehen suuhun. Heti palautui puna
hänen verettömille poskilleen ja hänen muistinsa virisi uudelleen.
Hän kompuroi jaloilleen ja koetti raivokkaasti työntää luotaan
pidättäjiään. Mutta hänen päätään huimasi ja hän pysyi hädintuskin
pystyssä.
"Minun täytyy päästä Pariisiin", huohotti hän, "minun täytyy päästä
kuninkaan asialle. Joudutte perikatoon jos pidätätte minut."
"Hänellä ei ole muuta vikaa kuin pari naarmua", sanoi entinen lääkäri.
"Pitäkää kiinni häntä sitte ja viekää ensin kuoleva mies ajoneuvoihin."
Lyhty valaisi ainoastaan pienen alan, jotenka sen ollessa käännettynä
de Catinat'han päin, Amos Green joutui varjoon. Nyt he käänsivät lyhdyn
sinne päin, jossa nuori mies makasi. Mutta hänestä ei ollut
merkkiäkään. Hän oli kadonnut.
Hetkisen tuijotti roistojoukko ympärilleen ja lyhdyn valo loi keltaista
valoaan heidän töyhtölakkeihinsa, tuimiin silmiinsä ja hurjiin
kasvoihinsa. Mutta sitte heiltä pääsi karkea kirousten tulva ja de
Vivonne karahti valetohtorin kurkkuun ja olisi varmasti kuristanut
hänet siihen paikkaan, elleivät toiset olisi käyneet väliin ja
erottaneet heidät.
"Sinä sen valehteleva koira", raivosi hän. "Sellaistako sinun
taitavuutesi onkin? Mies on päässyt karkuun ja me olemme hukassa."
"Hän on tehnyt sen kuolinkamppailussaan", läähätti toinen käheästi,
nousten istuvilleen ja hieroen kaulaansa.
"Vakuutan teille, että hän oli _in extremis_ [henkitoreissaan].
Hän ei voi olla kaukana."
"Se on totta, hän ei voi olla kaukana", sanoi de Vivonne. "Hänellä ei
ole hevosta eikä aseita. Te, Despard ja de Carnac vartioikaa tätä,
ettei hän pääse tekemään meille kolttosta. Sinä Latour ja sinä
Turberville, ratsastakaa tietä eteenpäin ja odottakaa eteläisellä
portilla. Jos hän aikoo Pariisiin ensinkään, niin täytyy hänen mennä
sen kautta. Jos saatte hänet käsiinne, niin sitokaa hänet eteenne
hevosen selkään ja tuokaa hänet kohtauspaikallemme. Joka tapauksessa
asia on vähäpätöinen, sillä hän on muukalainen, tuo mies, ja aivan
sattumalta mukana. Viekää toinen nyt ajoneuvoihin ja lähdemme heti
liikkeelle, ennenkuin ennättävät tehdä hälyytyksen."
Kaksi ratsumiestä lähti etsimään pakolaista ja de Catinat, yhä
taistellen epätoivoisesti päästäkseen irti, vietiin St Germainen tietä
pitkin eteenpäin ja paiskattiin ajoneuvoihin. Kolme ratsumiestä
ratsasti edellä, ajomiestä käskettiin seuraamaan heitä ja de Vivonne,
lähetettyään yhden miehistään viemään tietoa sisarelleen, seurasi
muitten hurjimustensa kanssa vaunujen jälessä.
Onneton kaartinupseeri oli nyt tullut täysin tajuihinsa ja huomasi
olevansa ranteista ja nilkoista sidottuna vankina liikkuvassa tyrmässä,
joka heilahteli raskaasti puoleen ja toiseen huonolla tiellä. Hän oli
pudotessaan pyörtynyt ja hevosen paino oli pahasti ruhjonut hänen
säärtään, mutta haava hänen kasvoissaan oli aivan vähäpätöinen ja veri
oli jo kauan sitte tauonnut juoksemasta.
Kuitenkin oli hänen sielunsa sairaampi kuin ruumiinsa. Hän painoi
kasvonsa sidottuihin käsiinsä ja polki mielettömästi jalkojaan,
huojutellen ruumistaan edestakasin epätoivossaan. Mikä hullu hän oli
ollut! Moninkerroin hullu! Kuinka hän saattoi vanhana sotilaana, joka
oli jotakin nähnyt sodastakin, mennä silmät auki sellaiseen loukkuun.
Kuningas oli valinnut hänet, kaikkien muitten joukosta luotettavimpana,
sanansaattajakseen ja nyt hän oli pettänyt hänet — pettänyt hänet niin
häpeällisesti — miekanlyönnittä ja laukaustakaan ampumatta. Ja häntä
oli varoitettukin. Nuori mies, joka ei tiennyt mitään hovin juonista,
vaan jota johti luonnon antama järki, oli häntä varoittanut. De Catinat
heittäytyi rajusti ajoneuvojen nahkapieluksille epätoivoisissa
ajatuksissaan.
Mutta sitte voitti järki taas, kuten kunnon kelttiläiselle rodulle on
ominaista. Se mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, nyt oli katsottava,
eikö sitä voinut jollakin tavalla korjata. Amos Green oli päässyt
livistämään. Se oli suuresti de Catinat'n eduksi. Amos Green oli
kuullut mitä kuninkaan käsky sisälsi ja hän oli myös käsittänyt sen
tärkeyden.
Tosin hän tunsi sangen vähän Pariisia, mutta sellainen mies, joka
eksymättä löysi öisen tiensä Mainen aarniometsissä, ei varmaankaan
erehtyisi hakiessaan Pariisin arkkipiispan tunnettua taloa. Mutta sitte
hän muisti asian, joka lyijynraskaana rupesi painamaan hänen sydäntään.
Hän muisti äkkiä, että kaupungin portit suljettiin kello kahdeksalta
illalla. Nyt oli kello yhdeksän paikkeilla. Itse olisi hän helposti
päässyt sisään, sillä hänen vormunsa olisi ollut varma passi kuninkaan
asioissa. Mutta miten pääsisi Amos Green sinne, muukalaisena ja
siviilimiehenä? Se oli mahdotonta, selvästi mahdotonta. Ja sittenkin,
huolimatta kaikesta, tunsi hän epämääräistä toivoa, että tuo tarmokas
ja aina keinon keksivä mies jollakin tavalla suoriutuisi kaikista
vaikeuksista.
Ja sitte rupesi hän miettimään pakoa. Ehkäpä hän itse vielä kerkiäisi
viemään perille kuninkaan käskyn! Mitä miehiä mahtavat hänen
kiinniottajansa olla? He eivät olleet sanallakaan ilmaisseet, kenen
asioilla he liikkuivat. Monsieur ja perintöprinssi johtuivat hänen
mieleensä. Ehkä toisen heistä. Hän oli tuntenut ainoastaan yhden
roistoista, nimittäin majuri Despardin, miehen joka alituiseen oleskeli
Versailles'in huonoimmissa viinituvissa ja jonka miekka aina oli valmis
sen puolesta, jolla kulloinkin oli täysinäisempi kukkaro. Ja minne
olivat he viemässä häntä? Ehkä kuolemaan. Mutta jos he olisivat
tahtoneet päästä hänestä, miksi he siis olivat virvotelleet häntä, kun
hän jo oli tiedottomana. Ja entä ajopelit sitte? Mikä tarkoitus tällä
kaikella oli? Uteliaana kurkisti hän vaununakkunasta.
Ratsumies oli kummallakin puolella, mutta edessä oli akkuna ja
sen läpi saattoi hän hieman tarkata ympäristöään. Pilvet olivat
häipyneet ja kuu paistoi kirkkaasti valaisten laajaa seutukuntaa
himmeällä loisteellaan. Oikealle avautui laaja näköala; suuria ketoja
ja puuryhmiä siellä täällä sekä joku linnantorni, joka kohosi
metsikköjen yli. Jostakin luostarista kuului kumea kellonsoitto, joka
tuli ja meni tuulenhenkäysten mukana. Vasemmalla näkyi kimmeltelevä
Pariisi. Se jäi nopeasti taakse. Hänen matkansa ei siis käynyt
Versailles'iin eikä pääkaupunkiin. Taas rupesi hän miettimään paon
mahdollisuuksia. Miekka oli häneltä otettu ja molemmat pistoolit olivat
jääneet hänen hevosraukkansa satulalaukkuihin. Hän oli siis aseeton ja
vaikka hän voisikin irroittaa siteensä, oli hänellä tusina miehiä
vastassaan. Kolme ratsasti rinnan hänen edellään, yksi oli kummallakin
puolella ja kavion kopseesta päättäen arvioi hän jälessätulevien luvun
ainakin puoleksi tusinaksi. Liian monta vastustajaa siis aseettomalle
miehelle. Siinä tuumiskellessaan sattui hänen huomionsa ajomiehen
leveään selkään ja äkkiä huomasi hän vaunun lampun valossa jotakin,
joka sai hänet kauhistumaan.
Mies näytti ilmeisesti vaikeasti haavoitetulta. Oli merkillistä, että
hän siitä huolimatta pysyi istuimellaan ja pystyi sellaisella voimalla
piiskaamaan hevosiaan. Hänen päällystakkinsa selkämyksessä aivan
vasemman lapaluun alla ammotti pitkä viilto, joka oli vedetty jollakin
terävällä aseella ja sen ympärillä oli laaja puna, joka puhui selvää
kieltä. Mutta siinä ei ollut kaikki. Kun hän kohotti piiskansa ja kuu
valaisi hänen käsiään, huomasi de Catinat että ne olivat ylt'yleensä
tahmeina verestä. Kapteeni kurottautui nähdäkseen miehen kasvoja, mutta
hänen leveälierinen lakkinsa oli vedetty silmille ja päällystakin
kaulus oli pystyssä, joten hänen kasvonsa olivat kokonaan varjossa.
Miehen äänettömyys ja kauheat jäljet olivat jähmetyttää de Catinat'n
urhean sydämen ja hän mutisi hiljaa erään hugenottivirren, sillä hän
tuli siihen päätökseen, ettei muu kuin paholainen itse voinut ajaa
vaunuja veripunasin käsin, miekan läpi selässä.
Nyt olivat he saapuneet paikalle, jossa päätie jatkui suoraan
eteenpäin, vaan jossa eräs sivutie kääntyi jyrkkää alamäkeä suoraan
Seinevirtaa kohti. Etujoukko jatkoi matkaansa päätietä ja sivulla
ratsastavatkin seurasivat heitä kun de Catinat hämmästyksekseen
huomasi, että ajopelit äkkiä kääntyivätkin jyrkännettä alas, hevosten
lähtiessä nelistämään minkä käpälästä pääsivät ja ajomiehen ruoskiessa
niitä raivokkaasti, niin että kömpelötekoiset ajopelit pomppien
häilyivät tiepuolesta toiseen heitellen häntä istuimelta istuimelle.
Hänen takanaan kuului hämmästyneitä huudahduksia ja sitte huimaa
takaa-ajoa. Lentämällä he kaikki lensivät, puitten vilistessä ohi
tiepuolessa ja hevosten nelistäessä niin että mahat maata viistivät, ja
yhä heilautteli tuo punakätinen paholainen ruoskaansa ja kiljui
hurjistuneille hevosille. Vuoronperään heilahtelivat vaunut oikealle ja
vasemmalle, toisinaan ne kulkivat vain kahden pyörän varassa ja olivat
pyörähtämäisillään ympäri. Ja vaikka he matkasivat nopeasti, ajoivat
heidän takaa-ajajansa vielä nopeammin. Kavioitten kopina kuului aivan
selän takana ja pian näkyi jo sivuakkunasta hevosen turpa, sitten
silmät, korvat, kaula ja vihdoin koko hevonen ja sen selässä
tuimakatseinen Despard pistoolin piipun loistaessa hänen kädessään.
"Tähtää hevosia, Despard", kuului komentava ääni takaa.
Kuului pamaus ja vaunut kallistuivat arveluttavasti, kun hevonen
suonenvedontapaisesti hypähti syrjään. Mutta ajaja kiljui yhä ja
heilutti piiskaansa ja yhä vierivät vaunut eteenpäin. Nyt kääntyi tie
äkkiä ja tuolla näkyi aivan suoraan edessä Seinevirta kylmänä ja
tyynenä välkkyen kuutamossa. Molemmin puolin tietä oli maa tasaista ja
laski lakeasti suoraan vedenkalvoon asti. Ei merkkiäkään sillasta
näkynyt, ainoastaan tummana pilkkuna keskellä jokea näkyi lautta, joka
palasi viemästä myöhäisiä matkustajia joen toiselle rannalle. Ajaja
vain ei häikäillyt, vaan kiristäen ohjaksia pakotti hevoset suoraapäätä
jokeen. Tuntiessaan kylmän veden jaloissaan epäröivät ne ja juuri
silloin kaatui toinen niistä valittaen kyljelleen. Despardin kuula oli
sittenkin vaikuttanut. Salamana heittäytyi ajomies istuimeltaan jokeen,
mutta takaa-ajavat ratsut ehättivät ennen ja ympäröiden hänet joka
puolelta tarttuivat häneen, ennenkuin hän ennätti syvemmälle ja vetivät
hänet rannalle. Hänen leveälierinen lakkinsa oli temmellyksessä
pudonnut ja de Catinat näki hänen kasvonsa kuunvalossa. Taivaan
nimessä! Sehän oli Amos Green.
Seitsemästoista luku.