De Catinat oli täydelleen selvillä tehtävänsä tärkeydestä. Asian
salassa pitäminen, johon kuningas häntä oli velvoittanut, hänen
ilmeinen kiihtymyksensä ja viestin sisältö, vahvistivat kaikki osaltaan
niitä kulkupuheita, jotka alkoivat kierrellä hovissa. Hän tunsi kyllin
hyvin ne juonet ja vastajuonet, joita hovi oli täynnä, tajutakseen että
varovaisuus oli välttämätön hänen voidakseen saattaa perille kuninkaan
määräyksen. Hän odotti sen vuoksi pimeän tuloa, ennenkuin antoi
sotilaspalvelijalleen määräyksen tuoda hevoset portille, joka oli
julkinen paikka. Kun hän sitte ystävineen asteli sinne, selvitti hän
tälle tilanteen hovissa muutamin sanoin sekä huomautti, että heidän
yöllinen ratsastuksensa mahdollisesti saattoi paljonkin vaikuttaa
Ranskan tulevaan historiaan.
"Minä pidän teidän kuninkaastanne", virkkoi Amos Green, "ja olen oikein
iloinen saadessani ratsastaa hänen asiallaan. Hän on tosin pieni riepu
ollakseen suuren kansan päämies, mutta hänellä on päällikön silmä. Jos
hänet tapaisi Mainen metsissä yksinkin, niin voisi sanoa, ettei hän ole
aivan tavallinen ihminen. No niin, olen hyvilläni, kun hän menee uusiin
naimisiin, vaikka niin suuressa taloudessa olisi pitelemistä mille
naiselle hyvänsä,"
De Catinat hymähti hänen tuumilleen kuningattaren velvollisuuksista.
"Oletteko aseistettu? kysyi hän. Teillä ei kai ole miekkaa tai
pistoolia?"
"Ei. Ellen voi ottaa pyssyäni mukaani, niin olen mieluummin ilman
sellaista asetta, jota en ole tottunut käyttämään. Mutta minulla on
veitseni. Kuinka niin sitte?"
"Siksi vaan, että tämä saattaa olla vaarallista."
"Missä suhteessa."
"Moni estäisi mielellään tämän naimiskaupan. Kaikki ylhäisimmät miehet
kuningaskunnassa ovat ankarasti sitä vastaan, ja jos he voisivat
pidättää meitä matkallamme, niin voisivat he myös estää sen
toimeenpanon ainakin tänä iltana."
"Mutta minä luulin, että se oli salaisuus."
"Hovissa ei ole mitään salaisuuksia. Perintöprinssi, kuninkaan veli,
tai heidän ystävänsä näkisivät mielellään että joutuisimme Seinevirtaan
ennenkuin saavuttaisimme arkkipiispan asunnon tänä iltana. Mutta kuka
tuo on?"
Pyylevä hahmo sukelsi esille hämärästä samalla tiellä, jolla hekin
kulkivat. Kun se läheni, erottautui puussa riippuvan värillisen lampun
valossa kaartinupseerin sini ja hopea. Se oli majuri de Brissac, de
Catinat'n omasta rykmentistä.
"Halloo! Minne matka?" kysyi hän.
"Pariisiin, majuri."
"Lähden itsekin sinne tunnin kuluttua. Ettekö odota minua, menemme
sitte yhdessä?"
"Valitan, mutta ratsastan sinne tärkeällä asialla, enkä voi odottaa
minuuttiakaan."
"Hyvä. Hyvää yötä sitte ja hauskaa matkaa."
"Onko ystävänne majuri luotettava mies?" kysyi Amos Green katsahtaen
taakseen.
"Hän on varma kuin teräs."
"Sittepä minä puhun hänelle pari sanaa."
Amerikkalainen kiiruhti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin de
Catinat'n jäädessä harmistuneena odottamaan. Kokonaista viisi minuuttia
kului, ennenkuin hänen toverinsa taas yhtyi häneen, ja ranskalaisen
kuuma soturiveri kiehui jo malttamattomuutta ja kiukkua.
"Luulen että on parasta, että ratsastatte Pariisiin omin neuvoin",
tuoksahti hän. Kun olen kuninkaan asioissa, en voi viivyttää matkaani
kaikenlaisten mielijohteittenne vuoksi."
"Olen pahoillani siitä", sanoi toinen rauhalliseen tapaansa. "Minulla
oli hieman sanottavaa majurille, sillä ajattelin etten ehkä häntä enää
tapaisi."
"Tässäpä onkin hevosemme", sanoi kaartilainen työnnettyään auki
takaoven. "Oletko ruokkinut ja juottanut ne kunnollisesti, Jaakko?"
"Kyllä, kapteeni", vastasi hevosten tuoja,
"Satulaan siis, ystävä Green ja levosta ei puhettakaan ennenkuin
Pariisin tulet näkyvät."
Hevosten tuoja katseli heidän lähtöään pilkallinen ilme kasvoillaan.
"Etteköhän vain seisottele aikaisemmin. Saapa nähdä vaan. Eiköhän siitä
ole huolta pidetty. Saapa nähdä, saapa nähdä", mutisi hän itsekseen.
Pari virstaa nelistivät toverukset rinnakkain. Tuuli alkoi kiihtyä
lännestäkäsin ja tummat pilvet peittivät taivaan, aika-ajoin paljastaen
puolikuun. Tällöinkin oli niin pimeä ettei tietä, varjostavien puitten
välissä ensinkään näkynyt, puhumattakaan silloin kun kuu peittyi
kokonaan pilviin. Ainakin de Catinat'sta tuntui siltä, kun hän
kurotteli päätään hevosensa korvien tasalle tai kumartui sen harjaan
saakka voidakseen eroittaa tietä. Viimein kysäsi hän toveriltaan.
"Saatteko mitään selvää tiestä?"
"Näyttää siltä kuin siinä tänäpäivänä olisi kulkenut monta pyörää."
"Mitä. Herran nimessä! Tarkotatteko todella että näette siinä pyörän
jälkiä?"
"Varmasti. Miksipäs en?"
"Mitä hullutuksia. Minähän en näe tietä ensinkään."
Amos Green nauroi sydämensä pohjasta.
"Kun olette kulkenut metsissä öiseen aikaan yhtä usein kuin minä ja kun
valon näyttäminen silloin merkitsee päänahkanne menetystä, niin tottuu
pakostakin käyttämään silmiään."
"Sitten on parasta että ajatte edellä ja minä seuraan teitä aivan
kintereillä. No, mikä nyt on." Hän oli kuullut omituisen äänen, aivan
kuin jotakin olisi katkennut ja amerikkalainen horjahteli satulassaan
hetkisen.
"Se oli toinen jalustimen hihna, joka putosi."
"Voitteko löytää sen?"
"Voin kyllä, mutta tulen toimeen ilmankin sitä. Jatkakaamme matkaamme
vain."
"Hyvä on, nyt voin nähdäkin teidät."
Viitisen minuuttia ratsastettuaan tällätavoin aivan toistensa
kintereillä, kuului toinen samanlainen ääni kuin äskenkin ja
kaartilainen vierähti satulasta maahan. Hän oli tosin samassa hetkessä
taas jaloillaan yhä pitäen suitsista kiinni, mutta hän kiroili niinkuin
vihainen ranskalainen konsanaan voi.
"Tuhannen perhanaa", huudahti hän, "mitäs nyt sitten on tapahtunut?"
"Teidänkin jalustimenne hihna on katkennut."
"Kaksi jalustimen hihnaa viiden minuutin kuluessa. Se ei ole
mahdollista."
"Se ei ole mikään sattuma", sanoi amerikkalainen vakavasti heittäytyen
satulasta. "Mitä! Mitä tämä merkitsee. Minun toisestakin jalustimestani
on hihna leikattu niin, ettei siinä ole jälellä kuin hiuskarvan
verran."
"Niin on minunkin. Voin tuntea sen kädelläni. Onko teillä tulukset.
Ottakaamme valkeaa."
"Ei, ei, se joka on pimeässä, on paraiten turvassa. Me näemme sen, mikä
meille on tarpeellista."
"Minun ohjanikin ovat leikatut."
"Niin näkyy minunkin olevan."
"Ja satulavyönikin."
"Onpa ihme että olemme tähän saakka päässeet ehjin luin. Mutta kuka
juutas meille tällaisen jutkun on tehnyt."
"Kukapa muu kuin tuo Jaakko roisto! Hänen hoidossaan ovat hevoset
olleet. Jumaliste, kun tulen taas Versailles'iin, saa hän tuntea, miltä
hihna maistuu."
"Mutta miksi hän olisi sen tehnyt?"
"No, hänet on siihen houkuteltu. Hän on ollut niitten välikappaleena,
jotka tahtoisivat estää matkaamme."
"Hyvin mahdollista. Mutta heillä täytyy olla joku järkisyy tähän. Hehän
tietävät varsin hyvin, että hihnojen katkeaminen ei voi estää meitä
saavuttamasta päämääräämme, sillä voimmehan me ratsastaa satulattakin
ja jos siksi tulee, niin voimme juostakin loppumatkan."
"He toivoivat tietenkin, että me olisimme katkaisseet niskamme."
"Yhden niskanhan saattaisi käydä niin, mutta tuskin toisen, saatuaan
varoituksen edellisestä."
"Mitä te sitte luulette heidän tarkoittavan", huudahti de Catinat
kärsimättömästi. "Johonkin johtopäätökseenhän meidän täytyy päästä,
sillä joka minuutti on kallis."
Mutta toinen ei niinkään ollut saatavissa rauhallisesta ja
järjestelmällisestä puhe- ja ajatustavastaan.
"Heidän tarkoituksensa ei ole ollut pysäyttää meitä", jatkoi hän. "Mitä
he siis ovat ajatelleet? He ovat ainoastaan voineet koettaa viivyttää
meitä. Ja miksi sitten? Mitä se heille merkitsee, jos me tulemme
perille tuntia aikaisemmin tai myöhemmin. Ei kerrassa mitään —."
"Taivaan tähden —", keskeytti de Catinat kiivaasti.
"— Miksi he tahtoisivat viivyttää meitä sitten?" jatkoi Amos Green
jauhamistaan. "Mikäli voin nähdä, on siihen ainoastaan yksi syy ja se
on se, että muut siten ennättäisivät edellemme ja sitten pidättäisivät
meidät. Siinä se on, kapteeni. Panisinpa majavannahkalakin kaninnahkaa
vastaan, että olen oikeilla jäljillä. Tällä tiellä on tepastellut
ainakin tusina ratsumiehiä sitte kasteen laskeutumisen, ja jos me
olemme viivytelleet matkallamme, niin on heillä ollut kyllin aikaa
valmistaa suunnitelmiaan päämme menoksi."
"Tottavie, te voitte olla oikeassa", sanoi de Catinat. "Mikä on
ehdotuksenne siis?"
"Ehdotan että ratsastamme takaisin ja kuljemme jotakin kiertotietä
perille."
"Se on mahdotonta. Meidän täytyy siinä tapauksessa ratsastaa Meudon'in
tienristeykseen saakka ja siten pitentäisimmme matkaamme kymmenellä
virstalla."
"Parempi on olla perillä tuntia myöhemmin kuin olla pääsemättä sinne
ensinkään."
"Joutavia! Pelkän otaksuman perusteella meitä ei tieltä käännytetä.
Virstan päässä on St Germainen tienristeys ja kun tulemme sinne, niin
voimme kääntyä joen eteläpuoleiselle tielle ja siten muuttaa
suuntaamme."
"Mutta ellemme pääse sinne asti?"
"Jos joku rohkenee asettua tiellemme, niin me kyllä tiedämme mitä
silloin teemme."
"Te siis taistelisitte?"
"Luonnollisesti."
"Mitä. Ehkä kokonaista tusinaa vastaan?"
"Vaikka sataa vastaan, kun kerran olemme kuninkaan asialla."
Amos Green kohautti olkapäitään.
"Ette kai te pelkää?"
"Kyllä, olen aikalailla pelossani. Tappelu on varsin paikallaan, ellei
sitä voi välttää, mutta pidän hullun yrityksenä ratsastaa suoraapäätä
loukkuun, kun voi kiertääkin sen."
"Tehkää miten tahdotte", sanoi de Catinat vihaisesti. "Isäni oli
kunnian mies, hänellä oli tuhansia tynnyrinaloja maata, eikä hänen
poikansa aio väistää velvollisuuttaan kuningasta kohtaan."
"Minun isäni oli kauppamies ja hän omisti tuhansia näädännahkoja ja
hänen poikansa tuntee aina hullun ulkonäöstä."
"Te olette häpeämätön, sir", huudahti de Catinat. "Me suoritamme tämän
asian sopivammassa tilaisuudessa. Nyt jatkan minä matkaani ja varsin
mielelläni näen teidän palaavan Versailles'iin takasin, jos se teitä
huvittaa." Hän nosti erinomaisen kohteliaasti lakkiaan, hyppäsi
satulaan ja ratsasti tietä eteenpäin.
Amos Green epäröi hetkisen, mutta nousi hänkin satulaan ja oli pian
saavuttanut toverinsa. De Catinat'in viha ei niin äkkiä sulanut ja hän
ratsasti jäykin niskoin, taakseen vilkaisematta. Äkkiä hän näki jotakin
joka sai hänet taas hymyilemään. Kaukana heidän edessään, kahden
puuryhmän välissä näkyi epämääräinen luku keltaiselle vivahtavia
valoja, niin tiheässä kuin kukat puutarhassa. Ne olivat Pariisin
valoja.
"Katsokaa" huudahti hän osoittaen niihin päin, "tuolla on kaupunki ja
tässä lähellä täytyy St Germainen tienristeyksen olla. Lähdemme sitä
tietä, välttääksemme mahdollisen vaaran."
"Hyvä on, mutta teidän ei pitäisi ratsastaa niin kovasti, sillä
satulavyönne voi milloin hyvänsä katketa."
"Eikö mitä, tulkaa pois vaan, olemme aivan lähellä matkamme päämäärää.
St Germainen tie alkaa juuri tuosta käänteestä ja sitte voimme määrätä
tiemme valojen mukaan."
Hän läimäytti piiskalla hevostaan ja he nelistivät yhdessä käänteen
ohi.
Seuraavassa tuokiossa syöksyivät molemmat päistikkaa hevosineen
päivineen maahan, de Catinat osaksi hevosensa alle, kun hänen toverinsa
taasen lennähti parinkymmenen askeleen päähän jääden siihen makaamaan
liikkumattomana ja äänettömänä keskelle tietä.
Kuudestoista luku.