Rouva de Montespan pysytteli yhä huoneissaan mieli levottomana
kuninkaan poissapysymisestä, mutta ei tahtonut näyttää levottomuuttaan
hoville, menemällä toisten joukkoon tai kyselemällä mitä oli
tapahtunut. Vaikka hän täten jäikin tietämättömäksi onnentähtensä
äkillisestä ja täydellisestä sammumisesta, oli hänellä kuitenkin
toimelias ja tarmokas asiamies, jolta ei pieninkään seikka tapausten
sarjassa jäänyt huomaamatta ja joka hoiti hänen etujaan sellaisella
innolla kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Ja oikeastaan ne
olivatkin hänen, sillä rouvan veli monsieur de Vivonne sai kiittää
sisarensa kuuluisuutta kaikesta mitä oli saanut, rahoista, maatiloista
ja korotuksista, ja hän tiesi varsin hyvin, että sisarensa tähden
laskettua seuraisi hänen omansa pian perässä. Ollen luonteeltaan
rohkea, häikäilemätön ja kekseliäs hän ei ollut niitä miehiä, jotka
ensi hädässä antautuivat, vaan pelasi pelinsä loppuun sillä
viekkaudella ja tarmolla, joka oli hänelle ominaista. Hän otti kaikesta
vaarin, mitä ympärillään tapahtui ja kuultuaan ensi huhut kuninkaan
aikeista oleskeli hän alituiseen odotushuoneessa, tehden siellä
johtopäätöksensä huomioistaan. Hän oli heti huomannut Monsieur'in ja
perintöprinssin huolestuneen ulkonäön, isä la Chaise'n ja Bossuet'n
käynnit rouva luona ja tämän voitoniloiset kasvot kohtauksen jälkeen.
Hän oli nähnyt Bontems'in kiiruhtavan kutsumaan kapteenia ja hänen
ystäväänsä. Hän oli kuullut heidän määräävän hevoset tuotaviksi parin
tunnin kuluttua ja lopuksi oli hän erään vakoilijakseen palkkaamansa
palvelijan kautta saanut kuulla, että rouva de Maintenon'in
huoneustossa oli käynnissä tavaton touhu, että neiti Nanon oli aivan
haltioissaan innostuksesta ja että pari hovin muotikauppiasta oli
kiireisesti kutsuttu rouva de Maintenon'in huoneisiin. Mutta vasta
silloin, kun hän samaiselta palvelijalta sai kuulla että erästä
huonetta pantiin kiireesti kuntoon Pariisin piispaa varten, vasta
silloin hän käsitti kuinka uhkaava vaara todella oli.
Rouva de Montespan oli viettänyt koko iltansa pitkällään sohvallaan
äärimmäisen ärtyisässä mielentilassa, josta koko hänen ympäristönsä sai
kärsiä. Hän oli koettanut lukea, mutta heitti kirjan pois, sitten
koetti hän kirjoittaa, mutta repi paperin palasiksi. Hän oli kokonaan
pelon ja epäluulojen vallassa. Mitä kuninkaalle oli tapahtunut? Hän oli
eilen ollut jäykän ja kylmän näköinen ja ehtimiseen oli hän vilkaissut
kelloa. Ja tänään hän ei ollut saapunut ensinkään. Oliko siihen syynä
hänen leininsä? Ehkä, vai oliko mahdollista että hän taas menettäisi
hänet. Sitä se ei voinut merkitä! Hän kääntyi oven vieressä olevaan
peiliin päin. Huoneessa oli juuri kynttilät sytytetty, kokonaista
kaksikymmentäneljä niitä oli ja kun jokainen niistä valoi loisteensa
hopeaheijastimestaan, vallitsi siinä mitä kirkkain päivänvalo. Peilistä
näki hän loisteliaan huoneensa tummanpunaisen leposohvan ja siinä
huoneen ainoan olion valkoisiin ja hopeahohtoisiin harsoihin puettuna.
Hän nojasi kyynärpäihinsä ja ihaili siinä omien silmiensä syvää
tummuutta, valkeaa kauhansa ja kasvojensa täydellisiä piirteitä.
Hän tutki niitä tarkoin, mielenkiinnolla, ikäänkuin hänen
kilpailijattarensa olisi ollut siinä edessään, mutta missään ei hän
voinut huomata ajan hampaan rumia jälkiä. Yhä hän oli säilyttänyt
kauneutensa, ja jos se kerran ennenkin oli valloittanut kuninkaan, niin
miksipä se ei sitä vieläkin pystyisi tekemään? Varmasti se vielä
tehoisi! Hän jo moitti itseään pelostaan. Epäilemättä oli kuningas
sairas, tai ehkäpä hän sittenkin vielä tulee. Ahaa! tuolla kuului ovi
avautuvan ja sitte nopeita askeleita eteisessä. Oliko se hän, vai ehkä
hänen kirjeentuojansa?
Mutta ei, se olikin hänen veljensä, väsynein ilmein ja kasvot pitkinä.
Hän lukitsi oven tullessaan ja mennen huoneen poikki toiselle ovelle,
lukitsi senkin.
"Eihän meitä kukaan häirinne", läähätti hän. "Kiiruhdin luoksesi, sillä
joka sekunti on nyt kallis. Oletko kuullut kuninkaasta mitään?"
"En mitään." Hän hypähti pystyyn ja tuijotti veljeensä yhtä kalpeana
kuin tämäkin.
"Nyt on tullut toiminnan hetki, Françoise ja toiminnassahan Mortemartit
aina ovat parhaan puolensa näyttäneet. Älä nyt masennu tiedonannostani,
vaan ole luja."
"Mikä nyt on?" Hän koitti puhua luonnollisesti mutta hänen huuliltaan
tuli vain käheä kuiskaus.
"Kuningas aikoo naida rouva de Maintenon'in."
"_Kotiopettajattaren_"! Scarron'in lesken! mahdotonta!"
"Se on varma."
"Naida? Sanoitko todella niin?"
"Niin sanoin, hän aikoo naida hänet."
Nainen levitti kätensä halveksivasti ja nauroi äänekkäästi ja
katkerasti.
"Sinä näyt antavan peloittaa itsesi vähällä, veljeni", sanoi hän. "Ah,
et tunne pientä siskoasi. Ehkä arvaisit voimani suuremmiksi, ellet
olisi veljeni. Annappa päivän kulua, yhden ainoan pienoisen päivän,
niin saat nähdä, kuinka Ludvig, tuo kopea Ludvig suutelee hameeni
helmoja pyytäessään anteeksi tätä loukkaustaan. Vakuutan sinulle, ettei
hän voi katkaista niitä siteitä, jotka häntä pitävät. En tarvitse kuin
yhden päivän saadakseni hänet palaamaan."
"Mutta sitä et voi saada."
"Miksi en?"
"Vihkiäiset ovat tänä iltana."
"Sinä olet hullu, Charles."
"Asia on aivan varma. Ja muutamin katkonaisin lausein purki hän kaikki
tietonsa. Sisar kuunteli kasvot jännittyneinä ja sitä mukaa kuin
kertomus eteni, puristi hän käsiään yhä tiukemmalle. Veli oli lausunut
totuuden Mortemart'eista. He olivat tarmokasta sukua ja toiminnassa oli
heidän voimansa. Kuunnellessaan veljeään täytti hänen sydämensä
pikemmin viha kuin pahamieli ja hänen luonteensa koko tarmo nousi ja
terästyi viimeiseen iskuun.
"Lähden tapaamaan häntä", sanoi hän lähestyen ovea.
"Ei, ei, Françoise. Usko minua, tärvelet kaikki, jos teet sen. Kuningas
on antanut ankaran määräyksen, ettei ketään saa laskea hänen
puheilleen."
"Mutta minä läpäisen kaikki vartijat."
"Usko minua, sisko, se on täysin hyödytöntä. Olen puhutellut vartion
päällikköä ja käsky on ehdoton."
"Oh, kyllä minä niistä suoriudun."
"Ei, sitä et saa." Hän asettui selin ovea vasten. "Tiedän että se on
turhaa enkä tahdo, että sisareni tulee koko hovin naurunesineeksi
väkisin pyrkimällä sen miehen huoneeseen, joka hänet aikoo hyljätä."
Sisaren kasvot lehahtivat hänen sanojensa johdosta tulipunaisiksi ja
hän pysähtyi epätietoisena.
"Jos saisin vain yhdenkin päivän, Charles, niin olen varma että
palauttaisin hänet luokseni. Tässä on varmasti ollut muita vaikuttimia
toimessa. Ehkäpä tuo juonikas jesuiitta tai kerskaileva Bossuet. Yksi
päivä vain voidakseni taistella heidän juoniaan vastaan! Näenhän kuinka
he heiluttavat helvetin lieskoja hänen typerien silmiensä edessä, aivan
kuin soihtua käytetään käännyttämään vihaista sonnia! Voi, jospa voisin
pidättää heidät tämän illan! Ja tuo nainen sitte! Tuo kirottu nainen!
Tuo käärmeen sikiö, jota olen povellani elättänyt! Oh, mieluummin
näkisin Ludvigin haudassaan, kuin tuon naisen miehenä. Charles,
Charles, se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, sanon minä. Annan
vaikka mitä, estääkseni sen."
"Mitä olet halukas antamaan siitä, sisko?"
Hän katsahti veljeensä hämmästyneenä.
"Mitä, pitäisikö minun ehkä ostaa sinut sitävarten", sanoi hän.
"Ei, mutta minä aion ostaa muita."
"Haa! oletko siis keksinyt jonkin keinon?"
"Olen yhden ja ainoastaan yhden, mutta aika on täpärällä. Minä
tarvitsen rahaa."
"Paljonko?"
"Mikään ei ole liikaa. Niin paljon kuin voit antaa."
Kiihkosta vapisevin käsin avasi hän seinään salatun kaapin, jonne hän
oli piilottanut kalleutensa. Häikäisevä jalokivien loiste kohtasi
veljen silmiä, kun hän sisarensa olan yli kurkisti sinne. Suuria
rubiineja, kalliita smaragdeja, tummanpunaisia beryllejä ja kiiltäviä
timantteja oli siinä valtavana sekasortoisena kimalteluna, kaikki
satoa, jonka kuninkaan anteliaisuus oli hänelle yli viidentoista vuoden
aikaan kypsyttänyt. Yhdellä puolella oli kolme laatikkoa toistensa
yläpuolella. Hän vetäsi auki alimman. Se oli ääriään myöten täynnä
kultarahoja.
"Ota niin paljon kuin tahdot", sanoi hän. "Ja mikä on suunnitelmasi.
Nopeasti!"
Veli sulloi täysin kourin kultarahoja taskuihinsa. Hänen sormiensa
välistä putoili niitä lattialle, vierien sinne tänne, mutta ei
kumpikaan niistä välittänyt.
"Suunnitelmasi?" uudisti sisko.
"Meidän täytyy saada arkkipiispa estetyksi saapumasta tänne. Siten
lykkääntyisi vihkiminen huomisiltaan ja sinulla olisi aikaa toimia."
"Mutta miten estää tuo matka?"
"Hovissa on tusinan verran hyviä miekanmittelijöitä, jotka ovat
ostettavissa vähemmälläkin kun mitä minulla on yhdessä taskussani.
Siellä on de la Touche, nuori Turberville, vanha majuri Despard,
Raymond de Carnac ja neljä Latour'ia. Kokoonnumme kaikki maantielle ja
odotamme siinä."
"Ja hyökkäätte arkkipiispan kimppuun?"
"Ei, vaan sananviejien."
"Oh, mainiota! Sinä olet sentään ensimmäinen veljien joukossa! Ellei
Pariisiin mene mitään sananviejää, niin olemme pelastuneet, mene, mene
äläkä menetä hetkeäkään, rakas Charlesini."
"Tähän asti on kaikki hyvin, mutta mitäs me teemme heille sitte kun he
ovat käsissämme. Minusta näyttää että voisimme menettää päämme siinä
jupakassa. He ovat joka tapauksessa kuninkaan sananviejiä, emmekä me
siis voi heitä miekallammekaan lävistää."
"Eikö?"
"Sitä ei tultaisi antamaan anteeksi."
"Mutta huomaa, että ennenkuin asia selviääkään, on minulla taas
vaikutusvaltani kuninkaaseen."
"Varsin hyvä, pikku siskoni, mutta kuinka pitkäaikaiseksi muodostuu
vaikutusvaltasi? Olisipa se miellyttävää elämää jos meidän joka kerta
kuninkaan suosion vaihtuessa täytyisi pötkiä maanpakoon. Ei, Françoise,
korkeintaan voimme pidättää sananviejät."
"Miten sen voisitte toimittaa?"
"Minullapa on hyvä tuuma. Viemme heidät markiisi de Montespan'in
linnaan.
"Miehenikö!"
"Juuri niin. Portillac'iin."
"Katkerimman vihamieheni linnaan. Oh Charles, ethän ole vakavissasi."
"Päinvastoin. En koskaan ole ollut enemmän vakavissani. Markiisi oli
eilen Pariisissa eikä ole vielä palannut. Missä on hänen vaakunalla
varustettu sormuksensa?"
Hänen sisarensa etsi jalokivien joukosta ja otti sieltä kultaisen
leveäkantaisen sormuksen.
"Tämä on avaimemme. Kun taloudenhoitaja Marçeau näkee sen, saamme
varmasti joka vankikopin linnassa käytettäväksemme. Tämä tai ei mitään.
Se on ainoa paikka missä turvallisesti voimme sananviejiä pitää."
"Mutta kun puolisoni palaa kotiin?"
"Niin, hän ehkä hämmästyy hieman vankejaan ja kohteliaalla Marçeau'lla
tulee ehkä olemaan tuskallinen hetki tai pari. Mutta eihän siinä mahda
viikkoakaan kulua ja sillä aikaa uskon että olet varmasti suorittanut
taistelusi loppuun. Ei siis enää sanaakaan, aika on täpärällä. Hyvästi
Françoise. Emme antaudu kamppailutta. Lähetän sanan sinulle tänä
iltana, joten saat tietää miten meitä on onni suosinut."
Hän syleili armaasti sisartaan, suuteli häntä ja kiiruhti sitte
huoneesta.
Tuntikausia veljensä lähdön jälkeen käveli rouva de Montespan
äänettömin askelin pehmoisilla matoillaan edestakasin kädet nyrkissä,
silmät leimuten ja koko sielunsa mustasukkaisuuden ja vihan vallassa.
Kello löi kymmenen — yksitoista, tuli puoliyö ja yhä hän odotteli
tuimana ja kiihkeänä, kuunnellen tarkasti joka askelta, joka
mahdollisesti toisi hänelle toivotun viestin. Viimein se tulikin. Hän
kuuli nopeita askeleita käytävässä, koputuksen eteisen oveen ja sitte
pari kuiskaavaa sanaa mustalle hovipojalle. Kärsimättömyydestä vavisten
ryntäsi hän huoneeseen ja otti itse kirjelapun tomuiselta
ratsumieheltä, joka sen oli tuonut. Ainoastaan neljä sanaa oli siinä
hötäisty likaiselle paperiliuskalle, mutta ne olivat omiaan
nostattamaan punan hänen poskilleen ja hymyn hänen huulilleen. Se oli
hänen veljensä käsialaa. Siinä seisoi: "Arkkipiispa ei tule tänä
iltana."
Viidestoista luku.