Kuningas oli jäänyt huoneeseensa jotenkin synkissä mietteissä,
tuumimaan keinoja, millä saavuttaisi tarkoituksensa, mutta samalla
saisi vaiennetuksi vastustuksen, josta lupasi tulla niin itsepintainen
ja yleinen. Äkkiä kuului hiljainen naputus ovella ja siinä seisoikin
hänen ajatustensa esine hämärässä hänen edessään.
Kuningas, hypähti pystyyn ja ojensi tulijalle kätensä hymyillen
tavalla, joka olisi poistanut voimakkaimmankin epäilyksen.
"Françoise, te täällä. Vihdoin saan tervetulleenkin vieraan, ja se
onkin ensimmäinen laatuaan tänään."
"Sire, pelkään että teillä on ollut huolia."
"On todellakin, Françoise."
"Mutta minulla lääke siltä varalta."
"Ja mikä se on?"
"Jätän hovin, sire, eikä teidän tarvitse sen enempää ajatella sitä,
mitä välillämme on tapahtunut. Olen aikaansaanut eripuraisuutta, kun
tarkoitukseni oli rakentaa rauhaa. Antakaa minun lähteä St Cyr'iin tai
Fontevrault'in luostariin, niin teitä ei enää mikään pakota uhrautumaan
minun vuokseni."
Kuningas meni kuolon kalpeaksi ja tarttui hänen huntuunsa vapisevin
käsin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että hän tuossa tuokiossa panisi
päätöksensä täytäntöön. Vuosikausia oli kuningas jo tottunut turvaamaan
häneen. Tukea kaivatessaan oli hän aina kääntynyt hänen puoleensa ja
silloinkin, kun hän, kuten viime viikolla, oli hänet joksikin ajaksi
jättänyt, oli hänelle välttämätöntä tietää, että hän oli olemassa, tuo
uskollinen, aina anteeksiantava ja sovittava ystävä, joka odotti häntä
neuvoillaan ja osanotollaan. Hänen mieleensä ei koskaan ollut
välähtänytkään, että tämä ystävä jättäisi hänet, vieläpä ainaiseksi
kuten nyt. Senpävuoksi valtasikin hänet nyt tavaton levottomuus.
"Te ette voi tarkoittaa totta sillä, Françoise", huudahti hän ääni
vavisten. "Ei ole mahdollista, että olette tosissanne!"
"Sydämeni murtuu jättäessäni teidät, sire, mutta se murtuu myös
tietäessäni olevani syynä vieraantumiseenne perheestänne ja
ministereistänne."
"Vaietkaa toki. Enkö minä ole kuningas. Enkö minä voi määrätä tekojani
huolimatta heistä. Ei, ei, Françoise, ette saa minua jättää! Teidän
täytyy jäädä tänne ja tulla puolisokseni!" Hän voi tuskin puhua
kiihtymykseltään ja piti yhä kiini hänen hunnustaan ikäänkuin
pidättääkseen häntä. Tuo nainen oli ollut hänelle ennenkin kallis,
mutta nyt, kun hän huomasi voivansa menettää hänet, oli hän vielä
moninverroin kalliimpi. Rouva de Maintenon tunsi nyt asemansa vahvaksi
ja päätti käyttää sitä hyväkseen.
"Jonkun aikaa täytyy kulua ennen vihkimistämme sire. Sillä aikaa
joudutte te alttiiksi uusille mieliharmeille. Kuinka voisin olla
onnellinen tietäessäni, että olen syypää niinkin pitkäaikaiseen
tuskaan."
"Miksi sen ajan pitäisi olla pitkän, Françoise?"
"Päiväkin olisi liian pitkä, kun minä olen tuskanne aiheuttajana, sire.
Tunnen itseni onnettomaksi sitä ajatellessani. Uskokaa minua, parasta
olisi että menisin luotanne."
"Ei koskaan! Se ei tule tapahtumaan! Miksi me odottaisimme päivääkään,
Françoise? Minä olen valmis, te olette myös, miksi emme voisi mennä
naimisiin nyt?"
"Heti nyt! Oh sire!"
"Mutta me menemme. Se on tahtoni, minun käskyni. Se olkoon vastaukseni
niille, jotka tahtovat minua estää siitä. He eivät saa tietää siitä
mitään, ennenkuin se on tapahtunut ja sitte saamme nähdä kuka heistä
uskaltaa kohdella puolisoani epäkunnioittavasti. Antakaamme vihkiä
itsemme salaisesti, Françoise. Lähetän luotettavan lähetin Pariisin
arkkipiispan luo ja vannon että vaikka koko Ranska asettuisi
vastakynteen, hän on tekevä meistä miehen ja vaimon ennenkuin hän palaa
takaisin."
"Onko se teidän tahtonne, sire?"
"Se on tahtoni ja ah, voin nähdä silmistänne että se on teidänkin
toivonne! Älkäämme menettäkö hetkeäkään, Françoise. Mikä siunattu
keksintö, joka ainiaaksi vaijentaa heidän kielensä. Kun kaikki on
valmista, saakoot sen tietää. Menkää huoneeseenne nyt, te rakkain
ystävistä ja uskollisin naisista. Kun tapaamme uudelleen, yhdymme
perustamaan liiton, jota ei tämä hovi eikä tämä kuningaskunta pysty
purkamaan."
Kuningas oli tulisessa kiihkossa uudesta päätöksestään. Hänestä oli
kokonaan hävinnyt epäilys ja tyytymättömyys ja hän kulki ympäri
huoneessaan nopein askelin, hymysuin ja silmät loistavina. Sitten hän
helisti pientä kultaista kelloa, jonka kutsua noudatti hänen yksityinen
henkipalvelijansa.
"Mitä kello on, Bontems?"
"Se on kohta kuusi, sire."
"Hm", kuningas tuumi hetkisen.
"Tiedätkö missä kapteeni de Catinat on?"
"Hän oli alakerroksessa, sire, mutta kuulin, että hän aikoo ratsastaa
takaisin Pariisiin tänä iltana."
"Ratsastaako hän yksin?"
"Hänellä on eräs ystävä mukanaan, sire."
"Kuka se ystävä on, joku kaartinupseeriko?"
"Ei sire, se on eräs muukalainen, merien takaa, Amerikasta mikäli
ymmärsin. Hän on viimeaikoina oleskellut hänen seurassaan ja kapteeni
de Catinat on näytellyt hänelle teidän majesteettinne palatsin
ihmeitä."
"Muukalainen! Sen parempi. Mene, Bontems, ja tuo molemmat luokseni."
"Luulen etteivät he vielä ole lähteneet, sire. Minäpä käyn katsomassa."
Hän kiiruhti matkaan ja palasi kymmenisen minutin kuluttua.
"No, mitä kuuluu?"
"Minulle oli onni myötäinen, sire, Heidän hevosensa olivat jo tuodut
esille ja he olivat jo nousemassa satulaan kun tavotin heidät."
"Missä he ovat sitte?"
"He odottavat teidän majesteettinne käskyä, sire."
"Ohjaa heidät luokseni, Bontems, eläkä laske ketään sisään, ei
ministereitäkään, ennenkuin he ovat poistuneet."
De Catinat'lle käynti kuninkaan luona oli usein toistuva tapahtuma
hänen virkatehtävissään, mutta että kuninkaan käsky koski myös hänen
ystäväänsä, hämmästytti häntä aikalailla. Hän oli juuri kuiskaamassa
hänen korvaansa muutamia tärkeimpiä ohjeita ja varoituksia, joita tuli
ottaa huomioon kuninkaan luona, kun Bontems tuli uudelleen ja johti
heidät perille.
Amos Green, jolle New Yorkin kuvernööri Dongan tähän saakka oli ollut
inhimillisen vallan korkein ruumiillistuma, tunsi pelonsekaista
uteliaisuutta astuessaan kristikunnan mahtavimman valtiaan
yksityishuoneeseen. Odotushuoneen upeus, sen sametit, maalaukset ja
kultaukset, siellä tungeskeleva hieno virkamiesjoukko ja vahdissa
olevat komeat kaartilaiset olivat tehneet häneen suurenmoisen
vaikutuksen, jotenka hän nyt odotti näkevänsä jonkun kruunuun ja
purppuraan puetun olennon, joka sellaiseen ympäristöön sopi. Kun hän
näki edessään yksinkertaisesti puetun miehen, jolla oli kirkkaat silmät
ja vilkkaat eleet ja joka suoraryhtisenäkin oli häntä itseään puolta
päätä lyhyempi, ei hän voinut olla katsahtamatta ympärilleen ikäänkuin
todetakseen oliko se kuningas, vai oliko hän mahdollisesti
löydettävissä siitä loppumattomasta jonosta koreapukuisia virkamiehiä,
jotka siinä häärivät kuninkaan ja ulkomaailman välittäjinä. Toverinsa
kunnioittavasta tervehdyksestä huomasi hän kuitenkin, että se oli itse
majesteetti ja hänkin kumarsi suoristautuen sitte yksinkertaisen
arvokkaasti, kuten ainakin luonnon koulua käynyt mies.
"Hyvää iltaa kapteeni de Catinat", sanoi kuningas miellyttävästi
hymyillen. "Mikäli ymmärrän on ystävänne muukalainen. Toivon, sir, että
olette havainnut täällä yhtä ja toista mieltäkiinnittävää ja hauskaa."
"Olen kyllä, teidän majesteettinne. Olen nähnyt suuren kaupunkinne ja
se on kerrassaan ihmeellinen. Ystäväni on näyttänyt minulle teidän
palatsinnekin, metsineen ja nurmikenttineen. Kun palaan taas
kotimaahani, on minulla paljon juttelemista kauniista maastanne."
"Te puhutte ranskaa, ettekä kuitenkaan ole kanadalainen."
"En, sire, olen Englannin alusmaista."
Kuningas katseli mielenkiinnolla muukalaisen voimakasta vartaloa, hänen
rohkeata ilmettään ja vapaata käyttäytymistään. Hänen mielessään
välähtivät vaarat, joista de Frontenac oli ennustanut niistä alusmaista
tulevan, ja hän ajatteli, että jos tämä nuori mies on rotunsa perikuva,
niin olisi parempi olla ystävän- kuin viholliskannalla heidän kanssaan.
Hänen mieltään askarruttivat kuitenkin tällä hetkellä muut kuin
valtionasiat ja hän kiiruhti antamaan de Catinat'lle määräyksensä.
"Te ratsastatte Pariisiin yksityisessä palveluksessani. Ystävänne voi
lähteä kanssanne, kaksi on aina varmempi kuin yksi valtiollista viestiä
vietäessä. Haluan myös että lähdette vasta pimeän tultua.
"Kyllä, sire."
"Kukaan ei saa tietää asiaanne ja pitäkää huoli siitä ettei teitä
kukaan seuraa. Tehän tunnette Harley'n, Pariisin arkkipiispan talon?"
"Tunnen, sire."
"Te käskette häntä tulemaan tänne ja olemaan puolenyön aikaan
pohjoispuolen takaovella. Ja olipa ilma mikä hyvänsä, täytyy hänen olla
täällä tänä yönä. Se on äärimmäisen tärkeää."
"Hän on varmasti saava käskynne."
"Hyvä. Jääkää hyvästi, kapteeni. Hyvästi, herra. Toivon että
oleskelunne Ranskassa tulisi hauskaksi." Hän huiskutti kättään heille
ja hymyili lumoavalla tavallaan, jolla hän oli voittanut niin monta
sydäntä puolelleen.
Neljästoista luku.