Voi olla, että rouva de Maintenon'in uskottu, neiti Nanon oli saanut
vihiä tästä kohtauksesta, mutta yhtä mahdollista on, että isä la
Chaise, veljeskunnalleen ominaisella oveluudella oli tullut siihen
johtopäätökseen että asian julkisuuteen saattaminen paraiten pysyttäisi
kuninkaan nykyisessä mielentilassaan. Oli miten oli, joka tapauksessa
tiesi koko hovi seuraavana päivänä, että entinen suosikki oli joutunut
epäsuosioon uudelleen ja että oli kysymys kuninkaan naimisiinmenosta
lastensa opettajattaren kanssa. Siitä kuiskailtiin _pienessä
pukeutumisessa_, asia vahvistui suuressa puheillepääsyssä ja
kuninkaan palatessa kappelistaan oli se jo yleisenä puheenaiheena.
Vikkelästi katosivat nyt liehuvat silkit ja sulkatöyhtöiset hatut
entisiin komeroihinsa ja laatikoihin ja uudelleen otettiin esille
tummat takit ja yksinkertaiset, arvokkaat hameet. Scudery ja Calpernadi
hävisivät näkyvistä ja sijalle tuli messukirjat sekä Tuomas
Kempiläinen.
Bourdalone, joka viikon oli saarnannut tyhjille seinille, tapasi
kappelinsa taas täynnä gentlemanneja ja kynttiläniekkoja hovinaisia.
Puolen päivän aikaan ei hovissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi
kuullut uutista, paitsi rouva de Montespan'ia, joka levottomana
rakastajansa viipymisestä oli jäänyt ylpeässä eristäymisessään omiin
suojiinsa, eikä näinollen voinut tietää mitä oli tapahtunut. Moni olisi
kyllä mielelläänkin vienyt hänelle tuon viestin, mutta kun kuningas
niin usein viime aikoina oli muuttanut mieltään, ei kukaan rohjennut
tehdä rouvasta itselleen ilmeistä vihollista, jonka kädessä taasen
viikon perästä saattoi olla koko hovin elämä ja onni.
Ludvig oli synnynnäisessä itsekkyydessään siinä määrin tottunut
katsomaan tapauksia ainoastaan omaan persoonaansa kohdistuvina, ettei
hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen oma kauan kärsinyt
perheensä, taipumatta tällä kertaa tavanmukaiseen täydelliseen
kuuliaisuuteen, rohkenisi vastustaa hänen päätöksiään. Hän hämmästyi
senvuoksi suuresti, kun hänen veljensä pyysi yksityistä keskustelua
hänen kanssaan ja lähestyi ilman sovinnaista hymyä ja nöyriä eleitä
joita vaadittiin majesteettia lähestyttäessä.
Monsieur oli kummallinen mukaelma vanhemmasta veljestään. Hän oli
lyhyempi, mutta suunnattoman korkeat korot pitensivät hänet tavallisen
miehen mittaiseksi. Hänen olennossaan ei ollut ensinkään sitä
sulavuutta, mikä kuninkaassa erikoisesti pisti silmään, eikä hänellä
myöskään ollut sitä käden ja jalkojen soreutta, jota sen ajan
kuvanveistäjät kuninkaassa olivat ihailleet. Hän oli lihava, kävi
hieman laahustaen ja käytti suunnatonta tekotukkaa, joka lukemattomissa
kiehkuroissa valautui hänen hartioilleen.
Hänen kasvonsa olivat pitemmät ja tummemmat kuin kuninkaan ja nenänsä
oli erikoisen silmiinpistävä, mutta kummallakin veljellä oli suuret
ruskeat silmät, jotka he olivat perineet Itävallan Annalta. Häneltä
puuttui myös kuninkaan aisti pukeutua yksinkertaisesti mutta
vaikuttavasti. Sen sijaan hänen pukunsa oli ylt'yleensä liehuvien
korunauhojen peitossa, jotka kahisivat hänen liikkuessaan ja
takertuivat hänen jalkoihinsa niin että niitä tuskin eroitti. Hän oli
ylt'yleensä ristien, tähtien, jalokivien ja jos jonkinlaisten
arvomerkkien peitossa ja hänen takkinsa poikki kulki leveä, sininen
Pyhän Hengen ritarikunnan nauha, joka hänen sivullaan oli solmittu
ruusukkeeksi, miekan kantamista varten. Tällaisena vaappui hän
kuningasta kohti, kantaen majavannahkaista töyhtöhattuaan oikeassa
kädessään, muistuttaen sekä sisäiseltä että ulkonaiselta olemukseltaan
jonkunlaista pilakuvaa kuninkaasta.
"No, monsieur", virkkoi kuningas hymähtäen, "näytätte tänään vähemmän
iloiselta kuin tavallisesti. Pukunne on tosin loistava, mutta otsanne
on synkkä. Toivon että madame ja de Chartres'in herttua voivat hyvin?"
"Kyllä, sire, he voivat hyvin, mutta he, kuten minäkin ovat
murheellisia ja samasta syystä."
"Todellakin ja miksi sitten?"
"Olenko koskaan erehtynyt velvollisuuksissani nuorempana veljenänne,
sire?"
"Ette koskaan, Filip, ette koskaan", vastasi kuningas laskien
ystävällisesti kätensä toisen olkapäälle. "Olette ollut erinomaisena
esimerkkinä alamaisilleni."
"Miksi sitte loukkaatte minua?"
"Filip!"
"Niin, sire, sanon että se on loukkaus. Olemme kuninkaallista sukua ja
meidän puolisommekin ovat sitä. Te naitte espanjalaisen prinsessan,
minä nain Baijerin prinsessan. Se oli tosin hieman alentavaa, mutta
tein sen kuitenkin. Ensimäinen puolisoni oli englantilainen prinsessa.
Kuinka voimme sallia että hallitsijahuoneeseen, jolla on tällaisia
suhteita, tunkeutuu nainen, joka on kyttyräselkäisen miehen leski,
miehen joka oli häväistyskirjailija ja jonka nimikin on tullut
sananparreksi koko Europassa."
Kuningas tuijotti hämmästyneenä veljeensä, mutta pian vaihtui hämmästys
suuttumukseksi.
"No, tottavie", huudahti hän. "Tulinpa juuri sanoneeksi, että olette
ollut erinomainen veli minulle, mutta huomaan nyt sanoneeni sen
ennenaikaisesti. Te uskallatte siis asettua vastustavalle kannalle
siihen naiseen nähden, jonka minä olen valinnut puolisokseni."
"Niin teen, sire."
"Ja millä oikeudella?"
"Perheen kunnian vuoksi, sire, joka on yhtä hyvin minun kuin
teidänkin."
"Mies", karjasi kuningas raivokkaasti. "Ettekö vielä ole oppinut
tietämään, että minä itse olen kaiken kunnian alkulähde tässä
kuningaskunnassa ja että ketä hyvänsä minä tahdon kunnioittaa, hän
tulee jo tuon tahtoni kautta kunnioitettavaksi? Vaikka ottaisin minkä
lutkan hyvänsä Poisonnie-kadulta, voisin hänet omalla tahdollani
korottaa niin korkealle, että ylhäisinkin ranskalainen olisi ylpeä
saadessaan tehdä kumarruksen hänelle. Ettekö sitä tiedä?"
"En, en tiedä sitä", sanoi hänen veljensä heikon miehen
itsepäisyydellä, joka tuntee olevansa umpikujassa.
"Pidän sitä loukkauksena sekä itseäni että puolisoani kohtaan."
"Puolisoanne! Kunnioitan kaikin puolin Charlotte Elisabetia, mutta
missä suhteessa hän on ylempänä sitä, jonka isoisä oli Henrik Suuren
rakastettu ystävä ja asetoveri? Nyt on kylliksi jo. En halua alentua
väittelemään kanssanne sellaisista asioista. Menkää matkaanne, älkääkä
tulko silmieni eteen ennenkuin olette oppinut olemaan puuttumatta minun
asioihini."
"Missään tapauksessa puolisoni ei tule häntä tuntemaan", sähähti
monsieur. Mutta kun kuningas astui pari tuimaa askelta häntä kohti,
kääntyi hän ympäri ja loikkasi huoneesta niin vikkelästi kuin vain
raskaalta ruholtaan ja korkeilta koroiltaan pääsi.
Mutta kuningas ei saanut rauhaa sinä päivänä. Eilen olivat rouva
Maintenon'in ystävät liittyneet yhteen hänen puolestaan, tänään
toimivat hänen vihamiehensä. Tuskin oli monsieur poistunut, kun
huoneeseen syöksyi loistavapukuinen nuorukainen, jonka tomuisista
vaatteista heti saattoi päättää että hän oli juuri tullut
ratsastusmatkalta. Hän oli kalpeakasvoinen ja ruskeatukkainen ja ellei
hänen nenänsä jo poikasena olisi saanut rumentavaa vammaa, olisi hän
ollut hämmästyttävästi kuninkaan näköinen. Nähdessään hänet olivat
kuninkaan kasvot ensin kirkastuneet, mutta ne synkistyivät taas, kun
nuori mies riensi hänen luokseen ja heittäytyi polvilleen hänen
jalkoihinsa.
"Ah, sire," pyysi hän, "säästäkää meitä tältä surulta, tältä
nöyryytykseltä. Minä rukoilen teitä, sire, ajatelkaa ennenkuin saatatte
sekä meidät että itsenne häpeään."
Kuningas vetäytyi pois hänestä ja rupesi astumaan vihaisesti edes
takaisin huoneessa.
"Tämä on sietämätöntä", sanoi hän, "pahasti teki veljeni, mutta poikani
on tehnyt vielä pahemmin. Sinä olet salaliitossa hänen kanssaan,
Ludvig. Monsieur on pyytänyt sinua näyttelemään tätä osaa."
Perintöprinssi nousi seisaalleen ja katsoi vääjäämättä ankaraa isäänsä
silmiin.
"En ole nähnyt setääni", sanoi hän. "Olin Meudon'issa, kun kuulin
uutisesta — tämän hirvittävän uutisen — ja hyppäsin oitis satulaan,
sire, ratsastaakseni tänne pyytämään ettette vetäisi kuninkaallista
huonekuntaamme niin alas."
"Sinä olet häpeämätön, Ludvig."
"Se ei ole tarkoitukseni, sire. Mutta ajatelkaa että äitini oli
kuningatar ja että olisi todella outoa, jos äitipuolekseni saisin
— —"
Kuningas nosti käskevin elein kätensä, joka heti sai pojan vaikenemaan.
"Vaiti", ärjäsi hän, "tai tulet sanoneeksi sellaista, joka ikuisiksi
ajoiksi luo ylipääsemättömän kuilun välillemme. Pitääkö minun kärsiä,
että minua kohdellaan pahemmin kuin kurjinta alamaistani, jolla
kuitenkin on vapaus seurata omaa haluaan yksityisissä asioissaan."
"Tämä ei ole teidän yksityisasianne, sire, vaan koskee se meidän koko
perhettämme. Teidän hallituksenne mainiot teot ovat lisänneet
Burbonsuvun kunniakehän kirkkautta. Älkää antako sen sumentua, sire,
pyydän sitä teiltä polvillani."
"Puhut kuin mieletön", sanoi hänen isänsä tylysti. "Minä aion naida
kunniallisen ja viehättävän naisen, joka kuuluu Ranskan jaloimpiin
sukuihin ja sinä puhut aivan kuin olisin tekemäisilläni jotakin
alentavaa ja ennenkuulumatonta. Mitä sinulla on tätä naista vastaan?"
"Se, että hän on sellaisen miehen tytär, jonka paheet olivat yleensä
tunnetut; että hänen veljensä on kaikkein huonoimpia maineeltaan; että
hän on aina ollut seikkailijatar; että hän on raajarikon töhertäjän
leski ja että hän on alhaisessa asemassa palatsissa."
"Uskallatko sinä nimittää lasteni hoitoa alhaiseksi toimeksi?", sähähti
kuningas leimuavin silmin. "Sanon sinulle että kuningaskunnassani ei
ole sen korkeampaa asemaa kenelläkään. Lähde heti takaisin Meudon'iin,
sir, silmänräpäyksessä, äläkä ikänä rohkene avata suutasi tässä
asiassa. Mene matkoihisi! Ja kun aikanasi olet tämän maan kuningas,
niin tee mitä haluat, mutta siihen mennessä älä sekaannu sen asioihin
joka on sekä sinun isäsi että hallitsijasi."
Nuori mies kumarsi syvään ja poistui arvokkain askelin, mutta kääntyi
vielä ovella ja sanoi: "Apotti Fenelon tuli tänne kanssani,
suvaitsetteko ottaa hänet vastaan?"
"Pois, pois", huusi kuningas, silmät säihkyvinä ja vihaisena yhä astuen
edes takasin.
Perintöprinssi meni, ja samassa sukelsi esiin pitkä, laiha,
neljissäkymmenissä oleva pappi. Hän oli hämmästyttävän siro. Hänellä
oli kalpeat hienopiirteiset kasvot ja hänen käytöksestään huomasi heti,
että hänellä oli vuosikausien tottumus hovitavoissa.
Kuningas kääntyi äkkiä ja tarkasti häntä tiukasti epäluuloisin katsein.
"Hyvää päivää, apotti Fenelon", sanoi hän. "Saanen kai kysyä, mikä on
tulonne tarkoitus?"
"Olette, sire, useamman kuin yhden kerran suvainnut alentua kysymään
minulta alamaista neuvoani ja olettepa usein jälestäpäin lausunut
tyytyväisyytennekin siihen."
"Entä sitte, entä sitte", mutisi kuningas.
"Jos huhuissa on perää, sire, olette paraikaa vakavassa käännekohdassa,
jolloin puolueeton neuvo ehkä olisi suurenkin arvoinen. Tarvitseeko
minun sanoa, että — — —"
"Vaiti, vaiti, miksi tällaista sanaintuhlausta?" huudahti kuningas.
"Teidät on lähetetty tänne taivuttamaan minua rouva de Maintenon'ista."
"Sire, sen naisen puolelta olen aina kokenut pelkkää ystävällisyyttä.
Kunnioitan häntä ja pidän häntä Ranskan parhaimpana naisena."
"No, mutta apotti Fenelon, sittehän tulette varmasti oikein iloiseksi,
kun kuulette että aion mennä naimisiin hänen kanssaan. Hyvästi apotti.
Olen pahoillani ettei minulla ole aikaa pitempään keskustelemaan tästä
mieltäkiinnittävästä asiasta."
"Mutta, sire — —"
"Kun olen epätietoinen jostakin, apotti, panen neuvoillenne varsin
suuren arvon. Tässä asiassa minulla onneksi ei ole mitään epäilyksiä.
Minulla on kunnia toivoa teille hyvää päivän jatkoa."
Pahin viha oli kuninkaasta jo häipynyt, mutta se oli jättänyt tilalle
kylmän, katkeran ivan, jota hänen vastustajansa vielä enemmän
pelkäsivät.
Apottikin, joka muuten kyllä oli kerkeä kieleltään ja keinokas
mieleltään, tunsi itsensä voitetuksi ja vaikeni. Hän astui pari askelta
taaksepäin, kumarsi hovitavan mukaan kolmasti ja poistui. Mutta
kuningas ei saanut pitkää hengähdysväliä. Hänen ahdistajansa tiesivät
taivuttaneensa hänet itsepintaisuudella ennenkin ja he luottivat
nytkin tähän keinoon. Nyt astui huoneeseen Louvois, ministeri
majesteetillisine eleineen ja suurine tekotukkineen. Huolimatta
ylpeästä ryhdistään huomasi hänen hienoilla kasvoillaan hätääntymistä,
kun hän kohtasi kuninkaan tuhoaennustavan katseen. "No Louvois, mitä
nyt?" kysyi hän kärsimättömästi. "Onko sattunut joitakin tärkeitä
valtiollisia asioita?"
"Nyt on kyseessä vain yksi valtiollinen asia, sire, mutta se
syrjäyttääkin tärkeydellään kaikki muut."
"Mikä sitten?"
"Naimisiinmenonne, sire."
"Te ette hyväksy sitä?"
"Oh, sire, minkä sille voin?"
"Ulos huoneestani, sir! Aijotteko kiduttaa minut kuoliaaksi
tungettelevaisuudellanne. Mitä! Uskallatteko vielä jäädä, vaikka käsken
teitä poistumaan?" Kuningas astui tuimasti ministeriä kohti, mutta tämä
paljasti äkkiä miekkansa. Ludvig hypähti hätääntyneenä ja hämmästyneenä
taaksepäin, mutta huomasikin että hänelle tarjottiin kahvaa eikä terää.
"Lävistäkää tällä sydämeni, sire", sanoi ministeri, polvistuen ja koko
ruumis liikutuksesta värähdellen. "En tahdo elää nähdäkseni teidän
suuruutenne häviävän."
"Taivas", huudahti kuningas, paiskaten miekan lattiaan ja painaen
kätensä ohimoilleen. "Luulen että teidän salaliittonne saattaa minut
hulluksi. Onko ketään ihmistä kidutettu tässä elämässä tällä tavalla.
Siitähän tulee yksityisluontoinen avioliitto, joka ei hituistakaan
koske valtiota. Kuuletteko mies? Oletteko nyt käsittänyt? Mitä te vielä
vaaditte?"
Louvois hankkiutui jaloilleen ja pani miekkansa takasin tuppeen.
"Teidän majesteettinne pysyy siis päätöksessään?"
"Ehdottomasti."
"Siinä tapauksessa minulla ei ole muuta sanomista." Lähtiessään painoi
hän päänsä rintaansa vasten aivan murtuneen näköisenä, vaikka hän
tosiasiassa tunsi sydämensä keventyneeksi kuninkaan vakuutuksesta,
ettei hänen vihaamansa nainen ainakaan nousisi Ranskan valtaistuimelle.
Tiheästi uudistuneet hyökkäykset eivät tosin saaneet kuningasta
luopumaan päätöksestään, mutta ne olivat kuitenkin suuressa määrin
kiusanneet ja katkeroittaneet häntä. Sellainen vastustuksen myrsky oli
jotakin aivan uutta miehelle, jonka tahto oli ollut maan ainoana
lakina. Hän tunsi itsensä vaivaantuneeksi ja hämmentyneeksi ja hänet
valtasi järjetön halu saada vuodattaa kaiken harminsa niiden
niskoille, joitten neuvoa hän viimeksi oli seurannut. Kun ovenvartija
sitten laski hänen rippi-isänsä, isä la Chaise'in sisään, ei kuninkaan
ulkomuoto juuri ollut kaikkein sydämellisimpiä.
"Toivotan teille kaikkea hyvää, sire, ja onnittelen teitä sydämestäni
ottamanne tärkeän askeleen johdosta, joka varmasti on tuottava
tyydytystä niin tässä kuin tulevassakin elämässänne."
"En ole onnellinen enkä myöskään tyytyväinen", vastasi kuningas
ärtyisästi. "Minua ei elämässäni ole kiusattu näin. Koko hovi on täällä
käynyt polvistumassa saadakseen minut muuttamaan aikeitani."
Jesuiitta katsoi häneen levottomasti harmailla silmillään.
"Onneksi", virkkoi hän, "on teidän majesteettinne lujatahtoinen mies,
jota ei niin helposti käännytetä, kuin he luulevat."
"Ei, todellakaan. Tuumaakaan en perääntynyt. Mutta sittenkin, täytyy
minun myöntää että on sangen epämiellyttävää, kun on niin paljon
vastustajia. Luulenpa että useimmat ihmiset olisivat taipuneet."
"Nyt on aika pysyä lujana, sire. Saatana raivoo huomatessaan teidän
pääsevän käsistään ja hän nostattaa kaikki ystävänsä ja lähettää kaikki
lähettinsä pidättämään teitä."
Mutta kuningas oli nyt sillä tuulella, ettei häntä vähällä voinut
lohduttaa.
"No ei teillä, isä, totisesti ole paljoakaan kunnioitusta perhettäni
kohtaan. Veljeni, poikani, sekä apotti Fenelon ja sotaministeri ovat
niitä lähettejä, joihin äsken viittasitte."
"Siinä tapauksessa on kunnianne yhä suurempi. Te olette, sire, tehnyt
jalosti. Te olette ansainnut Pyhän kirkon kiitoksen ja siunauksen."
"Uskon tehneeni oikein, isä", vastasi kuningas vakavana. "Olisin
iloinen, jos saisin tavata teitä myöhemmin illalla, mutta nyt haluaisin
hetkisen yksinäisyyttä."
Isä la Chaise lähti kuninkaan luota syvästi epäillen hänen lujuuttaan.
Oli ilmeistä, että häneen kohdistetut monet pyynnöt olivat tehneet
hänet epäröiväksi, vaikkeivät olleetkaan saaneet häntä varsinaisesti
päätöksestään luopumaan. Mitä tulisikaan tapahtumaan, jos niitä
jatkuisi, ja varmasti niitä yhä oli tulossa. Nyt täytyi keksiä
sellainen keino, joka varmasti veisi asian päätökseen heti, sillä
jokaisen päivän viivytys sukeutuisi vastustajien hyödyksi. Epäröiminen
merkitsi nyt häviötä. Kaikki tuli nyt panna viimeisen kortin varaan.
Meaux'n piispa odotti etuhuoneessa ja isä la Chaise esitti hänelle
muutamin sanoin aseman vaarallisuuden ja keinot sen torjumiseksi.
Yhdessä he sitte menivät rouva de Maintenon'in huoneeseen.
Hän oli hylännyt synkän leskenpukunsa, jota hän oli käyttänyt
hoviintulostaan saakka ja oli nyt pukeutunut upeaan, joskin
yksinkertaiseen hopeasarsilla koreiltuun satiiniin, joka paremmin
soveltui hänen tulevaisuuden unelmiinsa. Yksi ainoa timanttikoriste
kimalteli hänen kauniissa tukassaan. Muutos oli tehnyt hänen kasvonsa
ja vartalonsa vuosia nuoremmaksi, vaikka hän muutoinkin oli vuosiaan
paljon nuoremman näköinen. Nähdessään hänet nyt tällaisena
säännöllisine piirteineen, täydellisenä kaunottarena, tyynenä ja
hienona, mitä suloisimpana olennoltaan, molemmat juoniniekat tulivat
siihen päätökseen että syynä heidän aikeensa epäonnistumiseen ei
ainakaan olisi oivallisen aseen puute.
Heidän tullessaan oli rouva noussut seisomaan ja hänen ilmeistään
näkyi, että hän oli huomannut sen levottomuuden, joka heidän mielissään
kyti.
"Teillä on huonoja uutisia?" kysyi hän.
"Ei, tyttäreni", virkkoi piispa. "Mutta meidän täytyy olla hyvin
varuillamme vihollisiimme nähden, jotka mielellään tahtoisivat saada
kuninkaan kääntämään selkänsä teille, jos vain voisivat."
Hänen kasvonsa loistivat, kun hänen rakastajaansa mainittiin.
"Ah, te ette tiedä kaikkea. Hän on tehnyt pyhän lupauksen ja uskon
häntä niinkuin itseäni. Tiedän, että hän pysyy uskollisena."
Mutta jesuiitan järki oli varustautunut tätä naisellista
herkkäuskoisuutta varten.
"Meidän vastustajamme ovat sekä monilukuiset että voimakkaat. Vaikka
kuningas pysyisikin lujana, tullaan häntä joka käänteessä kiusaamaan,
niin että hän loppujen lopuksi tuntee elämänsä vaivaloisemmaksi,
sensijaan että hänen tulisi tuntea se iloisemmaksi, paitsi
luonnollisesti, tyttäreni, sitä iloa, jonka te aina ehdottomasti
hänelle tuotatte. Meidän täytyy saada asia päätökseen."
"Mutta miten, isä?"
"Avioliitto täytyy solmia heti."
"Heti!"
"Niin. Tänä iltana, jos vain mahdollista.
"Oh, isä, te vaaditte liian paljon. Sellaiseen ehdotukseen kuningas ei
koskaan suostuisi."
"Hän itse ehdottaa sitä."
"Kuinka niin?"
"Aiomme pakottaa hänet siihen. Se on ainoa keino, jolla kaikki
vastustus saadaan vaikenemaan. Kun se kerran on tehty, niin hovi
hyväksyy sen. Niinkauan kuin se on tekemättä, vastustaa se sitä."
"Mitä siis tahdotte minua tekemään?"
"Luopumaan vaatimuksistanne häneen."
"Luopumaan hänestä!" hän kalpeni ja katsoi jesuiittaa tyrmistyneenä.
"Se on paras keino."
"Ah, isä, sen olisin voinut tehdä viime kuussa, viime viikolla, vieläpä
eilenaamulla, mutta nyt — nyt se särkisi sydämeni."
"Älkää peljätkö, tyttäreni. Me neuvomme teitä siihen, mikä on paras.
Menkää nyt heti kuninkaan luo, sanokaa hänelle että olette kuullut,
että hän teidän vuoksenne on saanut kärsiä paljon ikävyyttä ja sanokaa
että ette voi olla epäsovun aiheuttajana hänen perheessään ja että sen
vuoksi tahdotte vapauttaa hänet hänen valastaan ja että itse vetäydytte
hovista ainiaaksi. Menkää nyt, aivan heti."
"Niin, viivyttelemättä silmänräpäystäkään."
Hän heitti kepeän hunnun hartioilleen ja lähti.
"Seuraan neuvoanne", virkkoi hän mennessään. "Uskon että olette
viisaampia kuin minä, mutta voi, jos hän ottaa sanani todeksi."
"Hän ei tule sitä tekemään."
"Se on kuitenkin hirvittävän uskallettua."
"Sellaista tarkoitusta kuin tämä ei saavuteta uskaltamatta jotakin.
Menkää tyttäreni ja seuratkoon teitä taivaan siunaus."
Kolmastoista luku.