Lähes viikon pysyi kuningas uudessa mielialassaan. Hänen elämäntapansa
jatkuivat muuten muuttumattomina paitsi että hän iltaisin tunsi
suurempaa vetovoimaa tuon hennon kaunottaren kuin rouva de Montespan'in
huoneisiin. Yhdenmukaisesti tuon äkillisen mielenmuutoksen kanssa
vaihtoivat hänen pukunsa väriään. Mustan ja sinisen tilalle pääsivät
taasen keltainen, ruskea ja sireenin värit. Ilmaantuipa pieni
kultapunonnainen hänen hattuunsa ja taskujensa suihin ja kokonaista
kolme päivää pysyi hänen rukousjakkaransa hovikappelissa tyhjänä. Hänen
käyntinsä oli reippaampaa ja hän heilautteli keppiään nuorekkaasti
ikäänkuin uhmatakseen niitä, jotka näkivät hänen parannuksessaan
vanhuuden ensi oireita — rouva de Montespan oli hyvin tuntenut
miehensä sinkauttaessaan ovelan vihjauksensa.
Ja kun kuningas iloitsi, niin iloitsi myös koko suuri hovi.
_Salongit_ alkoivat taas saavuttaa entisen loistonsa ja iloisia
pukuja ja kiiltäviä koruompeleita, jotka vuosikausia olivat maanneet
laatikkojen kätköissä, nähtiin vielä kerran palatsin halleissa.
Kappelissa saarnasi Bourdalone turhaan tyhjille penkeille, mutta
tanssiaiset alakerrassa keräsivät koko hoviväen sinne ja herättivät
rajatonta ihastusta. Rouva Montespanin vastaanottohuone oli joka aamu
ääriään myöten täynnä odottavia miehiä ja naisia, kullakin jokin pyyntö
esitettävänä, jotavastoin hänen kilpailijansa huoneusto oli yhtä
yksinäinen ja hyljätty kuin se oli ollut ennenkuin kuningas oli luonut
suosiollisen katseensa häneen. Tuttuja kasvoja, jotka ammoin olivat
olleet karkoitettuja hovista, rupesi taas kenenkään estämättä tai
moittimatta ilmestymään hovin käytävissä ja puutarhoissa samalla kuin
jesuiittojen mustat kaavut ja piispan purppuraviitta miltei kokonaan
sieltä hävisivät.
Mutta kirkollinen puolue, vaikka olikin tekopyhyyden esitaistelija, oli
myöskin hyveen puoltaja eikä ottanut tätä taka-askelta varsin vakavalta
kannalta. Pappien ja prelaattien tarkat silmät vartioivat visusti
Ludvigia hänen edesottamisissaan samoin kuin varovainen metsämies
tarkkailee nuorta hirveä, joka kedoilla teutaroi, luullen olevansa
voittamaton ja vapaa, vaikka joka metsänaukko ja polku on ansalla
varattu ja itse asiassa on yhtä varmasti hänen saaliinsa, kuin jos se
makaisi sidottuna hänen edessään. Sillä he tiesivät että hyvinkin pian
jokin kipu, pakotus tai satunnainen sana saisi hänet muistamaan
kuolemaansa ja kietomaan hänet taas siihen taikauskoiseen pelkoon, joka
käsitti hänen uskontonsa. Senvuoksi he vain odottivat ja punoivat
hiljaisuudessa keinojaan, joilla he tuhlaajapojan palattua parhaiten
häntä käsittelisivät.
Tässä tarkoituksessa vartoivat hänen rippi-isänsä, isä la Chaise ja
Bossuet, Meaux'n kuulu piispa, rouva de Maintenon'ia tämän huoneessa.
Maapallo vierellään koetti hän opettaa maantietoa rammalle Maine'n
herttualle ja kujeilunhaluiselle pikku Toulouse'n kreiville, joilla
kummallakin perintönä isänsä vastenmielisyys opiskeluun ja äitinsä
vihamielisyys kaikkea kuria ja itsehillintää kohtaan. Hänen ihmeteltävä
tahdikkuutensa ja väsymätön kärsivällisyytensä oli kuitenkin voittanut
noitten luonnottomien pikkuprinssien rakkauden ja luottamuksen ja rouva
de Montespanin katkerimpana suruna olikin, että ei ainoastaan hänen
kuninkaallinen rakastajansa, vaan myöskin hänen omat lapsensa käänsivät
selkänsä hänen _salonkinsa_ loistolle viettääkseen aikansa hänen
kilpailijansa vaatimattomissa suojissa.
Rouva Maintenon lähetti molemmat oppilaansa pois ja otti vastaan
kirkolliset herrat kunnioituksen sekaisella sydämellisyydellä, sillä he
eivät olleet ainoastaan hänen personallisia ystäviään vaan myöskin
gallialaisen kirkon kirkkaimpia tähtiä. Hän oli antanut ministeri
Louvois'n istua tavallisella tuolilla, mutta hän tarjosi hengenmiehille
nojatuolinsa ja tahtoi ehdottomasti itse istua vaatimattomalla. Viime
päivät olivat aiheuttaneet hänen kasvoilleen kalpeuden, joka
henkevöitti ja teki hänen piirteensä vielä entistään hienommiksi, mutta
hän säilytti muuttumattomana sen suloisen rauhallisuuden, joka hänen
olennolleen oli niin ominainen.
"Huomaan, rakas tyttäreni, että olette surrut", sanoi Bossuet, katsoen
häneen ystävällisesti mutta tutkivasti.
"Olen todellakin, teidän armonne. Koko viime yön vietin rukoillen että
tämä kalkki meiltä otettaisiin pois."
"Ja kuitenkaan ei teillä ole vähääkään syytä pelkoon, sen voin
vakuuttaa. Luulkoot vain toiset että teidän vaikutusvaltanne häneen on
lopussa; me jotka tunnemme kuninkaan sydämen, me ajattelemme toisin.
Voi mennä muutama päivä, ehkäpä joku viikkokin, mutta kerran taas koko
Ranskan silmät kääntyvät ihmettelemään teidän onnenne nousua."
Rouvan otsa synkkeni ja hän katsahti prelaattiin sen näköisenä kuin ei
hänen puheensa olisi ensinkään miellyttänyt häntä. "Toivon ettei ylpeys
ainakaan ole johtava minua harhaan. Jos osaan lukea sydämeni
aivoitukset oikein, niin ei siinä surussa, joka sieluani repii, ole
ajatustakaan omasta onnestani. Mitä valta minulle merkitsee, mitäpä
tarvitsen? Pienen huoneen, vapaata aikaa hartaudenharjoituksiini,
ruokamurusen pahimpaan puutteeseeni — mitäpä muuta pyytäisin? Miksi
siis tavoittelisin valtaa. Jos sydämeni suree, niin ei se sure sitä
mitä olen ehkä menettänyt. En ajattele sitä enempää kuin jonkun langan
katkeamista ompeleessani. Kuninkaan vuoksi olen murheissani, hänen
jalon sydämensä, herkän sielunsa vuoksi, joka saattaisi kohota niin
korkealle, mutta joka on vedetty alas kuten kotka, jonka lentoa paha
paino estää korkeuksiin kohoamasta. Hänen ja koko Ranskan vuoksi vietän
päiväni itkussa ja yöni rukouksessa.
"Kaikesta tästä huolimatta olette kunnianhimoinen."
Se oli jesuiitta, joka noin puhui. Hänen äänensä oli selkeä ja kylmä ja
hänen läpitunkevat harmaat silmänsä näyttivät lukevan hänen sielunsa
syvyydet. "Ehkä olette oikeassa, isä. Jumala minua varjelkoon
itserakkaudesta. Enkä kuitenkaan luule että olen sitä. Kuningas on
hyvyydessään tarjonnut minulle arvonimiä, mutta olen kieltäytynyt
niistä; hän on tarjonnut minulle rahaa, mutta olen palauttanut ne
takaisin. Hän on alentunut kysymään minulta neuvoa valtion asioissa ja
olen siitäkin kieltäytynyt. Missä siis on kunniahimoni?"
"Sydämessänne, tyttäreni, mutta se ei ole syntistä kunnianhimoa. Se ei
ole tästä maailmasta. Tehän tahtoisitte kääntää kuninkaan mielen
hyvään, eikö niin?
"Antaisin elämäni voidakseni tehdä sen."
"Siinäpä juuri teidän kunnianhimonne. Enkö osaa hyvin tulkita jaloa
sieluanne? Tehän niin mielellänne näkisitte kirkon puhtaana ja selkeänä
hallitsevan koko tätä valtakuntaa. Tehän tahtoisitte nähdä kodittomat
hoivattuina ja puutteenalaiset autettuina, pahantekijät katuvina ja
kuninkaan johtavana sieluna kaikessa hyvässä ja jalossa. Ettekö
toivoisi sitä, tyttäreni?"
Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmänsä loistivat hänen katsoessaan
jesuiittaan ja ajatellessaan hänen loihtimaansa mahdollisuutta. "Ah",
sanoi hän, "se olisi suuri ilo."
"Ja vielä suuremmaksi koituisi ilo, kun huoneenne hiljaisuudessa oma
sydämenne tietäisi, että te olette sen aiheuttanut, että sellainen
siunaus kuninkaalle ja koko isänmaalle on tullut teidän kauttanne."
"Kuolisin, voidakseni tehdä sen."
"Me tahdomme että tekisitte sen mikä on vielä vaikeampaa. Teidän tulee
elää tehdäksenne sen."
"Ah." Hän katsoi toisesta toiseen kysyvin ilmein.
"Tyttäreni", jatkoi Bossuet juhlallisesti ojentaen valkean kätensä,
jossa punainen pappissormus kimalteli, "on jo aika puhua selvää kieltä;
teemme sen kirkon etua silmälläpitäen. Ei kukaan kuule eikä koskaan
tule kuulemaan mitä välillämme nyt tapahtuu. Pitäkää, jos suvaitsette,
meitä kahta rippi-isinä, jotka pitävät salaisuutenne pyhänä. Sanon sitä
salaisuudeksi, vaikka se ei sitä olekaan meille, joitten tehtävänä on
lukea ihmissydämen aivoitukset. Te rakastatte kuningasta?"
"Teidän armonne!" Hän säpsähti ja lämmin puna, joka hänen kasvoillaan
hohti, levittäytyi hänen otsalleen ja kauniille kaulalleen.
"Te rakastatte kuningasta."
"Teidän armonne — isäni!" Hän kääntyi hädissään toisesta toisen
puoleen.
"Rakastamisessa ei ole mitään syntiä, tyttäreni, antautumisessa me
vasta rikomme. Toistan vieläkin, että rakastatte kuningasta."
"Ainakaan en ole koskaan sitä myöntänyt hänelle", sammalsi hän.
"Ettekö aio koskaan sanoakaan?"
"Taivas tuhotkoon kieleni ennemmin."
"Mutta miettikääpä, tyttäreni. Sellainen rakkaus kuin teidän on taivaan
lahja ja sillä on varmaan jokin korkeampi tarkoitus. Inhimillinen
rakkaus on liiankin usein vain myrkyllinen rikkaruoho, joka turmelee
maaperän, johon se pesiytyy, mutta tässä meillä on suloinen kukka, joka
tuoksuu nöyryyttä ja siveyttä."
"Valitettavasti olen sitä turhaan koettanut kitkeä sydämestäni."
"Ei, antakaa sen ennemmin juurtua yhä syvemmälle sinne. Jos kuningas
vain saisi tuta vähäistäkin hellyyttä puoleltanne, jos hän saisi
pienimmänkin merkin siitä, että sydämenne vastaa hänen tunteisiinsa,
niin on luultavaa että tunnustamanne kunnianhimo tulee tyydytetyksi ja
että Ludvig läheisessä vuorovaikutuksessa jalon luonteenne kanssa on
elävä sekä kirkon hengen että sen muotojen mukaan. Tämä kaikki voisi
olla seurauksena rakkaudestanne, jota te koetatte salata jonakin
saastaisena."
Rouva kohottautui puoleksi, silmäillen vieraitaan vuoroon ja hänen
kasvoilleen hiipi kauhistuksen ilme.
"Olenko käsittänyt teidät oikein!" kysyi hän miltei läähättäen. "Mitä
kätkette sanojenne taakse. Ettehän voine neuvoa minua —"
Jesuiitta oli noussut seisomaan ja hänen hento vartensa näytti
kasvavan, kun hän vastasi: "Tyttäreni, me emme neuvo teitä mihinkään,
joka ei olisi kyllin arvokasta tehtävällenne. Me ajamme pyhän kirkkomme
asiaa ja kirkon etu vaatii että menette naimisiin kuninkaan kanssa."
"Kuninkaan kanssa! Naimisiin kuninkaan kanssa." Pieni huone tuntui
pyörivän hänen silmissään.
"Se on tulevaisuuden suurin toive. Näemme teissä toisen Jeanne
d'Arc'in, joka tahtoo pelastaa sekä Ranskan että Ranskan kuninkaan."
Rouva istui liikkumattomana jonkun aikaa. Hänen kasvonsa olivat saaneet
entisen levollisuutensa, mutta hänen katseensa solui ilmeettömänä
pitkin käsityönsä raitoja, kun hän kuvitteli kaikkea mikä sisältyi
hänen äsken kuulemaansa vaatimukseen.
"Mutta siitähän ei voi tulla mitään", sanoi hän vihdoin. "Miksipä
suunnittelisimme sellaista, joka ei koskaan voi tapahtua."
"Ja miksi ei?"
"Mikä Ranskan kuningas on nainut alamaisensa? Te näette kuinka joka
prinsessa Euroopassa on valmis ojentamaan kätensä hänelle. Ranskan
kuningattaren tulee olla kuninkaallista sukuperää, kuten viimeinenkin
oli."
"Tuon kaiken voi aina järjestää."
"Siinä on sitäpaitsi valtiollisia seikkoja. Jos kuningas vielä nai,
tapahtuu se luonnollisesti tarkoituksella saada aikaan voimakas
liittoutuma ja vahvistaa ystävyyttä jonkun naapurivallan kanssa tai
myös saadakseen lisäksi maakunnan, joka ehkä seuraisi morsiamen
myötäjäisinä. Mutta mitä myötäjäisiä minulla on? Lesken eläke ja
työkori." Hän naurahti katkerasti, mutta katsoi kuitenkin innokkaasti
vieraisiinsa, ikäänkuin olisi tahtonut väitteitään kumotuiksi.
"Teidän myötäjäisinänne olisivat ruumiin ja hengen lahjanne, joita
taivas teille niin runsaassa mitassa on jakanut. Kuninkaalla on rahoja
ja maata tarpeeksi. Ja mitä valtioon tulee, niin voinko sitä paremmin
palvella kuin saamalla aikaan varmuuden siitä, että kuningas vast'edes
pääsee näkemästä sellaisia näytelmiä kuin tänäpäivänä palatsissa
sattui."
"Oh, jospa niin kävisi. Mutta ajatelkaa, isä, ajatelkaa hänen
ympäristöään. Dauphin'iä hänen veljeään, hänen ministereitään! Tiedätte
kuinka vähän tämä heitä miellyttäisi ja kuinka helposti he saisivat
hänet epäröimään. Ei, ei, se on vain unelma, isä, siitä ei voi tulla
mitään."
Kirkonmiehet, jotka tähän saakka olivat hymyllä tai käden liikkeellä
suoriutuneet rouvan vastalauseista, tulivat nyt vakaviksi.
"Tyttäreni", lausui jesuiitta, "se on asia joka teidän tulee jättää
kirkon tehtäväksi. Toivottavasti kirkollakin on vaikutusvaltaa
kuninkaaseen nähden ja se voi niin ollen johtaa häntä oikeata latua,
huolimatta hänen omaisistaan ja heidän toivomuksistaan. Tulevaisuus
näyttää, kummalla suurempi voima on. Mutta te! Rakkaus ja velvollisuus
kehoittaa teitä samaan päämäärään ja kirkko luottaa nyt teihin."
"Teen voitavani viimeiseen hengenvetoon saakka, isä."
"Ja te voitte luottaa kirkkoon. Se auttaa teitä, jos te nyt autatte
sitä."
"Minulla ei ole sen korkeampaa toivetta."
"Olette oleva meidän tyttäremme, meidän kuningattaremme ja meidän
esitaistelijamme ja te olette parantava kärsivän kirkon kaikki haavat."
"Ah, jospa voisin tehdä sen."
"Te voitte. Niinkauan kun maassa on kerettiläisyyttä, ei uskollisilla
kirkonlapsilla voi olla rauhasta puhettakaan. Se on se hometahra, joka
on turmeleva kaiken hedelmän, ellei sitä ajoissa vastusteta."
"Mitä te haluatte sitten, isä?"
"Hugenottien täytyy lähteä maasta. Heidät täytyy karkoittaa. Vuohet
täytyy erottaa lampaista. Kuningas on jo kahdenvaiheilla ja Louvois on
nyt puolellamme; jos te asetutte puolellemme, niin käy kaikki hyvin."
"Mutta, isä, ajatelkaa kuinka paljon heitä on!"
"Sitä suurempi syy on tarttua asiaan."
"Ja ajatelkaa heidän kärsimyksiään, jos heidät karkoitetaan."
"Sehän on heidän vapaassa valinnassaan."
"Se on totta, mutta kuitenkin asettuu sydämeni heitä puoltamaan."
Isä La Chaise ja piispa pudistivat päätään. He olivat molemmat
luonnostaan ystävällisiä ja helläsydämisiä, mutta sydän muuttuu
kiveksi, kun uskonnon siunaus muuttuu lahkolaisuuden kiroukseksi.
"Aiotteko siis heittäytyä Jumalan vihollisten ystäväksi?"
"En toki, jos he todella sitä ovat."
"Voitteko epäillä sitä? Onko mahdollista että sydämenne vielä on
kiintynyt nuoruutenne kerettiläisyyteen?"
"Ei, isä, mutta ei ole myöskään luonnollista unhottaa, että isäni ja
isoisäni — —"
"Ei, he ovat vastanneet omista synneistään. Onko mahdollista että
kirkko on voinut erehtyä teidän suhteenne? Kieltäydyttekö siis
ensimäisestä palveluksesta, minkä se pyytää teiltä? Olette valmis
ottamaan vastaan sen apua, mutta itse ette antaisi mitään sijaan."
Rouva de Maintenon nousi päättäneen näköisenä ja sanoi: "Olette
viisaampia kuin minä ja teidän huomaanne on jätetty kirkon onni. Teen
minkä parhaaksi neuvotte."
"Lupaatteko sen?"
"Lupaan."
Hänen molemmat vieraansa kohottivat yht'aikaa kätensä ja sanoivat.
"Tämä on siunattu päivä, ja vielä syntymättömät sukupolvet tulevan sitä
sellaisena arvostelemaan."
Rouva istui puoleksi huumaantuneena niistä näköaloista, joita
tulevaisuus lupasi. Kuten jesuiitta oli huomauttanut, oli hän aina
ollut kunnianhimoinen ja hänen kunnianhimonaan oli voida jättää tämä
maailma parempana kuin mitä se nyt oli. Jossain määrin oli hän jo
saanut sen tyydytystä maistaakin, sillä jonkun kerran oli hänellä ollut
tilaisuus ohjata sekä kuningasta että tämän kautta koko kuningaskuntaa.
Mutta mennä naimisiin kuninkaan kanssa — miehen, jonka puolesta hän
iloisin mielin olisi antanut henkensä ja jota hän syvimmästä
sydämestään rakasti niin puhtaasti ja jalosti kuin nainen konsanaan oli
rakastanut — se kävi jo yli hänen ylpeimpienkin toiveittensa. Hän
tunsi niin oman kuin kuninkaankin mielen. Hän oli varma siitä, että hän
kuninkaan puolisona kykenisi ohjaamaan hänet oikealle tielle ja
pitämään kaiken pahan vaikutuksen loitolla hänestä. Hän ei aikoisi olla
mikään heikko Maria Teresia, vaan pikemminkin, kuten pappi oli sanonut,
uusi Jeanne d'Arc, joka johtaisi Ranskan ja Ranskan kuninkaan
paremmille poluille. Ja joskin hänen, päästäkseen tähän päämäärään,
täytyi kovettaa sydäntään hugenotteja vastaan, ei se hänen mielestään
ollut hänen syynsä, vaan niitten, jotka hänelle sellaisia ehtoja
asettivat. Kuninkaan puolisona! Rakastavan naisen ja intomielisen
haaveilijan sydän löi sitä ajatellessa rajusti.
Suuren ilon kintereillä tuli kuitenkin epäilys ja toivottomuus. Eikö
koko tuo haave ollut vain kaunis uni? Ja kuinka voivat nuo miehet olla
niin varmoja siitä, että he niin täydellisesti hallitsivat kuningasta?
Mutta ennenkuin hän ennätti pukea ajatuksensa sanoiksi, oli jesuiitta
jo huomannut hänen pelkonsa ja sanoi:
"Kirkko pitää lupauksensa heti ja teidän täytyy myös vuorollanne olla
yhtä nopea."
"Olen jo antanut lupaukseni, isä."
"Sitten jää meidän asiaksemme ajaa tehtävänne läpi. Tehän jäätte
huoneeseenne koko illaksi? Kuningas on jo kahden vaiheilla. Puhuin
hänen kanssaan aamulla ja hänen mielialansa oli synkkä ja toivoton.
"Hänen parempi minänsä inhoo jo syntejään, ja nyt, kun katumus on
valtaamaisillaan hänet kokonaan, on hän helpoimmin muokattavissa
tarkoituksiimme. Minun täytyy saada puhutella häntä vielä kerran ja
lähden nyt suoraan hänen luokseen. Ja ellen turhaan ole tutkinut hänen
sydäntään kahdenkymmenen vuoden ajan, on hän varmasti keskustelumme
päätyttyä teidän luonanne.
"Jätämme teidät nyt, ettekä näe meitä, mutta tulette näkemään
toimintamme vaikutukset ja te olette muistava lupauksenne." He
kumarsivat yhtaikaa ja jättivät hänet mietteisiinsä.
Tunti kului ja toinenkin hänen siinä istuessaan odottaen kohtaloaan.
Käsityö oli hänen edessään, mutta kädet lepäsivät toimettomina hänen
helmassaan. Hänen elämänsä tulevaisuus oli nyt ratkeamassa eikä hänellä
ollut mahdollisuutta kääntää sitä puoleen eikä toiseen. Päivä muuttui
jo illaksi ja illanrusko tummui pimeydeksi, mutta yhä istui hän
odottaen. Toisinaan, kuullessaan käytävästä askeleita, loi hän
odottavan silmäyksen oveen ja iloinen tervetuliainen välähti jo hänen
katseessaan, sammuakseen taas pettymyksen ilmeeseen.
Vihdoin kuuli hän varmat, kiireiset askeleet, jotka tuntuivat hänestä
niin kohtalokkailta, että hän punoittavin poskin ja rajusti sykkivin
sydämin nousi seisomaan. Ovi aukeni ja ulkokäytäväin harmaassa
valaistuksessa erotti hän kuninkaan suoran ja miellyttävän vartalon.
"Sire! odottakaa hetkinen, niin kamarineitini sytyttää lampun."
"Älkää kutsuko häntä." Hän astui sisään ja sulki oven jälkeensä.
"Françoise, hämärä on minulle tervetullut, sillä se säästää minua
näkemästä sulosilmienne moitteita, joita ei lempeä kielenne näy voivan
lausua.
"Moitteita, sire! Herra varjelkoon minua niitä lausumasta."
"Kun viimeksi poistuin luotanne, Françoise, oli minulla hyvät
aikomukset mielessäni. Koetin viedä ne perille, mutta en jaksanut — en
jaksanut. Muistan että varoititte minua ja olin hullu, kun en
noudattanut neuvoanne."
"Olemme kaikki heikkoja kuolevaisia, Sire, kukapa ei olisi langennut?
Sire, sydäntäni kouristaa nähdessäni teidät tuollaisena."
Kuningas seisoi takan ääressä, kasvot käsiin painettuina ja hänen
hengityksestään huomasi helposti, että hän itki. Rouva de Maintenon
tunsi ääretöntä sääliä tuota äänetöntä, katuvaa olentoa kohtaan ja hän
ojensi osaaottavasti kätensä häntä kohti ja antoi sen hetkisen levätä
hänen käsivarrellaan. Seuraavassa tuokiossa puristi kuningas sen
omiensa väliin ja rouva salli sen tapahtua vastustamatta.
"En voi tulla toimeen ilman teitä, Françoise", sanoi hän. "Olen mailman
yksinäisin ihminen, elän kuin korkean vuoren huipulla vailla
ainoatakaan toveria. Kuka on minulle tosiystävä, keneen voin luottaa?
Yksi toimii kirkon hyväksi toinen perheensä, mutta useimmat omaksi
parhaakseen. Ja kuka heistä kaikista on rehellinen? Te olette minun
parempi minäni, minun suojelusenkelini. Hyvä isä puhuu totta ja mitä
lähempänä olen teitä, sen kauempana olen kaikesta pahasta. Sanokaa
minulle Françoise, rakastatteko minua."
"Vuosikausia olen rakastanut teitä, sire." Hänen äänensä oli matala
mutta sointuva, naisen ääni, jolle teeskentely oli kauhistus.
"Olin toivonut sitä, Françoise, ja kuitenkin minua ilo värisyttää
kuullessani sen teiltä. Tiedän ettei rikkaus ja arvonimet ole
mielestänne suurenarvoiset, tiedän myös että mielenne palaa pikemmin
luostariin kuin palatsiin, mutta kuitenkin pyydän teitä jäämään tänne
ja vallitsemaan täällä. Tahdotteko tulla vaimokseni, Françoise?"
Niin oli nyt tuo kohtalokas hetki tullut. Rouva vaikeni hetken,
ainoastaan hetkisen ennen viimeistä ratkaisevaa askelta, mutta sekin
tuntui kuninkaasta liian pitkältä.
"Ettekö tahdo, Françoise", kysyi hän pelko äänessä.
"Jumala suokoon, että tulisin sellaisen kunnian arvoiseksi. Vannon
tässä, että jos taivas suo minulle toisen puolen elämääni lisää, niin
olen joka hetken käyttävä vain tehdäkseni teidät onnellisemmaksi
ihmiseksi."
Puhuessaan oli hän laskeutunut polvilleen ja kuningas pitäen yhä hänen
kädestään polvistui hänen viereensä.
"Minä vannon myös", sanoi hän, "että jos minunkin suodaan elää vuoteni
lisää, olette te nyt ja aina oleva ainokaiseni naisten joukosta."
Niin he vannoivat molemmin puoliset valansa, jotka he todella
pitivätkin, sillä kumpikin eli vielä toisen puolen ikäänsä eikä
kumpikaan seniltaista lupaustaan rikkonut.
Kahdestoista luku.