Rouva de Maintenon osasi erinomaisesti hillitä itsensä eikä koskaan
hämmentynyt. Hän oli heti noussut istuimeltaan sellaisin ilmein, kuin
hän olisi odottanut ikävään asti kaivattua vierasta. Hän ojensi
molemmat kätensä tervetuliaisiksi hymyillen suoraan vasten tulijaa.
"Sepä oli oikein iloista", sanoi hän. Mutta rouva de Montespan oli
hyvin vihainen, niin vihainen, että hänellä näytti olevan täysi työ
hillitä itseään ja pidättää raivon purkausta. Hänen kasvonsa olivat
hyvin kalpeat, hänen sinisilmissään oli jäykkä katse ja raivokkaan
naisellinen kylmä kiilto. Hetken katselivat he toisiaan, toinen
hymyillen, toinen rypistäen kulmakarvojaan, kaksi Ranskan kauneinta ja
kuninkaallisinta naista. Sitte de Montespan välittämättä kilpailijansa
ojennetuista käsistä, kääntyi kuninkaan puoleen, joka oli tarkannut
häntä synkkenevin katsein.
"Pelkään tunkeilevani, sire."
"Tulonne on todella hieman äkillinen."
"Jos niin on, täytyy minun pyytää anteeksi. Senjälkeen kuin tämä rouva
on ollut lapsieni kotiopettajana, on tapani ollut tulla hänen
huoneeseensa ilmottautumatta."
"Mitä minuun tulee, olette aina tervetullut sillä tavalla", virkkoi
hänen kilpailijansa täydellisellä tyyneydellä.
"Täytyy tunnustaa etten ole pitänyt edes tarpeellisena teidän
lupaannekaan, madame", vastasi toinen kylmästi.
"Sitten teidän täytyy tehdä se vastaisuudessa", sanoi kuningas
tuimasti. "Nimenomainen käskyni on, että teidän tulee kaikessa osoittaa
mahdollisimman suurta kunnioitusta tätä rouvaa kohtaan."
"Oo, tuota rouvaa kohtaan", sanoi hän tehden liikkeen kädellään.
"Teidän majesteettinne käsky on lakimme, mutta minun täytyy koettaa
muistaa että se _on_ tämä rouva, sillä toisinaan voi joutua
ymmälle sikäli ettei tiedä minkä nimen teidän majesteettinne kulloinkin
on valinnut kunnioituksensa esineeksi. Tänään on de Maintenon, eilen
oli Fontanges, huomenna — — niin, kukapa voi sanoa mikä se huomenna
on."
Hän oli suurenmoinen seistessään siinä ylpeänä ja peloittavana,
aaltoilevin rinnoin ja katsoen säihkyvin sinisilmin kuninkaallista
rakastajaansa. Vaikkakin tämä oli vihoissaan, laimeni hänen tuimuutensa
tuntuvasti kun hän silmäili hänen täyteläistä kaulaansa ja hänen somien
hartiainsa hienoja ääriviivoja.
Siinä oli jotakin, joka sopi erinomaisesti hänen intohimoiselle
olennolleen, hänen kauniin päänsä uhmaileva asento ja suurenmoinen
halveksunta, jota hän osoitti kilpailijalleen.
"Ette voita mitään julkeudellanne, madame", sanoi kuningas.
"Se ei olekaan tapani."
"Joka tapauksessa käsitän sananne siksi."
"Totuutta on aina erehdytty pitämään julkeutena Ranskan hovissa, sire."
"Tämä riittää jo, madame."
"Pieninkin muru totuutta riittää."
"Te unohdatte itsenne, madame. Pyydän teitä poistumaan täältä."
"Minun täytyy ensin muistuttaa teidän majesteettianne, että minulla
piti olla kunnia tavata teitä tänä iltana. Kello neljä teidän
lupauksenne mukaan piti tulla luokseni. En voi epäilläkään, etteikö
teidän majesteettinne aijo pitää lupaustaan huolimatta tämän huoneen
lumoista."
"Olisin tullut, madame, mutta kello, kuten huomaatte, käy puoli tuntia
jälessä, jotenka aika meni huomaamattani ohi."
"Pyydän, sire, ettette anna sen asian mieltänne pahoittaa. Palaan
asuntooni heti ja minulle on viiden aika yhtä sopiva kuin neljänkin."
"Kiitän teitä, madame, mutta en ole havainnut tätä kohtausta niin
miellyttäväksi, että haluaisin toista samanlaista."
"Teidän majesteettinne ei siis aijo tulla?"
"Olisin mieluummin tulematta."
"Lupauksestanne huolimatta?"
"Madame!"
"Rikotte siis lupauksenne?"
"Vaiti, madame, tämä on sietämätöntä."
"Se on todellakin sietämätöntä", huusi vihastunut rouva, unohtaen
kaiken säädyllisyyden. "Oh, en pelkää teitä, sire, Olen rakastanut
teitä, mutta en ole koskaan peljännyt teitä. Jätän teidät tänne, jätän
teidät ominetuntoinenne ja rippi-_äitinenne_. Mutta totuuden sana
teidän täytyy kuulla ennenkuin menen. Olette ollut uskoton
puolisollenne, olette ollut uskoton rakastajattarellenne, mutta nyt
vasta huomaan että voitte olla myöskin uskoton lupauksillenne."
Hän niiasi vihaisesti ja astui pää pystyssä huoneesta.
Kuningas ponnahti istuimeltaan kuin salaman tapaamana. Hän oli tottunut
ystävälliseen pikku puolisoonsa ja vielä ystävällisempään La
Vallière'een, jotenka tällainen puhetapa ei vielä koskaan ollut
joutunut hänen kuninkaallisten korviensa kuuluville. Se oli hänelle
kuin isku vasten kasvoja. Hän tunsi itsensä huumaantuneeksi,
nöyryytetyksi ja hämmentyneeksi sellaisesta odottamattomasta
mielenliikutuksesta. Mikä outo haju se olikaan, joka nyt ensi kerran
sekottui siihen suitsutukseen, jonka ympäröimänä hän aina oli elänyt.
Ja silloin nousi hänen sielunsa syvimmästä viha sitä naista kohtaan,
joka oli rohjennut nostaa äänensä häntä vastaan. Kateuden ja
loukkauksen toista naista kohtaan saattoi hän käsittää ja sehän oli
oikeastaan epäsuora kohteliaisuus hänelle itselleen, mutta että hän
saattoi puhutella häntä ikäänkuin he olisivat vaan mies ja nainen,
sensijaan että he olivat hallitsija ja alamainen, se oli liikaa.
Häneltä pääsi tolkuton raivon huudahdus syöstessään ovelle.
"Sire!" Rouva de Maintenon, joka tarkasti oli seurannut kuninkaan
ilmehikkäitten kasvojen vaihtuvaa väreilyä, astui nopeasti pari askelta
ja pani kätensä hänen käsivarrelleen.
"Minä lähden hänen jälkeensä."
"Mutta miksi, sire?"
"Kieltämään häntä tulemasta hoviin."
"Mutta, sire —"
"Te kuulitte mitä hän sanoi. Se oli hävytöntä. Minä menen."
"Mutta, sire, voittehan kirjoittaa hänelle!"
"Ei, ei, tahdon tavata hänet." Hän työnsi oven auki.
"Oo, sire, pysykää lujana siinä tapauksessa!"
Huolestunein ilmein näki hän kuninkaan poistuvan käytävää pitkin
kiireisin askelin ja vihaisin elein. Sitten hän palasi huoneeseensa ja
polvistuen rukousjakkaralleen taivutti päänsä rukoukseen kuninkaan,
oman itsensä ja koko Ranskan puolesta.
De Catinat oli koettanut parastaan näyttääkseen nuorelle ystävälleen
kaikkia suuren palatsin ihmeitä, joita tämä oli arvostellut ja ihaillut
arvostelukyvyllä ja synnynnäisellä maulla, jollaisen hän oli
saavuttanut eläessään vapaudessa ja luonnon jaloimpain töitten
keskellä. Vaikka mahtavat suihkulähteet ja tekoputoukset olivatkin
suurenmoisia, eivät ne kuitenkaan tehneet valtavampaa vaikutusta
mieheen, joka oli matkustanut Eriejärveltä Ontariolle ja joka oli
nähnyt Niagarajoen paiskautuvan äkkijyrkänteitä alas, eivätkä myöskään
laajat nurmikentät olleet niin suuret sille, joka oli silmäillyt
Dakotan äärettömiä lakeuksia. Itse rakennus, sen laajuus ja korkeus,
sekä sen rakennuskivien kauneus hämmästytti häntä yhtäkaikki.
"Minun täytyy saada Efraim Savage tänne", toisteli hän yhtämittaa. "Hän
ei muuten usko että saattaa löytyä yksi rakennus mailmassa, joka pystyy
vastaamaan koko Bostonia ja New Yorkia yhteensä."
De Catinat oli järjestänyt niin, että amerikkalainen jäisi hänen
ystävänsä majuri de Brissac'in seuraan, kun hänen toinen vartiovuoronsa
tulisi. Tuskin oli hän asettunut paikalleen käytävässä, kun hän
hämmästyksekseen näki kuninkaan ilman mitään seuruetta tai palvelijaa
tulevan nopeasti kohti. Hänen kauniit kasvonsa olivat vihan rumentamat
ja hänen huulensa olivat yhteenpuristuneet kuten ihmisen, joka on
tehnyt tärkeän päätöksen.
"Vartioupseeri", sanoi hän lyhyesti.
"Tässä, sire."
"Mitä, Te taas. Kapteeni de Catinat. Ettekö ole ollut vartiossa sitte
aamun."
"En sire, tämä on toinen vahtivuoroni."
"Hyvä, tarvitsen apuanne."
"Olen käskettävänänne, sire."
"Onko täällä ketään alaistanne upseeria."
"Luutnantti de la Tremovuille on sivuvartiossa."
"Hyvä, sijoittakaa hänet tähän paikallenne."
"Ymmärrän, sire."
"Ja itse te menette herra de Vivonne'n luo. Tehän tiedätte hänen
asuntonsa?"
"Kyllä, sire."
"Ellei hän ole siellä, täytyy teidän mennä etsimään häntä. Olipa hän
missä hyvänsä, täytyy teidän löytää hänet tunnin sisällä."
"Kuten käskette, sire."
"Te jätätte hänelle määräykseni. Kello kuuden aikaan tulee hänen olla
ajopelineen palatsin itäisellä portilla. Hänen sisarensa rouva de
Montespan odottaa häntä siinä ja velvoitan minä hänet viemään rouvan
Petit Bourgin linnaan. Teidän tulee sanoa hänelle että hän on minulle
vastuussa siitä että rouva tulee perille."
"Kyllä, sire." De Catinat kohotti miekkansa tervehdykseksi ja lähti
asialleen.
Kuningas jatkoi matkaansa käytävässä ja avasi sitten oven,
joka johti komeaan etuhuoneeseen. Se kimalteli kullassa ja peileissä
ja oli sisustettu ihmeellisen hienoilla hopealla silatuilla
ebenholtsihuonekaluilla ja varustettu tummanpunaisella aleppomatolla,
joka oli pehmeä ja joustava kun metsän sammal. Tässä upeassa huoneessa
oli vain yksi olento — pieni, yhtä väriä huonekaluston kanssa oleva
neekeripoika hopeakirjaillussa samettipuvussa, seisoen kuin pieni musta
kuvapatsas ovella, joka oli vastapäätä sitä josta kuningas oli tullut.
"Onko emäntäsi tuolla?"
"Hän on juuri palannut."
"Tahdon tavata häntä."
"Anteeksi, sire, mutta hän — — —"
"Pitääkö jokaisen asettua minua vastaan tänään", murahti kuningas
vihaisesti ja ottaen pientä hovipoikaa kauluksesta, lennätti hänet
toiselle puolen huonetta. Sitten hän koputtamatta avasi oven ja astui
rouvan huoneeseen. Se oli laaja ja korkea, suuresti eroava siitä, josta
hän juuri oli tullut. Yhdellä seinällä oli kolme katosta lattiaan
ulottuvaa akkunaa ja hienojen vaaleanpunaisten uutimien läpi valoi
ilta-aurinko hillityn, suloisen valonsa. Suuret haarakynttilänjalat
kimaltelivat peilien välissä seinällä ja La Brun oli tuhlannut kaiken
väririkkautensa kattoon, jossa Ludvig itse komeili Jupiterin hahmossa
nakellen salamoitaan tuskasta vääntelehtivien alankomaalaisten ja
jättiläismäisten palatsikreivien joukkoon. Seinäverhojen, mattojen ja
kaluston vallitsevana värinä oli vaaleanpunainen, jotenka koko huone
muistutti värinsä puolesta näkinkuoren sisäpintaa ja valaistuna kuten
nyt, muistutti se kuninkaantyttären huonetta, jonka sadun prinssi oli
rakennuttanut. Toisessa päässä huonetta makasi leposohvalla kasvot
pielukseen painettuina nainen, jota kuningas oli tullut luotaan
karkoittamaan.
Kuten kuihtunut kukka makasi hän siinä runsas ruskea tukka
epäjärjestyksessä; sen alta pilkoitti norsunluunvalkea kaareva kaula ja
sen yllä kauniisti taipunut, hienohipiäinen käsivarsi.
Kun hän kuuli oven sulkeutuvan, katsahti hän ylös ja huomattuaan
kuninkaan, hypähti hän pystyyn ja riensi häntä kohden kädet
ojennettuina, sinisilmät kyynelten samentamina, koko ihana olemuksensa
sulautuen naisellisuudeksi ja nöyryydeksi.
"Ah, sire", huudahti hän, pienen ilon säteen välkähtäessä kyynelten
läpi. "Olen tehnyt teille vääryyttä. Olen julmasti tehnyt vääryyttä
teille! Olette pitänyt sananne. Olette vain koetellut uskollisuuttani.
Ah, kuinka voinkaan puhua teille sellaisia sanoja — kuinka voinkaan
pahoittaa jaloa sydäntänne! Olettehan tullut luokseni sanomaan että
olette antanut anteeksi minulle!"
Kuten sievä lapsi, joka vaatii hänelle tulevaa syleilyä, hän ojensi
luottavaisesti kätensä, mutta kuningas astui nopeasti askeleen
taaksepäin ja karkoitti hänet luotaan vihaisin elein.
"Kaikki on ainaiseksi lopussa välillämme", sanoi hän karkeasti.
"Veljenne odottaa teitä itäisellä portilla kello kuusi ja minun käskyni
on, että odotatte siinä kunnes saatte lisämääräyksiä."
Hän horjui ikäänkuin olisi saanut iskun. "Pitääkö minun jättää teidät!"
hän huudahti.
"Teidän täytyy jättää hovi."
"Hovi! Mielelläni vaikka heti! Mutta Teitä! Ah sire, te pyydätte
mahdottomia."
"En pyydä, madame, minä käsken. Koska kerran olette oppinut käyttämään
väärin asemaanne, on teidän läsnäolonne sietämätön. Kaikki Europan
kuninkaat eivät yhdessäkään ole rohjenneet puhua minulle sillä tavalla
kuin te olette tänäpäivänä. Te olette loukannut minua omassa
palatsissani — minua, Ludvigia, kuningasta. Tällaista ei tapahdu
kahdesti, madame. Olette ylimielisyydessänne mennyt liian pitkälle.
Luulitte että suvaitsevaisuudessani olisin heikko. Nähtävästi arvelette
että kun yhdellä hetkellä teette minulle mieliksi, seuraavalla voitte
kohdella minua vertaisenanne, ikäänkuin tuota nukkekuningasta voisi
taivuttaa sekä puoleen että toiseen. Näette nyt että olette erehtynyt.
Kello kuusi jätätte Versailles'n ainaiseksi." Hänen silmänsä salamoivat
ja hänen olentonsa näytti kasvavan hänen vihansa rajuudesta. Rouva
peitti silmänsä toisella kädellään, ojentaen toista kuninkaaseen päin
ikäänkuin suojatakseen itseään hänen vihaiselta katseeltaan.
"Oh, olen ollut paha", vaikeroi hän "tiedän sen, minä tiedän sen."
"Olen iloinen että suvaitsette tunnustaa sen."
"Kuinka voin puhua teille sillä tavalla! Kuinka voinkaan! Kunpa joku
tuho tulisi häjylle kielelleni! Minä, joka en ole teiltä saanut muuta
kuin hyvää. Miten pitikään minun loukata teitä, joka olette kaiken
onneni antaja. Oh sire, antakaa minulle anteeksi! Antakaa, säälinkin
vuoksi, antakaa minulle anteeksi."
Ludvig oli luonnostaan helläsydäminen mies. Hän tuli liikutetuksi ja
kauniin, ylpeän rouvan masennus teki hyvää hänen kopeudelleen. Hänen
muut suosikkinsa olivat olleet rakastettavia kaikissa vaiheissa, tämä
ainoa oli ollut ylpeä ja taipumaton, kunnes tunsi hänen valtiaskätensä.
Hänen ilmeensä sulivat lempeämmiksi katsellessaan häntä, mutta hän
pudisti yhtäkaikki päätään ja hänen äänensä oli yhtä luja kuin ennen,
kun hän vastasi.
"Se on hyödytöntä, madame. Olen ajatellut asiaa jo kauemman aikaa ja
teidän tämänpäiväinen mielettömyytenne on vaan jouduttanut sitä, mikä
ennemmin tai myöhemmin olisi tapahtunut. Teidän täytyy lähteä
palatsista."
"Lähden palatsista. Sanokaa ainoastaan että olette antanut minulle
anteeksi. Oh sire, en voi kestää vihaanne. Se murtaa minut. Minulla ei
ole voimaa siihen. Te ette aja minua maanpakoon, te tuomitsette minut
kuolemaan. Ajatelkaa monia vuosia, joina olemme rakastaneet toisiamme
ja sanokaa että annatte minulle anteeksi. Olen uskaltanut kaikki teidän
vuoksenne, puolisoni, kunniani, kaikki. Ettekö tahdo uhrata vihaanne
niitä vastaan? Jumalani, hän itkee! Oh, en ole aivan hukassa, olen
pelastunut!"
"Ei, ei, madame", sanoi kuningas pyyhkäisten kädellään silmiään.
"Näette miehen heikkona, mutta tulette näkemään kuninkaan vahvana.
Tämänpäiväisen loukkauksenne annan mielelläni anteeksi, jos se tekee
teidät onnellisemmaksi vetäytyessänne hovista. Mutta minulla on myös
velvollisuuksia alamaisiani kohtaan, minun täytyy olla heille
esimerkkinä. Me olemme liian vähän ajatelleet sellaisia asioita. Mutta
nyt on tullut aika silmätä myöskin entistä elämäänne ja valmistautua
tulevaa varten."
"Ah, sire, tuotatte minulle tuskaa sanoillanne. Tehän ette vielä ole
miehuuden kukoistuksessakaan ja puhutte aivan kuin olisitte ikäloppu.
Vasta parinkymmenen vuoden kuluttua voi ihmisillä olla syytä sanoa että
ikä on muuttanut elämäntapanne."
Kuningas hätkähti. "Kuka niin sanoo?" huudahti hän vihaisesti.
"Oh, sire, se pääsi kieleltäni vahingossa. Älkää ajatelko sitä enään.
Ei kukaan puhu sellaista. Ei kukaan."
"Te salaatte minulta jotakin, kuka sellaista puhuu?"
"Oh, älkää kyselkö minulta sitä, sire."
"Te sanoitte että puhutaan minun muuttaneen elämäntapani iän vuoksi
eikä uskonnon tähden.
"Oh, sire, se oli vain tyhmää hovijuorua, joka ei ansaitse huomiotanne.
Se oli vain tuota tyhjää tavallista lorua, jolla hoviherrat paremman
puutteessa koettavat saada naisensa hymyilemään."
"Tavallista juttua." Ludvig tuli tulipunaiseksi. "Olenko sitten tullut
niin vanhaksi. Olette tuntenut minut lähes kaksikymmentä vuotta,
huomaatteko te minussa muutosta?"
"Minusta, sire, te yhä olette yhtä miellyttävä ja sorea kun silloin
kuin ensikerran voititte neiti Tonnay-Charente'n sydämen."
Kuningas hymyili katsellessaan edessään olevaa ihanaa naista.
"Toden totta, voinpa sanoa ettei neiti Tonnay-Charente'nkaan suhteen
ole suuria muutoksia havaittavissa. Mutta sittenkin Françoise, luulen,
että on parasta kun eroamme."
"Jos se vain lisää onneanne, sire, niin kärsin kaikki, vaikka se olisi
kuolemakseni."
"No nyt olemme oikealla tolalla."
"Teidän tarvitsee vain mainita paikka, sire. Petit Bourg, Chargny, tai
oma luostarini Faubourgissa St. Germainessa. Mitä väliä sillä on missä
kukka kuihtuu, kun kerran aurinko on sille ainaiseksi selkänsä
kääntänyt. Mutta eletty elämä on kuitenkin omani ja tulen elämään
niitten päivien muistoissa, joina ei kukaan ollut tullut välillemme ja
jolloin teidän suloinen rakkautenne oli kokonaan minun. Olkaa
onnellinen, eläkää onnellisena, älkääkä enää muistako, mitä tulin
maininneeksi noista joutavista jutuista. Teidän elämänne on
tulevaisuudessa, minun menneisyydessä. Hyvästi, rakas sire, hyvästi."
Hän ojensi käsiään eteenpäin, hänen silmänsä sammuivat ja hän olisi
kaatunut, ellei Ludvig olisi kiiruhtanut ottamaan hänet syliinsä.
Kaunis pää vaipui hänen olkaansa vasten, hän tunsi poskellaan lämpimän
henkäyksen ja hiusten tutun tuoksun. Hän tunsi käsivarsissaan
aaltoilevan poven, hän tunsi kätensä alla pienen sydämen, joka
räpytteli kuin lintu häkissään. Kaunis valkea kaula oli taipunut
taaksepäin, silmät miltei sulkeutuivat ja huulet olivat raollaan juuri
niin paljon että helmenvalkeat hampaat näkyivät ja ihanat kasvot olivat
melkein kiinni hänen omissaan. Silloin värähtivät silmäluomet ja suuret
siniset silmät katsoivat häneen, rakastavina, valittavina, puoleksi
rukoilevina, puoleksi uhmaavina, koko naisen sielu välähtäen ilmoille.
Liikahtiko kuningas? Vai liikahtiko hän itse? Heidän huulensa olivat
yhtyneet pitkään suuteloon, sitten toiseen, ja suunnitelmia ja
päätöksiä sateli Ludvigilta kuin syksyn lehtiä länsituulessa.
"Minun ei sitten täydy lähteä. Teillä ei voi olla sydäntä lähettää
minua pois, eihän?"
"Ei, ei, mutta te ette saa minua kiusata, Françoise."
"Kuolisin ennemmin kuin aiheuttaisin teille hetkenkään pahaamieltä,
sire. Olen nähnyt teitä niin vähän viime aikoina, sire! ja rakastan
teitä niin sanomattomasti. Se on tehnyt minut aivan mielettömäksi ja
sitten tuo kauhun nainen — —"
"Kuka sitten?"
"Oh, eihän minun tulisi puhua pahaa hänestä. Tahdon olla hänellekin,
tuolle Scarron paran leskelle, teidän vuoksenne ystävällinen."
"Niin, niin, teidän täytyy olla ystävällinen hänelle. En halua mitään
ikävyyksiä."
"Ja jäättehän nyt minun luokseni, sire?"
Hänen ovelat käsivartensa kietoutuivat kuninkaan kaulaan. Sitten hän
piti häntä hetken kättensä ulottuvilla katsellakseen häntä tarkasti ja
veti hänet taasen luokseen. "Ettehän lähde luotani, rakas sire, on niin
kauan siitä kun viimeksi olitte täällä?"
Suloiset kasvot, punertava hehku huoneessa ja illan hiljaisuus, kaikki
ikäänkuin yhtyi aikaansaamaan aistihurmauksen. Ludvig vaipui
nojatuoliin.
"Minä jään", sanoi hän.
"Entä ajoneuvot itäisellä portilla."
"Olen ollut kovin kova teille, Françoise. Antakaa minulle anteeksi.
Onko teillä paperia ja kynä, jotta voin peruuttaa määräyksen?"
"Täällä on, pöydällä, sire. Minullakin olisi kirje lähetettävä ja jos
saan jättää teidät hetkiseksi, niin kirjoitan sen etuhuoneessa."
Hän kiiruhti ulos voitonriemuisena. Taistelu oli ollut pelottava, mutta
sitä suurempi oli voitto. Hän otti esille vaaleanpunaisen paperilapun
koreasta lippaasta ja kirjoitti hätäisesti muutaman rivin. Se sisälsi:
"Jos rouva Maintenonilla on jotakin sanaa lähetettävänä hänen
majesteetilleen, niin on hän muutaman tunnin ajan tavattavissa rouva
Montespan'in luona." Tämän hän osoitti kilpailijalleen ja sen vei
yhdessä kuninkaan määräyksen kanssa pieni neekeripoika heti perille.
Yhdestoista luku.