Kapteeni de Catinat oli tuskin häipynyt ovesta, kun toinen työntyi auki
ja kuningas astui huoneeseen. Rouva de Maintenon nousi miellyttävästi
hymyillen ja niiasi syvään. Mutta tulijan kasvoilla ei näkynyt
vastaavaa iloisuutta, vaan heittäytyi hän tyhjään nojatuoliin huulet
pitkällä ja otsa synkkänä.
"No sepä on epäkohtelias tervehdys", virkkoi hän iloisuudella, jonka
hän aina osasi omaksua kun oli välttämätöntä karkoittaa kuninkaan apea
mieli. "Synkkä huoneeni lienee jo vaikuttanut teihin pahasti."
"Ei, se on isä la Chaise ja Meaux'n piispa, jotka ovat juosseet koko
päivän perässäni kuin kaksi koiraa hirven jälessä, jaaritellen
velvollisuuksistani, asemastani ja synneistäni, uhaten aina
kehoitustensa ponneksi viimeisellä tuomiolla ja helvetintulella.
"Ja mitä he tahtoivat teidän majesteettianne tekemään?"
"Rikkomaan lupaukseni, jonka tein valtaistuimelle noustessani ja jonka
isoisäni teki ennen minua. He tahtovat minua peruuttamaan Nantes'in
ediktin ja karkoittamaan hugenotit maasta."
"Oo, mutta eihän teidän Majestettinne pidä vaivata mieltään
tuollaisilla asioilla."
"Te ette siis tahtoisi että tekisin sen, madame?"
"En, jos se vain tuottaisi surua teidän majesteetillenne."
"Ehkä teillä vielä on helliä tunteita nuoruutenne uskontoa kohtaan?"
"Ei, sire, en tunne muuta kuin vihaa kaikkea kerettiläisyyttä kohtaan."
"Ja kuitenkaan ette toivoisi että heidät karkoitettaisiin."
"Ottakaa huomioon, sire, että kaikkivaltias voi itse taivuttaa heidän
sydämensä parempaan, jos hänellä on sellainen tarkoitus, kuten
minullekin kävi. Eikö olisi parasta jättää asia Hänen käsiinsä."
"Tottavie", sanoi Ludvig kasvot kirkastuen. "Se sattui naulan päähän.
Saapa nähdä keksiikö isä la Chaise siihen vastausta. On kovaa tulla
uhatuksi ikuisella tulella kun ei tahdo hävittää valtakuntaansa.
Iankaikkisella piinalla! Olen nähnyt miehen, joka oli viettänyt
viisitoista vuotta Bastille'ssa. Hän oli kuin hirvittävä kirja, jonka
kullekin sivulle viiltoineen ja ryppyineen oli merkitty jokainen tunti
tuossa elävässä kuolemassa. Entä sitte iankaikkisuus!" Häntä puistatti
ja kauhu kuvastui hänen silmissään. Paremmilla vaikutteilla ei juuri
ollut sijaa hänen sielussaan ja hänen ympäristönsä oli ammoin huomannut
että viittauskin tuleviin kauhunpäiviin sai hänet vavahtamaan.
"Miksi ajattelette sellaisia asioita, sire", virkkoi rouva
täyteläisellä, lempeällä äänellään. "Mitä teillä on pelättävää, joka
olette ollut oikeauskoisen kirkon ensimäinen poika."
"Luuletteko sitte että olen turvassa?"
"Varmasti, sire."
"Mutta minä olen hairahtanut, hairahtanut syvästi. Itsekin olette sen
sanonut."
"Mutta se on jo kaikki ohi, sire. Kukapa olisi synnitön? Te olette
kääntänyt selkänne viettelykselle ja varmasti siis ansainnut
anteeksiannon."
"Toivoisin että kuningatar vielä eläisi. Hän näkisi minut nyt parempana
miehenä."
"Minäkin toivoisin hänen elävän."
"Ja hän saisi tietää että koko muutos on teidän ansiotanne. Oh
Françoise te olette varmasti suojelusenkelini ihmishahmossa. Miten
voinkaan kiittää teitä siitä mitä olette minulle tehnyt. Hän kumartui
eteenpäin ja otti hänen kätensä, mutta koskettaessaan sitä äkillinen
tuli leimahti hänen silmissään ja hän oli aikeissa kietoa toisen
kätensä hänen ympärilleen, kun rouva äkkiä nousi välttyäkseen
syleilystä.
"Sire!" sanoi hän jäykän näköisenä ja nostaen varoittavasti sormensa.
"Olette oikeassa, olette oikeassa, Françoise. Istukaa, koetan hillitä
itseni. Yhä saman kirjotyön ääressä! Gobeliinintekijäni saavat olla
varuillaan."
Hän tarttui kiiltävän käärön toiseen päähän ja istuuduttuaan luoden
kuninkaaseen kysyvän silmäyksen otti rouva toisen pään syliinsä
jatkaakseen työtään.
"Niin, sire, se esittää metsästysretkeä Fontainebleau'ssanne. Nuori
hirvi, kuten näette ja koirat täydessä ajossa ja komea joukko herroja
ja naisia. Onko teidän majesteettinne ratsastanut tänään?"
"En. Kuinka on mahdollista, Françoise, että teillä on niin jääkylmä
sydän?"
"Toivoisin että se olisi sitä. Ehkäpä olette ollut
haukkametsästyksellä?"
"En. Mutta varmaankaan ei minkään miehen rakkaus ole teitä koskaan
liikuttanut! Ja kuitenkin olette ollut puoliso."
"Sairaanhoitajana, sire, vaan en koskaan puolisona. Katsokaas tuota
naista puistossa, se on varmasti minun neitini, en tiennyt että hän jo
oli tullut Choisy'stä."
Mutta kuningasta ei voinut saada viekotelluksi aineestaan.
"Ettekö sitte rakastanut Scarron'ia" jatkoi hän itsepäisesti. "Olen
kuullut että hän oli vanha ja yhtä ontuva kuin muutamat hänen
runoistaankin."
"Älkää puhuko niin kevyesti hänestä, sire. Olin hänelle kiitollinen,
kunnioitin häntä, pidinkin hänestä."
"Mutta ette rakastanut häntä."
"Miksi koetatte lukea naisen sydämen salaisuuksia."
"Te ette rakastanut häntä, Françoise?"
"Ainakin täytin velvollisuuteni häntä kohtaan."
"Onko tätä nunnan sydäntä koskaan sitte rakkaus kalvanut?"
"Sire, älkää kyselkö minulta sellaista."
"Eikö se koskaan — — —?"
"Säästäkää minua, sire, minä pyydän teitä."
"Mutta minun täytyy kysyä, sillä minun rauhani riippuu teidän
vastauksestanne."
"Teidän sananne tuottavat tuskaa sielulleni."
"Ettekö koskaan, Françoise, ole sydämessänne tuntenut hiventäkään siitä
rakkaudesta, joka minun sydämessäni kytee?" Hän nousi, ojentaen kätensä
anovana yksinvaltiaana, mutta rouva poiskääntynein päin yhä väisti
häntä.
"Saatte olla varma, sire, että vaikka rakastaisin teitä kuten nainen
konsanaan voi miestä rakastaa, niin hyppäisin ennemmin tuosta akkunasta
kiviterassille, kuin sanalla tai viittauksellakaan tunnustaisin sen
teille."
"Ja miksi, Françoise?"
"Siksi, sire, että korkein toiveeni maan päällä on olla valittu
kohottamaan teidän mielenne kohti korkeampia päämääriä, teidän
mielenne, jonka suuruuden ja jalouden ehkä paremmin tunnen kuin kukaan
muu.
"Onko rakkauteni niin ala-arvoinen sitten?"
"Olette tuhlannut liian paljon elämästänne ja ajatuksistanne naisen
rakkaudelle. Ja nyt, sire, vuodet hiipivät eteenpäin ja piankin koittaa
päivä, jolloin teidän on astuttava tekemään tiliä toimistanne ja
sydämenne sisimmistä ajatuksista. Tahtoisin nähdä teidät, sire, jälellä
olevana aikananne kohottamassa oikeauskoista kirkkoa, näyttämässä jaloa
esimerkkiä alamaisillenne, ja korjaamassa kaikkea sitä pahaa, minkä
ehkä esimerkillänne olette aikaisemmin aiheuttanut."
Kuningas vaipui tuoliinsa takaisin syvään huoahtaen, "Aina vaan samaa",
sanoi hän. "Tehän olette vielä pahempi kuin isä la Chaise ja Bossuet."
"Ei, ei suinkaan" sanoi rouva iloisesti, nopeasti huomaten
tilanteen vaatimukset. "Olen ikävystyttänyt teitä, alentuessanne
läsnäolollanne kunnioittamaan vaatimatonta huonettani. Se on todellakin
kiittämättömyyttä ja varmasti rankaisisitte minua oikeudenmukaisesti,
jos huomenna jättäisitte minut yksinäisyyteeni ja siten riistäisitte
minulta päivän auringon. Mutta kertokaa, sire, miten työt Marly'ssa
luistavat. Olen äärettömän utelias tietämään, toimiiko uusi
suihkulaitos kunnollisesti."
"Suihkukaivo toimii moitteettomasti, mutta Mansard on siirtänyt
rakennuksen oikean siiven liiaksi taaksepäin. Olen tehnyt hänestä hyvän
arkkitehdin, mutta minun täytyy opettaa hänelle vielä paljon. Osoitin
hänelle hänen erehdyksensä tänä aamuna ja hän lupasi korjata sen.
"Ja mitä tuo muutos maksaa, sire."
"Muutaman miljoonan livreä, mutta sitte paraneekin näköala paljon
etelästä käsin. Olen sillä suunnalla ottanut lisämaata virstan verran,
sillä siellä asusti joukko ryysyläisiä ja heidän hökkelinsä olivat
kerrassaan rumia."
"Miksi ette ole ollut ratsastamassa tänään, sire?"
"Äh, se ei tuota minulle mitään huvia. Oli aika, jolloin torvien
toitotus ja kavion kopse sai vereni liikkeelle, mutta nyt ne minua
tympäisevät."
"Haukkametsästyskö myös?"
"Sekin, en käy enään haukkametsästyksellä."
"Mutta, sire, teidän täytyy huvitella."
"Mikä on sen ikävämpää kuin huvitus, joka ei enää tehoo. En tiedä miten
lienee. Kun olin poikanen ja äitini mukana kuljin paikasta toiseen,
Fronden taistellessa meitä vastaan ja Pariisin kapinoidessa, kun
valtaistuimemme ja elämämmekin oli vaarassa, silloin tuntui elämä niin
kirkkaalta, uudelta ja mielenkiintoiselta. Nyt, kun ei tunnu vaaran
varjoakaan, kun minun ääneni on ylinnä Pariisissa kuten Ranskan ääni
Euroopassa, nyt tuntuu kaikki ikävältä ja mauttomalta. Mitä hyötyä
siitä on, kun on kaikki huvitukset saatavissaan ja niitten
maistaminenkin tuntuu katkeralta."
"Todellinen huvi, sire, on sisäistä, iloisessa mielessä ja hyvässä
omassatunnossa. Ja onhan luonnollista, että vanhentuessamme mielemme
kääntyy vakavampaan. Voisimmepa moittiakin itseämme, ellei niin olisi,
sillä se osoittaisi ettemme ole elämältä mitään oppineet."
"Voihan olla niinkin, mutta sittenkin on surullista ja raskasta, kun ei
mikään huvita. Mutta kuka siellä on?"
"Seuranaiseni koputtaa. Mitä nyt neiti?"
"Herra Corneille, tulossa lukemaan kuninkaalle", sanoi nuori neiti
avaten oven.
"Ah niin, sire, tiedän kuinka naisen kieli on turhanaikainen ja sen
vuoksi olen toimittanut viisaamman teitä ihastuttamaan. Herra Racine'n
piti saapua, mutta kuulin että hän oli pudonnut ratsultaan ja hän
lähetti ystävänsä puolestaan. Saanko laskea hänet sisään?"
"Oh, kuten tahdotte, madame, kuten tahdotte", sanoi kuningas
välinpitämättömänä.
Neiti Nanon'in viittauksesta pieni äreännäköinen mies, jonka harmahtava
tukka valui hartioille asti, astui huoneeseen. Hän kumarsi syvään
kolmasti ja istuutui sitten hermostuneesti aivan tuolin reunalle, jolta
rouva oli ottanut neulomakorinsa. Rouva hymyili ja nyökkäsi päätään
runoilijalle, rohkaistakseen tätä ja kuningas painautui syvään
nojatuoliin alistuvin ilmein.
"Pitäisikö olla huvi- vaiko murhenäytelmä, vai ehkä koomillinen
maalaiskappale?"
"Ei maalaiskappaletta", sanoi kuningas päättävästi. "Sellaista voi ehkä
näytellä, vaan ei lukea, sillä ne ovat pikemminkin silmää kuin korvaa
varten."
Runoilija kumarsi myöntävästi.
"Ei myöskään murhenäytelmää, herra", virkkoi rouva de Maintenon,
vilkaisten työstään. "Kuninkaalla on tarpeeksi sitä lajia raskaina
hetkinään, jotenka luulen että on parasta käyttää kykyänne
ilahduttaaksemme häntä."
"No, niin olkoonpa komedia", sanoi kuningas, "en olekaan saanut oikein
makeasti nauraa sen koommin kun Molière kuoli.
"Ah, Teidän Majesteetillanne on todella hieno maku", virkkoi
hovirunoilija, "jos olisitte suvainnut ruveta runoilemaan, ei meillä
olisi mitään mahdollisuuksia jälellä."
Ludvig hymyili, sillä häntä miellytti karkeinkin imartelu.
"Samoin kuin olette opettanut kenraaleillemme sotataitoa
ja arkkitehdeillemme rakennustaitoa, olisi teidän pitänyt
runoilijaparoillemmekin antaa korkeampaa lentoa. Mutta sodanjumala ei
alentune jakamaan Apollon vaatimattomia laakeriseppeleitä."
"Olen joskus ajatellut, että minulla olisi taipumuksia siihen", vastasi
kuningas hyvillään, "mutta paljolta työltäni ja raskaalta
valtiotaakaltani en ole saanut aikaa tunnetta kysyviin taiteisiin."
"Mutta olette rohkaissut muita tekemään sen minkä itsekin olisitte
voinut tehdä, sire. Olette vetänyt esille runoilijoita kuten aurinko
kukkasia. Kuinka monta meillä on ollutkaan — Molière, Boileau, Racine,
— toinen toistaan suurempia. Ja muitakin, pienempiä — Scarron, niin
törkeä ja kuitenkin niin sukkela — — Oo, pyhä neitsyt, mitä olen
puhunutkaan?"
Rouva oli laskenut käsistään ompeleensa ja tuijotti voimakkain
pahaksuvin ilmein runoilijaan, joka vääntelehti tuolillaan,
huomatessaan hänen harmaitten silmiensä kylmän moitteen. "Luulen että
on parasta että ryhdytte lukemaan, herra Corneille", sanoi kuningas
kuivasti.
"Aivan varmaan, sire. Luenko näytelmäni Dariuksesta?"
"Kuka olikaan Darius?" kysyi kuningas, jonka kasvatuksen kardinaali
Mazarin'in viekas kohteliaisuus siinä määrin oli laiminlyönyt, että hän
oli tietämätön kaikesta, mikä ei suorastaan henkilökohtaisesti ollut
osunut hänen huomioonsa.
"Darius oli Persian kuningas, sire."
"Ja missä on Persia?"
"Se on eräs kuningaskunta Aasiassa."
"Onko Darius vielä kuninkaana siellä?"
"Ei, sire, hän taisteli Aleksanteri suurta vastaan."
"Ah, olen kuullut puhuttavan Aleksanterista. Hän oli kuuluisa kuningas
ja sotapäällikkö, eikö niin?"
"Aivan kuten Teidän Majesteettinne, hän hallitsi viisaasti ja taisteli
voitokkaasti."
"Ja hän oli Persian kuningas, sanoitte?"
"Ei, sire, vaan Makedonian kuningas. Darius oli Persian kuningas."
Kuningas rypisti otsaansa, sillä vähäisinkin oikaisu loukkasi häntä.
"Ette näy olevan asiastanne oikein selvillä ja tunnustanpa etten
minäkään siitä paljoa välitä. Pyydän, käykää käsiksi johonkin muuhun."
"Tässä on minun 'Vale astrologini'."
"No, lukekaa se."
Corneille alkoi lukea komediaansa. Sillä aikaa liukuivat rouva
Maintenon'in valkeat, somat sormet moniväristen silkkilankojen välissä,
joita hän kiinnitti neulomukseensa. Aika ajoin katsahti hän kelloon,
sitten kuninkaaseen, joka istui syvälle nojatuoliinsa painautuneena,
pitsinen nenäliina kasvoillaan. Kello oli nyt kahtakymmentä vailla
neljä, mutta hän tiesi, siirrettyään kelloa puolituntia taaksepäin että
todellinen aika oli kymmentä yli.
"So, so", virkahti kuningas äkkiä. "Siinä oli jotakin hullusti. Lähinnä
viimeinen säe ontuu varmasti." Kuninkaan heikkouksiin kuului myös
suurennella arvostelijana ja sukkela runoilija taipui heti hänen
korjauksiinsa, olivatpa ne kuinka mielettömiä tahansa.
"Mikä säe, sire? On todella suuri etu kun on joku, jolta saa kuulla
virheensä."
"Lukekaa uudelleen tuo säkeistö."
Corneille luki.
"Aivan niin, kolmannessa säkeessä on tavu liikaa. Ettekö huomaa sitä,
madame?"
"En, ja luulenpa että olisin kehno arvostelija."
"Teidän majesteettinne on aivan oikeassa" sanoi Corneille punastumatta.
"Panenpa merkin siihen, jotta saan sen korjatuksi."
"Niin, ajattelin että se oli väärin. Joskaan en kirjoita itse, voitte
kuitenkin huomata että minulla on tarkka korva. Väärä korko kiusaa
korvaani. Musiikissa on asianlaita sama. Vaikka tiedänkin siitä sangen
vähän, voin kuitenkin kuulla epäsoinnun siinäkin, missä itse Lullykaan
ei huomaa mitään. Olen usein huomauttanut hänelle tuollaisista
erehdyksistä hänen oopperoissaan ja olen aina saanut hänet vakuutetuksi
että olen ollut oikeassa."
"Sen uskon helposti, Teidän Majesteettinne."
Corneille otti taas esille kirjansa ja oli jatkamaisillaan lukemistaan,
kun kuului terävä naputus ovelta.
"Se on hänen korkeutensa ministeri, herra de Louvois", sanoi neiti
Nanon.
"Laskekaa hänet sisään", vastasi Ludvig. "Herra Corneille, olen
kiitollinen teille lukemastanne ja valitan että tärkeä valtiollinen
asia nyt keskeyttää komedianne. Ehkäpä minulla jonakin toisena päivänä
on ilo kuulla jatkoa siihen."
Hän hymyili miellyttävään tapaansa, joka sai kaikki, jotka joutuivat
hänen personallisen vaikutuksensa alaisiksi, unohtamaan hänen vikansa
ja muistamaan häntä ainoastaan personoituna arvokkuutena ja
kohteliaisuutena.
Runoilija hiipi kirja kainalossa ulos ja sisään astui kumartaen
kuuluisa ministeri, suuriviiksinen, kotkannenäinen ja käskevännäköinen
herra. Hänen eleensä olivat äärimmäisen kohteliaat, mutta hänen
ylpeistä kasvoistaan näki liiankin selvästi että hän halveksi tuota
vaatimatonta huonetta ja sen haltijatarta. Viimemainittukin tunsi hyvin
ministerin tunteet, mutta hänen täydellinen itsehillintänsä esti häntä
vastaamasta samalla mitalla.
"Minun asunnolleni tapahtuu tosiaan tänään suuri kunnia", sanoi hän,
nousten vastaanottamaan häntä ojennetuin käsin.
"Voitteko alentua istuutumaan tavalliseen tuoliin, koska minulla ei ole
sopivampaakaan tässä pienessä nukkeasunnossani? Mutta ehkä häiritsen,
jos teillä on kuninkaalle valtion asioita puhuttavaa. Voin helposti
vetäytyä viereiseen huoneeseen."
"Ei ensinkään, madame", sanoi kuningas. "Minun toivomukseni on että
jäätte tänne. Mikä nyt on, Louvois?"
"Sanansaattaja on saapunut Englannista tärkein viestein, teidän
majesteettinne", vastasi ministeri koettaen pitää raskasta ruhoaan
tasapainossa kolmijalkatuolillaan. "He ovat levottomia siellä ja
puhutaan kansan noususta. Lordi Sunderlandin kirjeessä tahdottiin
tietää voisiko kuningas siinä tapauksessa, että Alankomaat asettuvat
tyytymättömäin puolelle, toivoa apua Ranskalta. Luonnollisesti, tuntien
teidän Majesteettinne mielen, vastasin empimättä myöntävästi."
"Mitä te teitte?"
"Vastasin, sire, että he saisivat apua."
Kuningas Ludvig punastui suuttumuksesta ja hän sieppasi pihdit uunin
suulta ikäänkuin lyödäkseen ministeriään niillä. Rouva hypähti
nojatuolistaan ja pani kätensä tyynnyttäen hänen käsivarrelleen.
Kuningas heitti pihdit lattialle, mutta hänen silmänsä säkenöivät vielä
kun hän kääntyi Louvoisin puoleen.
"Kuinka te uskalsitte!" huusi hän.
"Mutta, sire —"
"Kuinka te uskalsitte, sanon minä! Mitä! Te rohkenette vastata
sellaiseen tiedusteluun kysymättä minulta! Kuinka usein pitää minun
teille sanoa että minä olen valtio, — minä yksin; että kaikki tulee
minulta ja että minä yksinäni vastaan kaikesta Jumalalle! Mikä te
olette? Minun välikappaleeni, minun aseeni! ja te uskallatte toimia
ilman minua!"
"Luulin arvanneeni teidän ajatuksenne, sire", sammalsi Louvois, jonka
ylpeät eleet olivat kerrassaan kadonneet ja jonka kasvot olivat yhtä
valkeat kuin hänen rintaröyhelönsä.
"Teidän tehtävänne ei ole arvailla minun toivomuksiani. Teidän
tehtävänänne on kysyä niitä minulta ja sitte totella. Miksi olenkaan
hyljännyt vanhan aatelin ja jättänyt valtakuntani asiat miehille,
joitten nimiä ei koskaan Ranskan historiassa ole mainittu, kuten
Colbert'in ja teidän? Minua on siitä moitittu. Niinpä sanoi St.
Simon'in herttua, viimeksi käydessään hovissa, että se on
porvarihallitus. Ja niin se onkin. Minä tahdoin että se niin olisi,
sillä tiesin että aatelisilla oli tapana ajatella itse ja minä en
suvaitse muita kun oman ajatukseni Ranskan hallitusasioissa. Mutta jos
te porvarillisetkin rupeatte ottamaan vastaan lähettejä ja antamaan
vastauksianne lähettiläille, silloin olen todella säälittävässä
asemassa. Olen viime aikoina huomannut, Louvois, että olette mennyt
valtuuksienne yli. Te otatte liian paljon niskoillenne. Pitäkää huoli,
ettei minulla vast'edes ole tässä suhteessa valittamisen syytä."
Nöyryytetty ministeri istui aivan murtuneena, leuka rintaa vasten
painuneena. Kuningas murjotti ja mutisi vielä muutaman hetken, mutta
sitten vähitellen hänen kasvonsa taasen kirkastuivat, sillä hänen vihan
puuskauksensa olivat tavallisesti yhtä lyhyet kuin äkilliset ja
rajutkin.
"Teidän tulee pidättää lähettiä täällä, Louvois", sanoi hän vihdoin
tyyntyneellä äänellä."
"Kyllä, sire."
"Ja huomisessa neuvottelukokouksessa tuumimme sopivan vastauksen lordi
Sunderlandille lähetettäväksi. Lienee parasta ettemme tässä asiassa
lupaile liikoja. Englantilaiset ovat aina olleet veitsenä kyljessämme.
Jos vain voisimme jättää heidät oman onnensa nojaan sellaisessa
sodassa, joka askarruttaisi heitä muutamankin vuoden, niin voisimme
rauhassa nujertaa tuon alankomaalaisen prinssin. Heidän viime
kansalaissotansa kesti kymmenen vuotta ja toivottavasti seuraava kestää
yhtä kauan. Sillä aikaa ennättäisimme me siirtää rajamme Reiniin asti,
vai mitä, Louvois?"
"Armeijamme ovat valmiina minä päivänä vain suvaitsette käskeä, sire."
"Mutta sota on kallista hommaa. En halua myydä hovin lautasia kuten
äskettäin. Miten on yleisten rahastojen laita?"
"Niissä ei ole paljoakaan, sire, mutta on olemassa eräs keino, jolla
helposti voidaan saada rahaa. Tänä aamuna oli puhetta hugenoteista ja
heidän vastaisesta jäämisestään tähän oikeauskoiseen valtakuntaan. Jos
heidät nyt karkotettaisiin ja heidän omaisuutensa otettaisiin
valtiolle, niin teidän majesteetistanne tulisi rikkain ruhtinas
kristikunnassa."
"Mutta tehän olitte aamulla sitä vastaan, Louvois?"
"En ollut kerinnyt ajatella asiaa, sire."
"Tarkoitatte kai etteivät isä La Chaise ja piispa olleet ennättäneet
muokata teitä vielä", sanoi Ludvig terävästi. "Ah, Louvois, en ole
elänyt vuosiani hovin ympäröimänä huomaamatta kuinka täällä asioita
saadaan toimeen. Sana sinne, toinen tänne, vieläpä kolmannellekin ja
sitte kuninkaalle. Kun hyvät kirkolliset isäni ovat saaneet jotakin
päähänsä, näen minä joka käänteessä heidän jälkiään, aivan niinkuin
myyrän jäljet tuntee siitä liasta jonka se on tielleen heittänyt. Mutta
en tahdo että minua taivutetaan tekemään väärin niille, jotka Jumala on
antanut minulle alamaisikseni, vaikka he olisivat erehtyneetkin."
"En toivoisi että tekisitte sitä, sire", sanoi Louvois hämmästyneenä.
Kuninkaan syytös oli ollut niin asiallinen ettei hän sillä hetkellä
edes kyennyt vastaansanomaan.
"Tiedän ainoastaan yhden henkilön", jatkoi Ludvig, vilkaisten rouva
Maintenon'iin, "jolla ei ole mitään kunnianhimoa, joka ei kaipaa
rikkautta eikä korotuksia ja jota siis ei koskaan voida lahjoa
uhraamaan minun etuani. Sen vuoksi annan hänen mielipiteelleen niin
suuren arvon." Hän hymyili rouvalle puhuessaan, samalla kun ministerin
kasvoista selvästi voi lukea sielua jäytävää kateutta.
"Velvollisuuteni oli huomauttaa teitä tästä, sire, ei vain viittauksena
vaan mahdollisuutena", sanoi hän, nousten. "Pelkään, että olen jo
liikaakin tuhlannut teidän majesteettinne aikaa, joten poistun nyt." Ja
kumartaen hieman rouvalle ja syvään kuninkaalle hän astui huoneesta.
"Louvois käy sietämättömäksi", sanoi kuningas. "En tiedä missä hänen
hävyttömyytensä raja onkaan. Ellei hän olisi niin erinomainen
palvelija, olisin jo aikoja sitte lähettänyt hänet menemään hovista.
Hänellä on kaikessa oma mielipiteensä. Toissapäivänä vast'ikään väitti
hän minun olevan väärässä, kun sanoin että Trianonin akkunoista yksi
oli kapeampi muita. Ne ovat samankokoisia, sanoi hän. Noudatin Le
Notre'n mittanauhoineen ja tietysti akkuna oli, kuten olin sanonut,
liian kapea. Mutta huomaan että kellonne on neljä. Minun täytyy mennä."
"Kelloni käy puoli tuntia jälessä, sire."
"Puoli tuntia." Kuningas näytti hetken kauhistuneelta ja rupesi sitten
nauramaan.
"No, siinä tapauksessa on parasta jäädä, sillä on jo myöhäistä mennä ja
voin puhtaalla omallatunnolla sanoa että myöhästymiseni oli kellon eikä
minun syytäni."
"Toivon ettei se ollut niin kovin tärkeää, sire", virkkoi rouva kaino
voitonriemu silmissään.
"Ei millään tavalla."
"Ei mitään valtioasioita."
"Ei, ei, se oli vain määräaika, jona olin aikonut nuhdella erästä
hävytöntä henkilöä käytöksensä johdosta. Mutta ehkäpä on parasta
niinkuin on. Poisjäämiseni on sinänsä sellainen viesti ja sellaisessa
muodossa että toivon, etten enää näe asianomaista henkilöä hovissani.
Mutta, mitä tämä merkitsee?"
Ovi oli lennähtänyt auki ja rouva de Montespan, kauniina ja raivokkaana
seisoi heidän edessään.
Kymmenes luku.