Asunto, jossa eleli se nainen, jolla oli jo niin merkitsevä asema
Ranskan hovissa, oli yhtä vaatimaton kuin olivat hänen elämäntoiveensa
olleet siihen aikaan, jolloin se oli hänelle luovutettu; mutta hänelle
ominaisella harvinaisella tahdikkaisuudella ja itsehillinnällä oli hän
joka suhteessa säilyttänyt entiset elämäntapansa onnensa noustessakin
ja siten välttänyt herättämästä hovin juoruja ja kateutta. Eräässä
palatsin siipirakennuksessa, kaukana keskeisten valtasalien
lähettyviltä, monien portaiden ja pitkien käytävien takana, sijaitsi
pari kolme pienoista kamaria, joita kohti kuitenkin ensin hovin, sitten
Ranskan ja vihdoin koko maailman silmät olivat määrätyt suuntautumaan.
Sellainen asunto oli runoilija Scarronin varattomalle leskelle
osoitettu, kun hänet oli komennettu hoviin kuninkaan ja madame de
Montespanin lasten kasvattajattareksi, ja samassa asunnossa hän yhä
viihtyi vielä sittenkin, kun hänen oli sallittu liittää markiisitar de
Maintenonin arvonimi tyttönimensä Françoise d'Aubignyn jälkeen ja
nauttia sitä eläkettä ja valta-asemaa, minkä kuninkaan armollinen
suosio oli myöntänyt hänelle. Näissä vaatimattomissa suojissa rakasti
kuningas istua kernaasti joka päivä, löytäen henkevän ja hyveellisen
naisen seurasta suurempaa nautintoa ja hurmaa kuin hovinsa parhaiden
älyniekkain haastelusta ja tunnustettujen kaunotarten kiemailusta; ja
viisaammat hovilaisjoukosta alkoivat vähitellen ymmärtää, että täältä,
eikä enää madame de Montespanin loisteliaista salongeista, saivat
alkunsa kaikki ne hienot valtiolliset suunnanmuutokset ja seuraelämän
määräävät tuulahdukset, joita oli syytä tarkoin seurata, jos mieli
pysyä hallitsijan suosiossa. Hovin maailmankatsomus oli yhtä
yksinkertainen ja selvä kuin kirkon uskontunnustus. Jos kuningas
kääntyi hurskaalle päälle, niin kohta lensivät messukirjat ja
rukousnauhat kaikkialla näkösälle. Jos hän suvaitsi irstailla, niin
ketkäpä olivatkaan keveäkenkäisempiä kuin hänen uskolliset
seuralaisensa? Mutta voi sitä miestä tai naista, joka oli irstas, kun
hänen olisi pitänyt rukoilla ja lyödä rintoihinsa, tahi joka näytti
pitkää ja hapanta naamaa kuninkaan nauraessa! Ja siksipä pitikin
jokainen aina tarkasti silmällä kuninkaan kasvoja ja häneen vaikuttavia
voimia, jotta itsekukin ennätti kääntää purjeensa kohta ensimmäisen
merkin osoittaessa tuulen muuttumista.
Tähän saakka ei nuorella kaartinupseerilla ollut juuri koskaan
tilaisuutta vaihtaa sanaa suurivaltaisen naisen kanssa, sillä
luontaisesta taipumuksesta tämä eristäytyi kaikista syrjäisistä ja
näyttäytyi hovilaisseurassa ainoastaan hartaudenharjoituksissa. Siksipä
valtasikin hermostunut uteliaisuus de Catinat'n mielen, kun hän seurasi
tepsuttelevaa opastaan uljaita käytäviä pitkin, joiden koristeluun
Ranskan rikkautta ja taidetta oli tuhlaten käytetty. Kamarineito
pysähtyi eräälle syrjäovelle ja kääntyi seuralaistaan kohti.
"Madame haluaa puhella teidän kanssanne tämän-aamuisista tapahtumista",
hän kuiskutti. "Neuvoisin teitä olemaan mainitsematta madamelle
sanaakaan kerettiläisyydestänne, sillä ainoastaan siinä asiassa pysyy
hänen hellä sydämensä kovana." Hän heristi varoittaen sormeaan ja
koputettuaan sitten ovelle työnsi sen auki. "Olen tuonut kapteeni de
Catinat'n puheillenne, madame", ilmoitti hän kovemmalla äänellä.
"Päästäkää kapteeni sisään." Äänessä oli lujuutta, mutta samalla
musiikin suloutta.
Käskyä totellen de Catinat astui kynnyksen yli ja näki tulleensa
huoneeseen, joka ei ollut hänen omaa soturimajaansa suurempi eikä
paljon komeampikaan. Mutta yksinkertaisuudestaan huolimatta todisti
sisustuksen raikas puhtaus ja sirous, että sen haltijattarella oli
hienon naisen herkkä aisti. Kultanahkainen huonekalusto, pehmyt
lattiamatto, uskonnollisia aiheita esittävät tositaiteelliset
seinätaulut, yksinkertaiset mutta sirolaskoksiset akkuna- ja oviverhot
— kaikki ne yhdessä antoivat puolittain kirkollisen, puolittain
naisellisen, mutta läpeensä rattoisan ja kodikkaan vaikutelman. Itse
asiassa pani nurkkakomerossa seisova korkea marmorinen Madonnapatsas,
jonka puhtoiseen valkopintaan hyvänhajuisella öljyllä täytetty punainen
lamppu loi rusottavaa kajastusta, ja sen edessä oleva puinen
rukousjakkara punakantisine messukirjoineen huoneen näyttämään
pikemminkin ylimykselliseltä yksityiskappelilta kuin hovikaunottaren
salongilta.
Tyhjän tulisijan kummallakin sivulla olivat pienet vihreäpäällyksiset
nojatuolit, joissa madamen ja kuninkaan oli tapana viettää mieluisia
pakinapuhteita. Niiden välissä seisova pieni kolmijalkainen pöytä oli
kukkuroillaan emännän työkoreja ja ompelutöitä. Äärimmäisessä
ikkunanurkassa, selkä valoa vastaan, istui madame itse, kun nuori
upseeri tuli ovesta sisään. Se oli hänen mielipaikkansa, ja kuitenkin
oli harvalla hänen ikäisellään naisella yhtä vähän syytä pelätä
päivänvaloa, sillä terveet elämäntavat ja uuttera työ olivat
säilyttäneet hänen ihonsa niin puhtaana ja kukkeana, että mikä hyvänsä
hovin nuorista kaunottarista olisi sitä kadehtinut. Hänen vartalonsa
oli kuninkaallisen sorja, hänen ryhtinsä ja liikkeensä täynnä
luontaista arvokkaisuutta, ja hänen äänensä oli, kuten jo on
huomautettu, heleän soinnillinen. Hänen kasvojaan voi ennemminkin sanoa
miellyttäviksi kuin kauniiksi: otsa leveä ja valkoinen, suu luja mutta
erittäin tunteellinen, ja suurten, rauhallisten, harmaiden silmäin
katse tulkitsi koko hänen sielunsa viritysasteikkoa: se voi nopeasti
sulaa tyvenen kylmästä tarkastelusta herkkään huumoriin ja yht'äkkiä
viskata syyllisiin vanhurskaan vihastuksen musertavia salamoita. Koko
hänen ympäristönsä mielialaa kohottava tyyni rauhallisuus oli
kuitenkin näiden kasvojen tavallisena ilmeenä, toisin kuin hänen
kilpailijattarellaan, jonka kauniit piirteet eivät koskaan pysyneet
levossa, vaan milloin polttivat ja huikaisivat katsojaa kirkkaudellaan,
milloin panivat myrskyllään tämän vapisemaan kohtalostaan. Kerkeän älyn
ja kielen puolesta peri madame de Montespan tosin voiton, mutta
vanhemman naisen syvällisempi luonne ja tasainen mielehikkäisyys
osoittautuivat lopulta kuitenkin paremmiksi aseiksi. Ennättämättä
kiinnittää huomiotaan mihinkään yksityisseikkoihin voi de Catinat tänä
ensi silmänräpäyksenä vain tajuta joutuneensa hyvin miellyttävän naisen
eteen, jonka isot miettiväiset silmät tähtäsivät arvostelevina häneen ja
näyttivät pystyvän lukemaan hänen ajatuksensa paremmin, kuin hän
itsekään oli niistä tänä hetkenä selvillä.
"Muistaakseni olen jo joskus ennen tavannut teidät, monsieur, eikö
totta?"
"Kyllä, madame, minulla on jo kerran tai pari ollut kunnia oleskella
lähellä teitä, vaikka hyvä onneni ei ole vielä antanut minulle
tilaisuutta puhella teidän kanssanne."
"Elämäni on ollut niin hiljaista ja yksinäistä, että pelkään jääneeni
oudoksi paljolle, mikä hovissa on parasta ja arvoisinta. Tällaisten
paikkain kirouksena on, että pahe aina lennättää itsensä iltisti
tarkastelijan silmäin eteen, kun taas hyve pysyttelee kainosti
syrjässä, niin että joskus tulee epäilleeksi, ettei sellaista olekaan
olemassa. Tehän olette palvellut kuningasta sodassa, eikö niin?"
"Olen, madame. Alankomaissa, Reinillä ja Kanadassa."
"Kanadassa! Ah! Mitäpä jalompaa osaa nainen voisi kuvitellakaan
itselleen kuin saada liittyä siihen ylevään sisaruskuntaan, jonka
perustivat pyhä Marie d'Incarnation ja siunattu Jeanne le Ber
Montrealissa? Muistaakseni vasta eilen sain kuulla hurskaan isän Godet
des Marais'n puhuvan sen suurista aikaansaannoksista. Mikä ilo
olisikaan saada kuulua sellaiseen sisaruspiiriin, ja pakanain
käännyttämisen sijasta hoidella niiden Jumalan soturien haavoja, jotka
ovat kamppailleet itsensä saatanan kanssa!"
De Catinat'sta, joka hyvin tunsi noiden hurskasten sisarten
vaaranalaisen elämän, joita joka askeleella uhkasi kurjuus ja nälkä ja
intiaanien skalppiveitsi, tuntui oudolta kuulla moisia sanoja tämän
kaikkien kadehtiman naisen suusta, jolla oli kuninkaallinen valta
astuinlautanaan.
"He ovat hyvin kunnioitettavia naisia", tyytyi hän vastaamaan, muistaen
mademoiselle Nanonin varoituksen ja peläten astumasta vaarallisten
kysymysten iljanteiselle pinnalle.
"Ja epäilemättä teillä on ollut myöskin onni saada kuulla pyhän piispa
Lavalin saarnaavan?"
"Kyllä, madame, olen kuullut hänen puhuvan."
"Ja olenko oikeassa otaksuessani, että Pyhän Sulpicion veljeskunta yhä
kykenee pitämään puolensa jesuiittoja vastaan?"
"Olen kuullut, madame, jesuiittain olevan voiton puolella Quebeckissä
ja noiden toisten Montrealissa."
"Entä kummalta te itse näistä molemmista otatte neuvoa sielunne parasta
koskevissa asioissa, monsieur?"
De Catinat tunsi pahimman koetuksen nyt tulleen. "En kummaltakaan,
madame."
"Ah, liiankin tavallista on nykypäivinä tulla toimeen ilman
hengellisten isäin ohjausta, ja kuitenkaan en omasta kohdastani tiedä,
miten ilman heidän apuaan kykenisin ohjaamaan askeleitani minun
osakseni pannulla vaikealla tiellä. Ken sitten on rippi-isänne?"
"Minulla ei ole sellaista. Kuulun reformeerattuun kirkkokuntaan,
madame."
Hänen emäntänsä teki kauhistuneen eleen; kova ilme välähti hänen
silmiinsä ja huulensa rypistyivät tiukasti yhteen. "Mitä, tällaistako
saa kuulla itse hovissa", hän huudahti, "Kuninkaan oman pyhitetyn
persoonan lähettyvillä!"
De Catinat oli uskonasioissa ollut jokseenkin välinpitämätön ja pitänyt
uskontunnustustaan pikemminkin perhetraditsionina kuin oman lujan
vakaumuksen esineenä, mutta hänen itsekunnioitustaan loukkasi, kun hän
näki toisten katselevan sitä kuin jotakin halveksuttavaa ja epäpuhdasta
ominaisuutta. "Te voitte huomata, madame", sanoi hän jäykästi, "että
uskonveljiäni ei ainoastaan ole seissyt Ranskan valtaistuimen
vartiojoukkona, vaan jopa itsekin noussut sille istumaan."
"Jumala on kaikkiviisaassa aivoituksessaan sallinut sellaista tapahtua,
ja kukapa tietäisikään sen paremmin kuin minä, jonka isoisällä,
Theodore d'Aubignyllä oli niin suuria ansioita kruunun siirtymisessä
suuren Henrikin päähän. Mutta Henrikin silmät aukenivat, ennenkuin
hänen loppunsa tuli, ja minä rukoilen — ah, rukoilen kaikesta
sydämestäni — että teidänkin silmänne vielä avattaisiin."
Hän nousi nojatuolistaan ja heittäytyen polvilleen rukousjakkaralle
painoi kasvot käsiinsä muutamiksi minuuteiksi. Hänen hartautensa esine
seistä jurotti sill'aikaa hyvin hölmistyneenä keskellä lattiaa tuskin
tietämättä, tuliko hänen käsittää moinen osanotto loukkaukseksi vaiko
suosionosoitukseksi. Ovelta kuuluva koputus palautti hartaan uskovaisen
kuitenkin äkisti tämän maailman asioihin; hänen kiirehtivästä
käskystään ilmautui uskollinen kamarineito kynnykselle.
"Kuningas on jo Voittojen salissa, madame", tiedoitti hän. "Hän on
täällä viiden minuutin perästä."
"Hyvä. Seiso ulkopuolella ja ilmoita minulle hänen tulostaan. Ja te,
monsieur", jatkoi hän, jäätyään jälleen kahdenkesken upseerin kanssa,
"annoittehan minun kirjeeni kuninkaalle tän'aamuna?"
"Annoin, madame."
"Ja, mikäli ymmärrän, kiellettiin madame de Montespanilta tänään
sisäänpääsy _suureen pukeutumiseen_?"
"Niin tapahtui."
"Mutta hän odotteli kuningasta käytävässä?"
"Aivan niin, madame."
"Ja kiristi kuninkaalta lupauksen, että tämä ottaisi hänet puheilleen
vielä tänään?"
"Sekin on totta."
"En tahtoisi taivuttaa teitä puhumaan asioista, joiden ilmaiseminen
teistä saattaa tuntua virkavelvollisuutenne rikkomiselta. Mutta minä
taistelen nyt pelättävää vihollista vastaan ja suuren päämäärän
puolesta. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"
"Arvaan madamen tarkoittavan, että te taistelette kuninkaan suosiosta
sen hovinaisen kanssa, jonka nimen äsken mainitsitte."
"Taivas on todistajani, että minä en tässä asiassa ollenkaan ajattele
omaa itseäni. Minä kamppailen paholaisen kanssa kuninkaan sielusta."
"Minusta se on sama juttu, madame."
Korkea rouva hymyili. "Jos kuninkaan ruumis olisi vaarassa, niin
huutaisin hänen uskollisia kaartilaisiaan apuun, ja kuinka paljon
suurempi syy minulla onkaan siihen nyt, kun niin paljon enemmän on
kysymyksessä. Sanokaa siis, miltä kellonlyömältä kuninkaan pitikään
mennä markiisittaren huoneisiin?"
"Kello neljältä, madame."
"Minä kiitän teitä. Te olette tehnyt minulle suuren palveluksen, jota
en tule unohtamaan."
"Kuningas saapuu, madame", sanoi mademoiselle Nanon, pistäen jälleen
päänsä sisään ovesta.
"Sitten teidän täytyy lähteä, kapteeni. Menkää tuon toisen huoneen läpi
ja sitten ulompaa käytävää pitkin. Ja ottakaa mukaanne tämä. Se on
Bossuet'n kirjanen katolisesta uskosta. Se on sulattanut toistenkin
sydämiä — toivon että se sulattaa teidänkin. Nyt hyvästi!"
De Catinat lähti huoneesta toisen oven kautta, mutta katsahti
kynnykseltä taakseen. Hänen emäntänsä oli kääntynyt selin häneen, ja
hänen kätensä kurottautui uuninrintaa kohti. Samassa tuokiossa kun
utelias kapteeni silmäsi taakseen, väisti hän päätänsä hiukan sivulle,
niin että toinen voi nähdä mitä hän askaroi. Hän käänsi kamiinikellon
minuuttiviisaria taaksepäin.
Yhdeksäs luku.