Nuori amerikkalainen oli oitis valmis matkaan, mutta de Catinat
viivytteli lähtöä viimeiseen saakka. Kun hän sitten lopulta sai
riuhtaistuksi itsensä irti lemmen pauloista, harjasi hän huolellisesti
loistavan pukunsa, suoristi hattunsa hulmuavan sulkatöyhdön ja
tarkasteli hyvin arvostelevin katsein uuden toverinsa varsin
yksitotista asua.
"Mistä olette nuo vaatteet saanut?" hän kysyisi.
"New Yorkista, ennen lähtöäni."
"Hm! Kankaassa ei ole mitään vikaa, ja onpa totta tosiaan tuo synkkä
värikin nykyään muodissa, mutta kuosi on outo meidän silmillemme."
"Minä taas en osaa kaivata muuta kuin ripsireunaista metsästystakkiani
ja intiaanimokkasiineja!"
"Katsotaanpas tuota hattuanne esimerkiksi. Me emme pidä hattumme lieriä
noin lerpallaan. Annappa kun koetan, eikö siitä saisi kalua." Hän otti
toverinsa päästä tämän leveäreunaisen majavannahkahatun, löi lierin
sivulta pystyyn ja kiinnitti sen hatunkupuun kultaisella soljella,
jonka otti omasta paidanrinnuksestaan. "Kas nyt te näytätte aivan
kunnon taistelukukolta, joka kelpaisi vaikka kuninkaan omaan
muskettisoturirykmenttiin", sanoi hän nauraen. "Mustat roimahousut ja
silkkisukat menevät mukiin, mutta miksi ette kanna miekkaa
kupeellanne?"
"Onhan minulla aina pyssy mukana, kun olen ratsastuksella."
"Herra armahtakoon, sellaisesta julkeudesta teidät täällä
ripustettaisiin nilkoistanne riippumaan niinkuin mikäkin maantierosvo!"
"Ja onhan minulla tää kunnon puukkonikin."
"Yhä pahempaa ja pahempaa! No niin, saamme sitten tulla toimeen ilman
miekkaa — ja ilman pyssyäkin, muistakaa se! Antakaahan kun sidon
kaulahuivinne uudestaan. Kas noin! Ja nyt, jos teillä on halua lähteä
kymmenen virstan ratsastukselle, niin minä olen puolestani valmis."
Molemmat miehet todella tarjosivatkin hyvin vaikuttavan kokonaiskuvan
antaessaan hevostensa hölkytellä ulos Pariisin ahtailta, mutkikkailta
ja vilkasliikkeisiltä laitakaduilta. Kapeine, hienopiirteisine
kasvoineen ja reippaasti ylöskieräistyine viiksineen tarjosi de
Catinat, joka oli toveriaan viittä vuotta vanhempi, sivakoine
sotilasryhtineen ja loistavassa univormussaan oivallisen kuvan siitä
mainehikkaasta kansasta, johon hän kuului.
Nuori amerikkalainen oli rotevampi ruumiiltaan, ja käännellessään
kyömynenäistä ja kylmäveristä profiiliaan puolelta toiselle ja
vaarinottaessaan kerkeästi ja tarkkaavaisesti ympärillään kuhisevaa
outoa maailmaa, hän puolestaan esitti kuvan tosin vielä puolikypsästä,
mutta paljon lupaavasta elämästä. Tiheä keltainen tukankasvu,
vedensiniset, kylmästi arvostelevat silmät ja jykevät jäsenet
todistivat pikemminkin isän kuin äidin puolelta perityn veren virtaavan
hänen suonissaan; ja vaikka hänen koruton pukunsa ja miekaton vyönsä
viehättivätkin vähemmän silmää kuin toverin uljaampi asu, niin
kertoivat ne kaunopuheliaasti jäykästä rodusta, joka oli taistellut
kuumimmat taistelunsa ja voittanut kunniakkaimmat voittonsa
taivuttaessaan äärettömät erämaat ja niiden villit asukkaat tahdollensa
kuuliaisiksi.
"Mikä tuo julman iso pytinki on lajiaan?" hän kysyi, kun heidän eteensä
aukeni avarampi torin-tapainen.
"Se on Louvre, yksi kuninkaan linnoista."
"Sielläkö hän sitten asuu?"
"Ei, hän asuu enimmäkseen Versailles'issa."
"Katsoppas mokomaa! Kumma kun ei miehelle riitä yksikin tuollainen
talo!"
"Hui hai, hänellä on niitä paljon useampiakin — St. Germain, Marly,
Fontainebleau, Clugny."
"Mutta mitä hän niillä tekee? Eihän kukaan voi asua useammassa kuin
yhdessä paikassa samalla kertaa."
"No niin — hän voi mielensä mukaan asua missä hyvänsä niistä, mitenkä
aina päähän pistää."
"Soo! Mutta onpa tuo vaan kerrassaan koko sokkelo taloksi. Olen mä
nähnyt St. Sulpicen seminaarin Montrealissa, ja minusta se tuntui
maailman suurimmalta rakennukselta, mutta mitäpä sekään on tämän
rumilaan rinnalla?"
"Vai olette te käynyt Montrealissa? Muistatte sitten kai sikäläisen
linnankin?"
"Tottahan toki, ja suuren luostarin ja kaikki ne puutalot rivissä
alhaalla joen rannalla ja itäpuolella ison myllyn tokeitten luona;
mutta kuinka te tunnette Montrealia?"
"Olen palvellut siellä sotilaana, ja Quebeckissä samoin. Ehei,
ystäväiseni, ette te maarin olekaan tällä haavaa ainoa erämies täällä
Pariisissa, sillä olen minäkin aikanani kantanut peurannahkalapikkaita
ja hirvennahkatakkia ja kotkansulkaa majavannahkalakissani kuusi
kuukautta peräkkäin, — enkä totisesti panisi vastaan, vaikka saisin
vaikka heti palata sinne takaisin."
Sininen salama tuikahti Amos Greenin silmistä, kun hän sai ilokseen
todeta, kuinka paljon uudella toverilla ja hänellä oli yhteistä, ja hän
rupesi kyselemään uutta ja vanhaa niin innokkaasti, että he aivan
huomaamattaan kerkisivät virran yli vievän sillan poikki ja kaupungin
lounaiselle tulliportille asti. Siellä näkyi pitkiä miesrivejä
hääräilevän muurien juurella ahkerassa toimessa.
"Mitä väkeä nuo ovat?" hän tiedusti uteliaasti.
"Eräs osasto kuninkaan sotaväkeä pitämässä harjoitustaan."
"Mutta minkä vuoksi niitä on niin paljon mukana? Odottavatko ne ehkä
vihollista?"
"Ei, herra paratkoon — me elämme nykyään sovussa koko maailman
kanssa."
"Sovussako? Mutta minkä vuoksi nuo miehet sitten on koottu tänne?"
"Jotta olisivat valmiit, kun tosi tulee."
Nuori mies pudisti päätään hyvin ymmällään.
"Voisivathan ne varmastikin olla yhtä valmiit kotonaankin. Meidän
maassamme pitää jokainen mies muskettinsa ladattuna uuninsopessa ja on
aina valmis ja varuillaan, vaikka ei kulutakaan aikaa joutavuuksiin
rauhan aikana."
"Meidän kuninkaamme on hyvin mahtava, ja hänellä on paljon vihollisia."
"Kuka ne viholliset on hänelle hankkinut?"
"No, kukas muu kuin kuningas itse."
"Eikö silloin olisi parempi olla ilman sellaista kuningasta?"
Kaartinupseeri loi epätoivoissaan silmänsä ylös taivaalle. "Tällaista
puhetta pitäen me joudumme tuota pikaa koristamaan Bastillen tai
Vincennes'in tyrmää", hän sanoi. "Teidän pitää tietää, että maansa
suuruutta lisätäkseen hän on koonnut ympärilleen sellaisen määrän
vihollisia. Vasta viisi vuotta on kulunut Nimwegenin rauhanteosta,
jossa hän repäisi Ranskalle kuusitoista linnoitusta Espanjan Alamaista.
Sen jälkeen tuli Strassburgin ja Luksemburgin vuoro, ja genovalaisia
hän kuritti aivan vast'ikään; niin että tästä kaikesta teidän pitäisi
ymmärtää, että monen mieli tekisi hyökätä hänen kimppuunsa, jos hän
vain osoittaisi itsensä heikoksi."
"Ja minkä vuoksi hän on tehnyt kaikkea tätä?"
"Siksi, että hän on suuri kuningas ja on tahtonut koroittaa Ranskan
mahtia."
Muukalainen pohti ja pyöritti vastaustaan jonkun aikaa ajatuksissaan,
heidän ratsastaessaan korkeiden, hoikkien poppelien välistä, jotka
loivat maantielle pitkiä mustia varjojuovia.
"Oli siellä meilläkin Schenectadyssä kerran tuollainen suuri mies",
virkkoi hän viimein. "Meikäläiset ovat kaikki yksinkertaisia ihmisiä ja
luottavat vakaasti toisiinsa. Mutta kohta kun tuo mies oli asettunut
sinne toisten joukkoon, rupesi yksi ja toinen kaipaamaan tavaroitaan —
mikä majavannahkakimppua, mikä sääryksiään tai ihokasta, kunnes viimein
vanha Peter Hendricks menetti kolmitalviaan päistärikkönsä. Siitäkös
syntyi hälinä ja hakeminen, kunnes varsa viimein löytyi tuon tulokkaan
pilttuusta. Silloin minä ja moniaat muut kävimme veitikkaan käsiksi ja
ripustimme hänet puunoksaan, yhtään sen tarkemmin ajattelematta hänen
suuruuttaan."
De Catinat muljautti närkästyneesti toveriinsa. "Vertauksenne oli
jokseenkin karkeata lajia, naapuri", hän tuiskahti. "Jos meidän on
aikomus jatkaa matkaa sovussa, niin tulee teidän paremmin varjella
kieltänne."
"En suinkaan tahtonut loukata teitä, ja ehkäpä olen väärässäkin",
vastasi nuori amerikkalainen; "mutta minä puhun siten kuin käsitän
asian, ja se on vapaan miehen oikeus."
De Catinat'n otsa silisi hänen kohdatessaan toisen totisen katseen.
"Mikäpä perisikään hovielämän, jos jokainen tekisi niin?" sanoi hän. —
"Mutta, taivahan tasakäpälä, mikä teihin nyt meni?"
Hänen toverinsa oli lipunut alas hevosensa selästä ja liukui nyt selkä
kumarassa maata pitkin, tähystellen tarkasti maantien tomua. Sitten hän
erosi tieltä, kiipesi ketterästi ruohoiselle mättäälle ja kurkisti
pensas-aidan yli palavin silmin, laajenevin sieraimin ja kasvot innosta
hehkuvina.
"Nyt siltä miekkoselta meni loppukin järjestä", murahti upseeri,
siepatessaan irtaimeksi joutuneen ratsun ohjakset käteensä. "Parisin
hälinä taisi olla miesparalle liiaksi... Kaikkien paholaisten nimessä
— mikä teitä nyt riivaa, kun tuijotatte ihankuin näkisitte aaveita
keskellä päivää?"
"Tästä on kulkenut sarvas", kuiskutti toinen ja osoitti sormellaan
nurmikkoa pitkin. "Eikä siitä ole kulunut kauaakaan, sillä jäljet ovat
ihan tuoreet, ja se on kävellyt hyvin verkalleen, koska sorkat ovat
jättäneet aivan tasaiset painannaiset. Olisinpa vain osannut ottaa
pyssyn mukaani, niin olisi vanha sukulaismies saanut kelpo reisipaistin
metsänriistaa."
"Joutukaa Herran nimessä takaisin satulaanne!" huudahti de Catinat
hermostuneena. "Totta vie, te joudutte itse pian pahempien metsästäjien
saaliiksi, ennenkuin saan teidät turvallisesti toimitetuksi takaisin
setäukon taloon!"
"Mikäs nyt taas on vinossa?" kysyi Amos Green, hypähtäen jälleen
hevosensa selkään.
"Voi hyvä mies — nämä metsäthän ovat kuninkaan rauhoitettuja
metsästysmaita, ja te puhelette yhtä levollisesti hänen sarvaittensa
tappamisesta, kuin olisitte jossakin Michiganin saloilla!"
"Rauhoitettuja metsästysmaita! Sittenhän nuo olivat kesyjä eläimiä —
hyi olkoon!" Syvä inho kuvastui vieraan kasvoilla ja hän pani ratsunsa
vilistämään sellaista laukkaa, että upseerin oli pakko huutaa häntä
hiljentämään vauhtiaan.
"Tässä maassa ei ole tapana ratsastella noin rajupäisesti maantietä
pitkin", sanoi hän läähättäen.
"Aika merkillinen maa tämä sitten onkin!" huudahti amerikkalainen
ihmeissään. "Minun olisikin ehkä helpompi pitää muistissani, mikä
täällä oikein on luvallista. Tänä aamunakin kun sieppasin pyssyn
pudottaakseni kyyhkysen, joka lensi kattojen yli, tarttui vanha Pierre
minun käsivarteeni niin säikähtyneenä, kuin olisin tähdännyt jotain
kuninkaan ministeriä. Entä sitten tuo sukulais-ukko, jonka ei sallita
edes rukoilla Jumalaansakaan!"
De Catinat nauroi. "Kyllä te opitte piankin meidän tapoihimme. Tämä on
tiheästi asuttu maa, ja jos jokainen saisi ratsastella ja ammuskella
niinkuin mieli tekee, niin olisi toisille helposti vaara tarjona. Mutta
puhutaanpa nyt mieluummin _teidän_ maastanne. Mikäli ymmärsin,
olette suuren osan ikäänne elellyt metsissä."
"Olin vasta kymmenvuotias poika, kun enoni otti minut mukaansa
Sault-la-Marie-virran rannoille tekemään kauppaa Chippeva-intiaanien ja
muiden läntisten heimojen kanssa."
"Enpä tiedä, mitä kuvernöörimme La Salle tai ukko Frontenac olisivat
siitä röyhkeydestä sanoneet. Kaupanteko niillä seuduilla kuuluu
Ranskalle!"
"Mepä jouduimmekin vangiksi, ja sillä tiellä tulin sitten näkemään sekä
Montrealin että Quebeckinkin. Loppujen lopuksi viranomaiset palauttivat
meidät niine hyvinemme takaisin kotia, kun eivät tienneet mitä meille
oikein tehdä."
"Olipa se kelpo matka alkajaisiksi."
"Ja siitä lähtien olen metsästellyt ja liikkunut kauppamatkoilla kaiken
ikäni — ensin Kennebec-virtaa pitkin Abenaqvi-intianien keskuudessa,
Mainen suurilla saloilla ja Penobscotin takana asuvain kalansyöjäin
Micmac'ien luona. Myöhemmin Irokeesien maassa aina Seneca-kansan
rajoille saakka. Saamamme turkikset me kokosimme Albanyyn ja
Schenectadyyn ja sieltä New Yorkiin, mistä isäni toimitti ne sitten
meren poikki tänne Europpaan."
"Hänen on kai vaikea tulla toimeen ilman teitä?"
"Ei se hänelle helpoksikaan käy. Mutta ukko kun on varoissaan, niin hän
arveli parhaaksi laittaa minut oppimaan tänne vähän sellaisia tapoja,
joihin meidän kotimetsissä ei hevillä harjaudu. Senvuoksi hän pani
minut matkaan, kun _Kultainen kyynäräkeppi_ lähti valtameren
poikki, ja uskoi minut Efrain Savagen huostaan."
"Onko hänkin New Yorkin miehiä?"
"Ei; hän on ensimmäinen mies, jonka tiedetään syntyneen Bostonissa."
"Vaikea on muistaa kaikkien noiden teidän kyläinne nimiä."
"Ja kuitenkin voi vielä tulla aika, jolloin ne ovat yhtä tunnetut kuin
teidän Pariisinne."
De Catinat nauroi makeasti. "Metsistänne te lienette saanut paljonkin
oppia, ystäväiseni, mutta ette ainakaan ennustamisen lahjaa. — No
niin, minunkin sydämeni ikävöi sinne valtameren taa yhtä palavasti kuin
teidän, enkä pyytäisi mitään sen parempaa kuin päästä jälleen Point
Levin hirsipaalutusten taa, vaikkapa kaikki viisi kansakuntaa
pitäisivätkin hornan elämää niiden ulkopuolella. Mutta nyt, jos
vilkaisette puiden keskeen hakattua aukeaa pitkin, niin näette
kuninkaan uuden palatsin."
[1700-luvulla liittyi viisi siihen asti keskenään kamppaillutta
intiaaniheimoa (mohawkit, senecat, cayngat, onundagat ja onayotekat)
yhteen jonkinmoiseksi valtioliitoksi. Tähän "viiden kansakunnan"
liittoon yhtyivät myöhemmin vielä huronit, tuskarorat ja wyendotit.
Kaikkia näitä heimoja kutsuttiin yhteisnimellä irokeeseiksi.]
Molemmat nuoret miehet pidättivät ratsujaan ja katselivat
haltioituneina suunnatonta rakennusryhmää, sen häikäisevän valkeita
seinämassoja, jalokivinä kimaltelevia ikkunarivejä, ihanan vehmaita
nurmikoita, jotka olivat kylvetyt täyteen marmoripatsaita ja
sateenkaaren väreissä välkkyviä suihkulähteitä, pensas-aitoja ja
puuryhmiä, jotka etäällä taivaanrannalla sulivat yhteen muinaisen
ikimetsän kanssa. De Catinat'ta huvitti huomata toverinsa kasvoilla
ihmetyksen, miltei pelkäävän kunnioituksen ja rajattoman ihailun
ilmeitä, jotka nopeasti seurasivat toinen toistaan.
"No, mitäs tästä kaikesta sanotte?" kysyi hän vihdoin.
"Sanon, että Jumalan kauneimmat kättentyöt nähdään Amerikassa ja
kauneimmat ihmistyöt täällä Europassa."
"Ah, ja koko Europassakaan ette missään tapaisi tämän vertaista
palatsia, yhtä vähän kuin vertaa sille kuninkaalle, joka siinä asuu."
"Luuletteko, että minä saan tavata hänet?"
"Kenetkä — kuninkaanko? Ehei — pelkäänpä että teikäläinen ei ole
tottunut hovissa liikkumaan."
"Ka, miksi ei? Osaisinhan minä toki osoittaa kaikkea hänelle tulevaa
kunniaa."
"No, kuinka te sitten tervehtisitte häntä?"
"Pudistaisin kunnioittavasti hänen kättään ja tiedustaisin hänen ja
hänen perheensä vointia."
"Tuhat tulimmaista, taitaisipa sellainen tervehdys paremmin
miellyttääkin kuningasta kuin notkistettu polvi ja kumara selkä; ja
kuitenkin neuvoisin teitä, nuori metsäläinen, välttämään hovin polkuja,
joilla te joutuisitte harhaan ja hukuksiin yhtä ehdottomasti kuin joku
näistä hovilaisista, joka äkkiarvaamatta tulisi siirretyksi sinne
teidän Saguenay-vuortenne rotkoihin. Mutta — halloo! Mikäs tuolta
tuleekaan meitä kohti? Ihanhan ne näyttävät hovivaunuilta."
Valkoinen pölypilvi, joka oli nopeasti vierinyt heitä kohti pitkin
valtatietä, oli nyt niin lähellä, että sen sisästä välähteli helojen
kultaus ja kuskin tulipunainen takki. Molempain ratsastajain väistäessä
ratsunsa kunnioittavasti syrjään keskitieltä, vyöryivät kahden
päistärikön vetämät raskaat umpivaunut rämisten heidän ohitseen; niiden
akkunasta he näkivät vilahduksen hyvin kauniista, mutta hyvin ylpeistä
naiskasvoista. Seuraavassa tuokiossa sai kuomun sisästä kuuluva terävä
huudahdus ajurin hillitsemään kimojaan, ja valkoinen käsi viittasi
käskevästi ratsastajat vaunujen vierelle.
"Tuo on madame de Montespan, koppavin naisenpuoli koko Ranskanmaassa",
ennätti de Catinat kuiskata toverilleen. "Hän näyttää tahtovan
puhutella meitä; käyttäytykäähän niin kuin minäkin."
Hän kosketti kannuksillaan ratsunsa kupeita ja sai sen komealla
syöksyllä vaunun akkunan luo; sitten tempasi hän töyhtöniekan hatun
päästään ja kumarsi satulannuppiin saakka. Amerikkalainen koetti matkia
hänen kohteliaisuuttaan niinkuin paraiten taisi.
"Ohoo, kapteeni", sanoi vallasnainen ja näytti sangen tuikealta;
"pianpa me jälleen tapaammekin toisemme."
"Olen kaiken ikäni ollut onnetarten suosikki, madame."
"Eipä siltä kuulunut tän'aamuna."
"Totta sanotte. Silloin ne antoivat minulle perin vastenmielisen
velvollisuuden suoritettavakseni."
"Ja te suorititte sen perin vastenmielisellä tavalla."
"Ah, madame, mitäpä muutakaan voin tehdä?"
Komea rouva nauroi ilkkuen, ja sitten hänen kasvonsa synkkenivät
ukkospilveksi.
"Te luulitte, että minun valtani kuninkaaseen oli jo ollutta ja
mennyttä. Te arvelitte minun päiväni käyneen jo iltaan. Kaiketikin te
uskoitte pääsevänne uuden vallanpitäjän suosioon osoittamalla töykeyttä
entiselle."
"Mutta, madame..."
"Voitte säästää korviani selityksiltänne. Minun tapanani on arvostella
ihmisiä heidän tekojensa eikä sanojensa perusteella. Luuletteko te
todella minun viehätysvoimani jo kokonaan sammuneen?"
"Ei toki, madame, olin vain niin sokea, etten tullut sitä
ajatelleeksikaan."
"Sokea kuin yökkö keskellä kirkasta päivää!" vahvisti Amos Green
tarmokkaasti toverinsa sanoja.
Madame de Montespan kohotti kulmakarvansa korkealle ja vilkaisi
uteliaasti uuteen ihailijaansa. "Ystävänne tuntuu ainakin puhuvan
suoraan sydämestään", hän sanoi. "No niin, kello neljältä tänään saamme
nähdä, ajattelevatko toisetkin hänen tavallaan; ja jos niin käy, niin
surkuttelen niitä, jotka erehtyivät luulemaan ohimenevää pilveä
ikuiseksi pimeydeksi." Hän katsahti vielä kerran tuikeasti nuoreen
kaartilaiseen ja seuraavassa silmänräpäyksessä vaunut jyristivät
jälleen menoaan.
"Joutukaahan — mitä te siinä ällistelette!" huudahti de Catinat
ärtyneenä, kun hänen toverinsa oli jäänyt avosuin katselemaan
pois-vierivien vaunujen jälkeen. "Ettekö ole ennen nähnyt naisia?"
"En ainakaan tuollaista."
"Ette ainakaan yhtä teräväkielistä, sen uskallan vannoa."
"En ketään, jolla olisi ollut niin kauniit kasvot. Ja kuitenkin me
jätimme hyvin kauniit kasvot jälkeemme tuonne kaupunkiin St.
Martin-kadun varrelle."
"Teissä tuntuu olevan miestä arvostelemaan naiskauneutta, vaikka olette
kasvanutkin korpien povessa."
"Niin, olen kasvanut siksi erilläni naisten seurasta, että kun joudun
jonkun sellaisen eteen, kunnioitan hänessä jotakin hellää ja suloista
ja pyhää."
"Hoo — hovissa te tulette kyllä näkemään naisia, jotka ovat sekä
helliä että suloisia, mutta saattepa etsiä kauan, ystäväiseni,
ennenkuin löydätte jonkun pyhimyksen. Tuokin äskeinen kaunotar syöksisi
kernaasti minut turmioon jos vain voisi, ja ainoastaan senvuoksi, että
minä tein velvollisuuteni häntä kohtaan. Ei, veikkoseni, hovissa on
yhtä vaikea ohjata kulkuansa kuin Lachinen koskissa siellä meren
takana, jossa kallio väijyy oikealla ja kallio vasemmalla puolella ja
edessä uusi kurimus, ja jos laskiessasi vain pyyhkäisetkin jotakin
niistä, niin missä onkaan sitten tuohikanoottisi ja sinä itse? Mutta
meidän kallioinamme ovat kauniit ja kavalat naiset, ja hatarassa
kanootissamme me kannamme koko ajallisen menestyksemme. No niin; —
onpa täällä taas eräs uusi sellainen salakallio, joka mielellään
vetäisi minut ja kanoottini omalle puolelleen, ja kukaties se saattaa
ollakin parempi puoli."
Näin puhellen ratsastajat olivat kulkeneet sisään linnanportista, ja
heidän eteensä levisi leveä valtakäytävä, jolla kuhisi vaunuja ja
ratsain-kulkijoita. Sorakäytävillä liikkui heleäpukuisia vallasnaisia
katsellen kauniita kukkapenkereitä ja läiskyviä suihkukaivoja, joiden
korkeat vesipatsaat kimaltelivat päivänvalossa kuin jalokivet. Eräs
heistä, joka oli seissyt ja katsellut valtaportille päin, tuli
kiireisesti ratsastajiamme vastaan äkättyään kaartinkapteenin sinisen
asetakin. Se oli mademoiselle Nanon, madame de Maintenonin uskottu.
"Ah, kuinka olen iloinen nähdessäni teidät, kapteeni", huusi hän jo
kaukaa; "olen jo niin kauan odotellut teitä! Madame haluaa heti kohta
puhella teidän kanssanne. Kuningas saapuu hänen luokseen kello
kolmelta, niin että meillä on vain kaksikymmentä minuuttia aikaa.
Kuulin surukseni teidän lähteneen Pariisiin ja asetuin senvuoksi
odottelemaan teitä täällä. Madamella olisi jotain hyvin tärkeätä teiltä
pyydettävänä."
"Sitten lähden oitis kanssanne. — Ah, de Brissac, tämäpä sattuikin
hyvin!"
Kookas ja rehevä upseeri, yllään samanlainen univormu kuin de
Catinat'lla, kulki ohi. Nimensä kuultuaan hän käännähti kohti ja
lähestyi hymysuin asetoveriaan.
"Ahaa, Amory, päättäen pölyisestä takistanne on orhillanne ollut
sievänlainen aamupäiväharjoitus!"
"Tulemme juuri Pariisista. Mutta minun täytyy paikalla lähteä asioita
toimittamaan. Tämä herra on ystäväni, monsieur Amos Green. Jätän hänet
teidän huostaanne, sillä hän on ensi kertaa täällä Amerikasta asti ja
tahtoisi mielellään nähdä kaikki, mitä voitte hänelle näyttää. Hän asuu
täällä minun majapaikassani. Aivan niin, uskon ratsunikin teidän
huostaanne, de Brissac. Voitte jättää sen tallirengille."
Heittäen ohjakset upseeritoverilleen ja pusertaen Amos Greenin kättä
hyppäsi de Catinat alas satulasta ja lähti aika joutua kamarineidon
perästä, joka oli jo ennättänyt hyvän matkaa edelle.
Kahdeksas luku.