"Ei, monsieur, vaan kaupunki."
"Missä maakunnassa se on?"
"New Yorkin maakunnassa."
"Siis maakunnan pääkaupunki?"
"Ei — Albany on pääkaupunki."
"Kuinka sitten olette oppineet ranskaa puhumaan?"
"Äitini oli ranskalaista sukuperää."
"Kauanko olette ollut Pariisissa?"
"Tämän päivää."
"He-hee — ja nyt te jo rupeatte viskelemään äitinne sukua ulos
akkunasta!"
"Tuo mies teki väkivaltaa nuorelle neidolle, ja kun pyysin häntä
lopettamaan leikkinsä, niin hän paljasti säilänsä ja olisi kai tappanut
minut, jollen olisi päässyt häneen käsiksi, ja sitten hän huusi
renkinsä avukseen. Pysyttääkseni näitä etäämmällä uhkasin viskata hänet
alas kadulle, jos he liikahtaisivat askeltakaan. Mutta kun päästin
hänet menemään, kävi koko joukko jälleen kimppuuni, ja kuka tietää
miten olisi käynytkään, jollei tämä herra olisi joutunut avukseni."
"Hm — eipä käynyt hullummin. Nuori olette, mutta teissä tuntuu olevan
miestä pitämään puoltanne."
"Olen saanut harjoitusta vapaissa metsissä, monsieur."
"Jos siellä meren takana on enemmänkin teidänlaisia miehiä, niin
saattaapa de Fontenac-ystävälläni olla tiukka urakka, ennenkuin saa sen
uuden valtakunnan pystyyn, josta hän niin innokkaasti puhelee. Mutta
entäs te sitten, kapteeni Dalbert — mitä teillä on tähän sanottavaa?"
"Tein kuninkaan käskyä, teidän korkeutenne."
"Häh — käskikö kuningas teitä kiusaamaan nuoria neitosia? Enpä ole
vielä koskaan kuullut, että kuningas olisi erehtynyt käyttäytymään
kovakouraisesti naisenpuolta kohtaan." Kirpeä vanha herra naurahti
kuivasti ja otti uuden nuuskapanoksen.
"Meitä on käsketty, teidän korkeutenne, käyttämään kaikkia keinoja
pakottaaksemme tämän niskurikansan palaamaan oikean kirkon helmaan."
"Kautta kunniani, oivalta apostolilta ja hurskaalta uskonsankarilta te
näytättekin, totta vie!" sanoi Conde ja silmäsi ylenkatseellisesti
rakuunan röyhkeihin kasvoihin. "Mars matkoihinne, herraseni, älkääkä
rohjetko enää astua jalallanne tämän kynnyksen yli."
"Mutta entä kuninkaan käsky, teidän korkeutenne!"
"Minä kerron kuninkaalle hänet ensi kerran tavatessani, että armeijan
johdosta erotessani jätin sotureja jälkeeni ja että nyt löydän rosvoja.
Ei sanaakaan, mies! Tiehenne täältä! Viekää häpeänne mennessänne,
kunnianne te jätätte selkänne taakse." Siinä silmänräpäyksessä oli
vanhasta keikarista tullut tulisilmäinen soturi. Dalbert hätkähti hänen
leimuavasta katseestaan ja mutisi komennussanan miehilleen, jonka
jälkeen he paukkuvin askelin ja kilisevin kannuksin marssivat ulos
kadulle.
"Teidän korkeutenne", sanoi vanha hugenotti, astuen vuorostaan esiin ja
avaten erään eteiseen aukenevan oven, "te olette totisesti tänään ollut
Israelille pelastus ja pilkkaajille loukkauksenkivi. Ettekö suvaitse
levähtää minun kattoni alla ja virvoittautua pisaralla viiniä,
ennenkuin jatkatte matkaanne?"
Conde kohotti tuuheita kulmakarvojaan kuullessaan näin
vanhatestamentillista puhetapaa, mutta kumarsi sitten kohteliaasti
ja astui sisälle alasaliin, katsellen ihmetellen ja ihaillen sen
uljasta sisustusta. Tummine tammilaudoituksineen, kiiltävine
parkettipermantoineen, muhkeine marmoriuunineen ja siroine
kattokaarineen huone olisi kelvannut ruhtinaankin palatsiin.
"Vaununi odottavat kadulla", sanoi hän, "enkä jouda kauan viipymään.
Harvoin lähdenkään Chantillyn linnastani tänne Pariisiin, mutta tällä
kertaa antoi suotuisa sattuma minulle tilaisuuden auttaa kelpo miehiä.
Kun näkee talon kylttinä riippumassa rakuunaupseerin kantapäät ilmassa,
on niin vaikeata ajaa ohi utelematta lähemmin asianlaitaa. Mutta
pelkäänpä, että niin kauan kuin pysytte hugenottina, monsieur, teillä
ei ole Ranskassa rauhan päivää."
"Laki on ripustettu raskaasti meidän hartioillemme."
"Ja vielä raskaammaksi se uhkaa käydä, mikäli hovista kuulemani uutiset
pitävät paikkansa. Ihmettelen, miksi ette mieluummin pakene pois tästä
maasta."
"Ammattini ja velvollisuuteni pitelevät minua täällä."
"No niin, jokainen tietää itse parhaiten asiansa. Mutta eikö olisi
viisainta taivuttaa niskaansa myrskyn puhaltaessa, häh?"
Hugenotti teki hirmustuneen eleen.
"He hee — en tarkoittanut mitään pahaa. Mutta missä onkaan se nuori
kaunotar, joka on ollut tämän metelin alkuaiheena?"
"Missä Adele on, Pierre?" kysyi kauppias vanhalta palvelijalta, joka
oli kantanut pöytään hopeatarjottimella paksukupuisen pullon ja
kaunisvärisiä venezialaisia laseja.
"Minä lukitsin hänet omaan huoneeseeni, monsieur."
"Entä missä hän nyt on?"
"Täällä olen, isä!" Nuori tyttö juoksi eteisestä sisälle ja kietoi
käsivartensa vanhan kauppiaan kaulaan. "Ah, ethän vain kärsinyt mitään
pahaa noilta ilkeiltä miehiltä, taattokulta?"
"En, en, rakas lapsi; ei kukaan meistä ole kärsinyt vahinkoa, ja siitä
saamme kiittää tätä hänen korkeuttaan Conden herttuaa."
Adele kohotti katseensa, mutta loi sen nopeasti jälleen maahan
kohdattuaan vanhan soturin terävän tirkistyksen. "Jumala palkitkoon sen
teidän korkeudellenne!" sopersi hän hämillään, ja hehkuva puna
purppuroi hänen hienot kasvonsa. Niin ihana oli niiden suloinen
pyöreys, isojen harmaiden silmien kostea loiste, pienille
simpukkakorville ja alabasterinvalkoiselle kaulalle lankeavan ruskean
tukan pehmeä aalto, että yksin Condekin, joka kuuden vuosikymmenen
aikana oli ennättänyt nähdä kolmen kuningashovin kaikki kaunottaret,
ihmetteli silmät selällään pientä hugenottityttöstä.
"He hee —! Kunniani kautta, mademoiselle, saatattepa minut toivomaan,
että voisin vierittää neljäkymmentä ikävuotta hartioiltani." Hän
noikkasi ja huokasi siihen sävyyn, joka oli ollut muotina siihen aikaan
kun Buckingham oli käynyt liehittelemässä Anna Itävaltalaista ja
kardinaalit olivat olleet Ranskan todellisia valtiaita.
"Ranska ei voisi yhtä helposti luopua noista neljästäkymmenestä
vuodesta, teidän korkeutenne."
"Kas vain, kas vain! Niinkö sukkelakin osaatte olla? Tyttärellännehän
on aito hovikaunottaren kerkeä kieli, monsieur."
"Jumala varjelkoon häntä sellaisesta, teidän korkeutenne! Hän on puhdas
ja hyvä..."
"He hee — annattepa te kovin huonon mainesanan hovin väestä.
Varmastikin, mademoiselle, te mieluummin tahtoisitte liittyä suureen
maailmaan kuuntelemaan sen suloista musiikkia, katselemaan sen
kauneutta ja omistamaan kaiken mitä siinä on kallisarvoista, kuin
katsella alati akkunastanne St. Martin-kadulle ja istua ikänne kaiken
tässä synkässä talossa, siksi kunnes ruusut kuihtuvat poskiltanne."
"Missä isäni on, siellä tunnen itseni aina onnelliseksi hänen
vierellään", vastasi neito ja laski molemmat kätensä isän käsivarrelle.
"En pyydä enempää kuin minulle on suotu."
"Ja minusta teet paraiten, kun lähdet jälleen huoneeseesi", sanoi vanha
kauppias kuivasti, sillä korkeasta iästään huolimatta oli herttualla
pahan naissankarin maine. Tämä oli puhuessaan lähestynyt aivan tytön
rinnalle ja laskenut ryppyisen kätensä tämän säikähtävälle valkealle
käsivarrelle, Ja hänen pienet silmänsä räpyttelivät varsin viekkaasti.
"Kas, kas!" sanoi hän, kun neito kiiruhti tottelemaan isänsä käskyä.
"Ei teidän tarvitse pelätä pienen kyyhkyläisenne puolesta. Tämä haukka
ainakin jo on kuluttanut liiaksi kyntensä iskeäkseen edes näinkään
houkuttelevaan saaliiseen. Totta tosiaan, tyttärenne näyttääkin olevan
yhtä hyvä ja puhdas kuin hän on ihana, eikä enempää voi sanoa taivaan
enkelistäkään. Mutta vaununi odottavat minua, ja minä toivotan teille
kaikille, hyvät herrat, kaunista iltaa!" Hän notkisti hiukan
peruukkipäätänsä ja tepasteli ulos hullunkurisen keikarimaisin askelin.
Akkunasta katsellessaan de Catinat voi nähdä hänen nousevan samoihin
kullattuihin vaunuihin, jotka olivat ajaneet hänen edellään
Versailles'ista palatessa.
"Kautta kunniani", sanoi hän, kääntyen nuoren amerikkalaisen puoleen,
"me saamme kaikki olla kiitollisuudenvelassa prinssille, mutta minusta
näyttää, monsieur, että teille on velkamme vielä suurempi. Te panitte
henkenne alttiiksi serkkuni kunnian puolesta, ja ainoastaan teidän
sauvaanne saan kiittää siitä, ettei Dalbert voinut seivästää minua
säilällään, kun olin hänen armoissaan. Tässä on käteni, monsieur!
Tällaista velkaa ei mies koskaan unhota."
"Ah, syytä kyllä sinulla onkin kiittää häntä, Amory", puuttui puheeseen
vanha hugenotti, joka oli palannut toisten luo saatettuaan kuuluisan
vieraansa vaunuihin. "Totisesti on hän vyöttänyt kupeensa auttaakseen
sorrettuja ja pelastaakseen hädänalaisia. Ota vastaan vanhan miehen
siunaus, Amos Green, sillä ei edes oma poikanikaan, jos minulle
sellainen olisi suotu, olisi voinut tehdä sen enempää minun puolestani
kuin sinä, joka olet meille muukalainen."
Mutta heidän nuori vieraansa tuntui olevan enemmän hämillään heidän
kiittelyistään kuin koko edellä käyneestä kahakasta. Kuumat veret
valahtivat hänen ahavoituneille kasvoilleen, jotka tosin olivat sileät
kuin pojalla, mutta joiden tiukkapiirteisestä suusta ja sinisten
silmäin terävästä katseesta puhui voimakas ja itseensäluottavainen
luonne.
"Minulla on itselläni äiti ja kaksi sisarta meren takana", sanoi hän
soperrellen.
"Pidätkö sitten kaikkia naisia kunniassa heidän takiaan?"
"Meidän puolella pidetään naisia aina kunniassa. Ehkäpä sen vuoksi,
että meillä on niitä niin vähän. Täällä vanhassa maassa te ette ole
oppineet tietämään, mitä merkitsee elää ilman naisseuraa. Minä olen
sisämaan järviseuduilla metsästellessäni elänyt kuukausmääriä erämiehen
elämää intiaanien majoissa, joissa he istua kykkivät kuin mitkäkin
sammakot nuotiotuliensa ympärillä. Sitten kun olen palannut kotiani
Albanyyn ja kuullut sisarteni laulavan spinetin säestyksellä ja äitini
juttelevan meille lapsuus- ja nuoruusajastaan täällä Ranskassa ja
kaikesta siitä, mitä hän ja hänen omaisensa olivat saaneet kärsiä
oikean uskonsa takia — silloin minä vasta tulin tietämään, mitä hyvä
nainen oikein on ja kuinka hän auringonpaisteen tavalla sulattaa esiin
rinnoistamme esiin kaiken sen, mikä niissä on puhdasta ja parasta."
"Todellakin tulisi naisten tuntea kiitollisuutta teitä kohtaan,
monsieur, joka olette yhtä kaunopuheinen kuin urhoollinen", sanoi Adele
Catinat, joka hänen puhuessaan oli ilmestynyt ovelle ja kuullut puheen
loppuosan.
Nuorukainen oli hetkiseksi unhottanut luontaisen ujoutensa ja puhunut
vapaasti ja miehekkäästi. Mutta immen niin äkkiä älytessään hän
punastui jälleen hiusmartoa myöten ja loi katseensa alas.
"Suuren osan ikääni olen elänyt metsäläisten parissa", hän sanoi
hitaasti, "ja siellä on niin harvoin tilaisuutta puhella, että pian
unohtaa, kuinka sanat tulee oikein sovittaa. Tämän vuoksi isäni juuri
toimittikin minut joksikin aikaa tänne Ranskaan, sillä hän ei tahtonut
minusta pelkkää erämiestä ja turkissaksaa."
"Kuinka kauan aiotte viipyä Pariisissa?" kysyi kaartilainen.
"Siksi kunnes Efraim Savage tulee minut noutamaan."
"Mikä hän on miehiään?"
"_Kultaisen kyynärpuun_ laivuri."
"Onko se teidän laivanne?"
"Ei, kuin isäni laiva. Se on käynyt Bristolissa ja on nykyään
Rouenissa, mutta palaa sieltä jälleen Bristoliin. Kun se uudelleen
saapuu Ranskan rannikolle, tulee Efraim Pariisiin minua hakemaan, ja
silloin on minun lähdettävä täältä."
"Entä mitä te pidätte olostanne täällä?"
Nuori mies hymyili. "Ennenkuin tänne tulin, kerrottiin minulle, että
Pariisi oli hyvin touhuinen kaupunki, ja päättäen siitä vähästä, mitä
olen ennättänyt tänä aamuna nähdä täällä, tuntuu se minusta olevan
touhuisin pesä koko auringon alla."
"Jumaliste", huudahti de Catinat, "te tulittekin tuonaan aika touhua
portaita alas, neljä miestä yhdessä rymäkässä, hollantilainen
kaappikello airuenanne ja kokonainen halkopino tuolinjalkoja
saattojoukkonanne. Ette kai ole vielä ennättänyt paljonkaan katsella
kaupunkia?"
"Vain sen verran, mitä näin kulkiessani eilen illalla matkalla tähän
taloon. Onhan tämä varsin ihmeellinen paikka, vaikka minä tunsin ilman
puutteen salpaavan henkeäni sen kaduilla. Meidän New Yorkimme on
myöskin iso kaupunki. Siellä sanotaan elävän kokonaista kolmetuhatta
ihmistä yhdessä kasassa, ja niiden väitetään pystyvän panemaan
tarvittaessa jalkeille neljäsataa soturia, vaikken sitä oikein voi
uskoa. Mutta siinä kaupungissa voi joka kohdasta kuitenkin nähdä edes
vähäsen Jumalan kättentöitä — puiden ja ruohon vihannuutta ja auringon
helotusta lahdella ja virralla. Mutta täällä on silmien edessä pelkkää
kiveä ja höylättyä puuta, minne tahansa katsonetkin. Teidän täytyy
todentotta olla ihmeellisen karaistunutta kansaa, kun voitte säilyä
terveinä tällaisessa paikassa."
"Ja meistä taas te tunnutte karaistulta, joka olette viettänyt elämänne
metsissä ja järvillä", huudahti neito. "Kuinka ihmeellä te
kykenittekään löytämään tienne noissa suurissa korvissa, joissa ei
ketään ole teitä opastamassa?"
"Kas siinä jälleen toinen ihme! Minä puolestani ihmettelen, kuinka te
kykenette löytämään tienne näiden tuhansien talojen sokkelossa. Omasta
kohdastani toivoisin tänään selkeätä iltaa."
"Miksi niin?"
"Jotta näkisin tähdet."
"Mutta samanlaisiahan ne aina ovat."
"Siinäpä se. Kun vain saan nähdä tähdet, niin on minun helppo osata
kulkea ja löytää takaisin tähän taloon. Päivän aikaan saanen puukollani
leikellä rasteja ovipieliin, sillä mokomassa ihmistungoksessa olisi
muuten vaikeata keksiä omia jälkiään."
De Catinat purskahti jälleen nauramaan. "Jumal'avita", hän sanoi, "te
tulette näkemään tämän Pariisin touhuisempana kuin koskaan ennen, jos
merkitsette kulkunne täällä ovipieliin niinkuin metsän puihin. Mutta
ehkäpä on parasta, että teillä on ensi alussa joku liehtarina täällä;
jos siis teillä, setä, sattuu tallissanne olemaan kaksi levännyttä
hevosta, niin ratsastan yhdessä tämän ystävämme kanssa Versailles'iin,
jossa minulla on muutaman tunnin perästä jälleen vahtivuoro. Hän voi
viipyä moniaan päivän siellä minun seurassani, jos hän tyytyy
sotamiehen muonaan, ja saa nähdä vähän enemmän Ranskan loistosta kuin
mitä täällä St. Martin-kadun varrella nähdään. Mitä tästä
suunnitelmasta pidätte, monsieur Green?"
"Olisin hyvin iloinen saadessani lähteä kanssanne, jos voimme jättää
talonväen täällä hyvään rauhaan."
"Ah, älkää meidän puolestamme pelätkö", sanoi isäntä. "Conden prinssin
sana on oleva meidän kilpenämme ja haarniskanamme vielä monen päivän
ajan. Minä käsken Pierren satuloimaan teille hevoset."
"Ja minun pitää käyttää tämä lyhyt hetkinen parhaalla tavalla
hyväkseni", sanoi upseeri ja vetäytyi akkunakomeroon, missä Adele
odotteli häntä.
Seitsemäs luku.